27. maaliskuuta 2017
Teksti: | Kuvitus: Tuomas Järvenpää

Nykytaide leikkii ja kokeilee, mutta ottaako se enää kantaa?

Galerie Forsblom: Jenni Hiltusen muotikuvia muistuttavat, poseerauskulttuuria tutkivat kuvankauniit maalaukset.

Galleria Zetterberg: Joonas Kotan kolmiosainen teossarja, suomennetulta nimeltään Transsendenttiset timantit, pirstoutuneet metsät ja hajoavat emoji-ikonit.

Galleria Heino: Markus Rissasen psykedeeliset, luontoaiheiset akryylimaalaukset.

Alkuvuoden nykytaidetarjonnasta kannanottoja saa hakemalla hakea. On taidokkaita väriyhdistelmiä, erilaisia muotoja ja pintoja, mutta poliittisuus on vähissä.

Huomio ei tavallaan ole uusi. Jo taidemaalari ja -kriitikko Raimo Reinikainen tylytti aikansa taiteen mietoutta silloisessa Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) äänenkannattajassa, Kansan Uutisissa vuonna 1965:

[Sartre], hänhän on sanonut ettei kirjailijoilla ole oikeutta estetisoida silloin kun maailmassa tapahtuu mitä tapahtuu, esim. Vietnam, Etelä-Afrikan tapahtumat, Yhdysvaltojen rotuvainot ym. Olen samaa mieltä, minusta taiteilijoiden pitäisi ottaa enemmän kantaa näihin asioihin myös omassa työssään, ei ole enää absoluuttisen kauneuden aika.

Radikaali 1960-luku toi sittemmin suomalaiseenkin taiteeseen seksuaalisen vapautumisen, sodan ja nälänhädän. Nyt tarjolla olisi Trumpin uhoa, pakolaiskriisi ja nationalismin uusi aalto. Miksi sitten tuntuu siltä, ettei satunnaiseen galleriaan astuessa esillä oleva taide käy näihin teemoihin kiinni?

Koska taiteen yhteiskunnallisuus on toisenlaista kuin ennen, katsoo taideasiantuntija Tuija Peltomaa. Nykytaide ottaa nyt kantaa ihmisyyteen eikä heijastele niinkään taiteilijan henkilökohtaista poliittista ideologiaa.

Kuvitus: Tuomas Järvenpää.

Vielä 1970-luvulla taiteilijan oli helppo järkyttää vaikka alastomuuden kuvaamisella tai kristillisillä symboleilla, kuten Harro Koskinen Sikamessias-teoksessaan. 2010-luvulla on toisin: eniten ravistelemisen potentiaalia on Peltomaan mukaan asioissa, joita suuri yleisö ei aina edes halua tai jaksa miettiä – esimerkiksi suuryritysten globaalissa vaikutuksessa.

Yrityksiä käsittelevä taide onkin yksi poliittisen taiteen muoto. Tunnetuin lajin edustaja Suomessa on Kiasmassakin esillä ollut Jani Leinonen, joka muistetaan esimerkiksi Ronald McDonald -patsaan kidnappaamisesta ja mestaamisesta.

Yritysten vallasta ja kulutuksesta on kiinnostunut myös Riiko Sakkinen. Uusissa töissään hän on esimerkiksi käsitellyt varallisuuden jakautumista ja kritisoinut Syyrian sotaa esittämällä sen elokuvajulisteena, jossa esiintyvät niin Obama kuin Putinkin.

Nykyään Sakkista edustaa Helsingin ykkösgallerioihin kuuluva Galerie Forsblom. Se on Peltomaan mukaan kiinnostavalla tavalla ristiriitaista, koska Sakkinen tunnetaan juuri tällaisten instituutioiden kritisoimisesta.

Toisenlaista poliittisuutta edustavat Peltomaan mukaan taidekentän ”huonosti käyttäytyvät naiset”, kuten valokuvaaja Iiu Susiraja ja kuvataiteilija Stiina Saaristo. Susiraja purkaa naisen perinteistä roolia poseeraamalla esimerkiksi kravatit rintojensa ympärillä tai päässään pipo, jonka alta roikkuu pullapitkoja.

Vinksahtaneet kuvat ovat esimerkki siitä, ettei feministinenkään taide ole välttämättä julistavaa. Peltomaan mukaan tämän ajan taiteilijat painottavat ennemmin viestintää, avoimuutta ja suvaitsevuutta olematta kuitenkaan välinpitämättömiä.

”Luulen, että taiteilijat vähän välttävät yhden agendan tai yhden otsikon alle asettumista.”

Sen sijaan taiteilija nostaa esiin aiheita, joita katsoja pääsee näkemään uudesta näkökulmasta. Peltomaa huomauttaa, että 2010-luvulla taide myös tyypillisesti muuntaa, muokkaa ja yhdistelee jo olemassa olevia kuvia. Pinnalla on myös materiaalilähtöisyys, jossa materiaaleja sovitetaan yllättäviin ympäristöihin. Nämäkin trendit ovat kaukana avoimen poliittisesta taiteesta.

Galerie Forsblomin johtaja Kiira Miesmaa on samoilla linjoilla. Sakkisen selkeän poliittinen parodia on Forsblominkin valikoimissa poikkeus. Miesmaa kertoo keskustelusta suomalaisen informalistitaiteilijan kanssa, joka haluaa ottaa kantaa värivalinnoillaan.

”Hän kertoi, miten oli ahdistuneena ja kyllästyneenä maailman tapahtumiin päättänyt välttää mustaa väriä kokonaan. Uusimmat teokset hehkuvat kirkkaissa väreissä, koska taiteilija ei halunnut luoda yhtään mitään tummaan sävyyn viittaavaa lisää tähän maailmaan.”

Kuvitus: Tuomas Järvenpää.

Taiteen nykyinen tapa viestiä ei ole irrallaan siitä, miten galleriat ja museot toimivat. 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa taidekeräilyn, yksityisten museoiden ja taidekaupan vaikutus taiteeseen kasvoi.

”Jos katson yksityisellä rahalla perustettuja museoita tai kokoelmia, välillä kyllä mietin, että niissä on keskenään samankaltaista taidetta. Sinne ei kantaaottavuus saatikka aktivismi välttämättä mahdu kuin korkeintaan kuriositeