Synnyin vuonna 1990 Podujevossa, Kosovossa, joka vielä tuolloin kuului Jugoslavian sosialistiseen liittotasavaltaan. Vuonna 1992, alueella järjestettyjen lukuisten mielenilmausten ja väkivaltaisten yhteenottojen jälkeen, perheeni pakeni Suomeen, ja vanhempani anoivat täältä turvapaikkaa.
Kosovossa tilanne albaanien ja serbien välillä kiristyi entisestään. Pian uutiset murhista ja pommituksista, armeijoiden liikekannallepanoista ja vastarintaliikkeistä kävivät jokapäiväisiksi.
Päivittäin joku sai surmansa jossakin, jonkun auto hajotettiin, joku katosi.
Länsimaisessa mediassa kirjoitettiin toinen toistaan hurjempia uutisia alistetuista albaaneista, juttuja väkivallasta ja levottomuudesta, joille ei osannut ennustaa loppua. Julkaistiin kuvia ihmisistä, jotka olivat menettäneet kaiken ja joutuivat lähtemään kodeistaan. Naisista ja lapsista, jotka katosivat, sekä miehistä, joiden ruumiit sotkeutuivat joukkohautoihin. Rakennuksista, jotka räjäytettiin maan tasalle.
Eräs toimittaja lähestyi vanhempiani ja halusi kirjoittaa perheestäni jutun paikallislehteen. Muistan hänen kysyneen vanhemmiltani, miten he viihtyvät Suomessa, ja miltä suomalainen ruoka maistuu.
Aloin käydä koulua, ja vaikka minulla ei ollut yhtäkään muistikuvaa ajalta ennen Suomea, vaikka en tiennyt Kosovon tulenarasta tilanteesta yhtään sen enempää kuin minkä televisiosta kuulin ja näin, minusta tuli kotimaani kuva. Olin vieraan kulttuurin edustaja, toisen maan oma, jonka kasvoilta saattoi lukea sen viimeisimpiä tapahtumia ja jolta sopi myös kysyä niistä, sillä olivathan julkiset kirjoitukset nostaneet kotimaani tapahtumat puheenaiheeksi.
”Onko sinulla perhettä Kosovossa?”
”Missä isovanhempasi ovat?”
”Oletko käynyt Kosovossa?”
”Saavatko kosovolaiset naiset äänestää vaaleissa?”
”Millaista siellä oli ennen sotaa?”
”Entä nyt?”
Vaikka tunnistin kysymysten lapsellisuuden ja perusteettomuuden, niihin vastaaminen ei tehnyt oloani surulliseksi tai vihaiseksi, vaan kiusaantuneeksi. Ja menin sanomaan äidilleni olevani kyllästynyt siihen, miten huonosti albaanit käyttäytyvät. Miksi he sotivat koko ajan, kysyin.
Koin, että sodassa kärsivät ihmiset vetävät minut alas mukanaan, osaksi maailmaa, jota en tuntenut omakseni.
Reagoin tilanteeseen riisumalla itsestäni sen aineksen, jota aloin pitää vahingollisena. Aloin itseohjautuvasti vältellä keskusteluja, jotka koskivat kieltä, kansallisuutta tai kulttuuria, sillä tiesin, että jossain vaiheessa puhe väistämättä kääntyisi minuun, äidinkieleeni albaniaan, kotimaahani Kosovoon ja siihen tosiseikkaan, että minä olen maahanmuuttaja, sotapakolainen.
Aloin kertoa kulttuuristani ja kotimaastani sellaisia asioita, jotka korostivat Suomen ja Kosovon yhteneväisyyksiä, vähättelin sodan tapahtumia ja sanoin nauraen, että olen tainnut unohtaa äidinkieleni, kun joku pyysi minua sanomaan jotakin albaniaksi.
Ja jokaisella kerralla, kun jakso tai opettaja vaihtui, toivoin, ettei kukaan kysyisi minulta, miten nimeni äännetään tai mistä olen kotoisin, sillä vastaukseni sekä erotti minut perustavanlaatuisella tavalla muista että riisui sen naamion, jonka ehdottomasti tarvitsin ja halusin, jonka tietoisesti nostin kasvojeni suojaksi.
”Se on albaniankielinen nimi.”
”Ai, sinä tulet sieltä.”
Siinä se oli, salaisuuteni suomalaisessa luokkahuoneessa.
En aina pitänyt albanian osaamista vahvuutena. Olin oppinut, että jotkut kielet ovat hyödyllisempiä kuin toiset. Olin oppinut, että on eri asia sanoa ihmisille olevansa ranskalainen, saksalainen tai englantilainen kuin sanoa olevansa Kosovon albaani, turkkilainen tai somali.
Olin oppinut, että ruotsia äidinkielenään puhuvat koulutoverini eivät olleet vieraskielisiä, he eivät olleet maahanmuuttajia, sotapakolaisia tai turvapaikanhakijoita. He olivat kulttuurisesti rinnasteisesta paikasta, kun minä taas olin selvästi maanpaossa, toisenlaisen maailman edustaja, sodan, köyhyyden ja sorron jälkeläinen.
Olin oppinut, että koska paikka, josta olen kotoisin, on surun ja epätoivon lävistämä, kivun ja kärsimyksen naulitsema, on itsestään selvää, että olen yleisesti ottaen epäonnekas elämässä, yhteiskunnan altavastaaja, jonka pitää muistaa olla kiitollinen saamastaan uudesta alusta, ilmaisesta koulutuksesta ja koulukirjoista, kouluruoasta, terveydenhoidosta. Olin oppinut, että maailmani ei näyttäisi tällaiselta, mikäli asuisin yhä kotimaassani.
Ja olin oppinut, että koska kotimaani ei ollut tunnettu automerkeistään tai matkapuhelimistaan, oikeastaan mistään muusta kuin sodasta, en voinut olla siitä ylpeä. Ja sen puute korostui aina, kun rohkaistuin kertomaan muille, mistä olen kotoisin, sillä kiinnostuksen sijasta sain osakseni lähes poikkeuksetta sääliä.
Aloin opiskella ahkerasti ja tehdä kovasti töitä, sillä minua painoi vaade todistaa maailmalle olevani enemmän – työssäkäyvä veronmaksaja, yliopistokoulutettu – kuin minulta kansallisuuteni perusteella saattoi odottaa. Tai pikemminkin enemmän kuin mitä uskoin muiden minulta odottavan kansallisuuteni takia.
Kun pääsin opiskelemaan yliopistoon, minulta kysyttiin:
”Miten suomeksi opiskelu sinulta sujuu?”
”Onko Kosovossa yliopistoja, joihin voisit hakea, kun kerran puhut albaniaa?”
Vaikka vastaavat tiedustelut onneksi jäivät muutamiin kertoihin, aloin kokea, että käyttämäni kieli, suomi, jota puhuin paremmin kuin mitään muuta kieltä ja jota en uskoakseni ole koskaan puhunut millään tavalla murtaen, nähtiin oletuksellisena esteenä, joka rajoitti ja vaikeutti opiskeluani suomalaisessa yliopistossa.
Huomasin ajattelevani, että tentaattorini tuskin odottavat minulta ennätysarvosanoja, että tenttivastauksiani lukiessaan he varmaankin ajattelevat itsekseen, että mitenhän tämän niminen henkilö mahtaa suoriutua näin haastavista kysymyksistä.
Aloin miettiä, kysyttäisiinkö minulta tällaisia kysymyksiä ja ajattelisinko näin, mikäli äidinkieleni olisi albanian sijasta hollanti, ranska tai norja. Olisiko äidinkielestäni välittömämpää hyötyä opinnoissani, jos se olisi saksa tai tanska? Pyytäisikö opettaja minua silloin puhumaan äidinkieltäni kaikkien kuullen?
Päätin alkaa kirjoittaa fiktiota, koska kirjallisuus ja kirjat ovat aina ja poikkeuksetta paitsi – kliseistä kyllä – tuoneet minulle lohtua myös nähneet ihmisten taakse ja asettuneet puolustamaan heitä liputtamalla ajattelemisen ja olemisen vapauden puolesta, taistelemalla asenteellisimpia stereotypioita ja kaikenlaista alistamista vastaan.
Kirjoitin kirjan, ja sitten toisen, sillä halusin kertoa tarinoita heistä, joita luetaan jonkin ominaisuutensa, sukupuolensa, taustansa tai tapojensa vuoksi yksilöllisyyttä vievistä oletuksista, epäreiluista ja laiskoista positioista jotka vievät heiltä valtaa, voimaa ja kunniaa. Ihmisistä, jollaiseksi jollakin tasolla olen myös itseni kokenut.
Mutta kun aloin käydä läpi romaanin kirjoittamista varten hankkimaani taustatutkimusta, lukea samoja lehtikirjoituksia joiden keskellä olin kasvanut, vertailla tilastoja sodassa kaatuneiden lukumääristä, katsoa valokuvia joukkohaudoista, ruumiista jotka mätänivät teiden laidoilla, kuvia palavista taloista ja itkevistä lapsista, tunsin jälleen häpeää ja syyllisyyttä. Suorastaan kääriydyin kuvotuksen tunteeseen.
Vaan tällä kertaa osasin paikantaa sen johtuvan omasta käytöksestäni. Siitä, että kotimaatani kohtaan tuntemani määrätön häpeä ja kotimaani tapahtumista kantamani pohjaton syyllisyys johtuivat juuri näistä lehtijulkaisuista, artikkeleista ja kuvista, joiden muodostamaan maailmankuvaan olin itsekin alkanut uskoa.
Siitä, että kärsin tietämättäni sisäistetystä rasismista.
Sillä lehtikirjoitusten sisältämä maailma oli kauhea, se oli niin silmittömän ruma ja järkyttävä ja raaka, että se pakotti minut eräänlaisen negaation tilaan, ja että muiden silmissä minä – siitä huolimatta, etten tiedä, kutsuisinko Suomea vai Kosovoa kotimaakseni, siitä huolimatta etten tiedä, mikä on kansallisuuteni, mitä se edes merkitsee, miten se tarkalleen ottaen muodostuu ja millä perusteella – edustan, olen aina edustanut ja tulen aina edustamaan kotimaatani, joka on toisarvoisempi paikka kuin se, jossa tällä hetkellä elän.
Sanonta ”historia toistaa itseään” näyttäytyy tämänhetkisessä maailmassamme hälyttävän totena, sillä Suomi on hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin 1990-luvun alussa. Euroopasta turvapaikkaa hakevista kertovissa uutisissa näemme yhä sellaisia ilmaisuja kuin pakolaisvirta, pakolaistulva, pakolaisaalto ja pakolaiskriisi.
Tällä kertaa turvapaikanhakijoita pyydettiin tulemaan television ajankohtaisohjelman suoraan lähetykseen. Tuotantohenkilökunta oli keittänyt puuroa, jota ohjelman juontajat tarjoilivat hämmentyneen ja kiusaantuneen oloiselle yleisölle sekä lavalla seisoville haastateltaville. Kuin puurosta pitäminen olisi jollakin tavalla keskeistä tai merkityksellistä heidän kokemuksessaan, ehto jollekin, välttämättömyys, vaatimus.
”Kenelle maistuu puuro täällä?”
”Kelpaako puuro? Otatko lautasen?”
Tietyillä sävyillä ja tietyillä sanoilla, luonnonkatastrofeihin ja epätoivottuihin sääilmiöihin assosioituvilla ilmauksilla, jotka näyttävät suunnattomaksi mielipahakseni myös vakiintuneen julkiseen puheeseen, media luo sävyn, jolla tiettyjen kulttuurien, tiettyjen uskontojen, kielten ja niiden puhujien taustoista ja tarinoista sopii vastaisuudessa puhua.
Niin myös kynnys kysyä Syyrian sodasta syyrialaiselta turvapaikanhakijalta madaltuu, ja oletukset hänen kotimaastaan ainoastaan sodan repimänä alueena vahvistuvat.
Vaan kuinka moni sotapakolainen haluaa puhua menneisyydestään? Puhuisitko sinä? Kuinka pitkä aika Suomen sisällissodasta kului, että siitä alettiin kunnolla puhua, että siitä alettiin kirjoittaa kaunokirjallisuutta, esimerkiksi? Jos olisit paennut sotaa, haluaisitko kertoa kokemuksistasi kaikkien kuullen? Vai olisitko mieluummin hiljaa ja toivoisit, ettei tragediastasi tehtäisi julkista?
Median tehtävä on olla riippumaton ja vahtia päättäjiä, heitä, joiden ääni kantaa kirkkaimmin, ja vastaavasti löytää he, joiden ääntä ei kuulla. Ottaa valokuvia ihmisistä, joista valokuvia ei ole.
Harmittavan usein median ottama näkökulma pikemminkin vaientaa ääniä, kaventaa ihmisten elintilaa, alistaa kieliä ja uskontoja ja pyyhkii kokonaisia maita kartalta. Koska esittelemällä maailmaa yksinkertaistavasti ja sen ilmiöitä harkitsemattomasti se luo maailmoja maailmojen sisään, ilmiöitä ilmiöiden rinnalle, asenteita ja käsitteitä, jotka vakiintuvat, joiden varaan voi jonkun maailma ja jonkun totuus siitä rakentua.
Ennen muuta näköalaton julkinen kirjoitus petaa vuodetta sille häpeälle ja syyllisyydelle, jonka kierteestä olen koko elämäni ajan yrittänyt oppia pois. Sanomalla itselleni, että minä olen kieli, että minä olen oma kulttuurini ja oma kansanikin.
Minä olen maa.
Pajtim Statovci on kirjailija, jonka esikoisromaani ”Kissani Jugoslavia” (Otava) sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon syksyllä 2014. Statovcin toinen romaani ”Tiranan sydän” (Otava) ilmestyi viime elokuussa.
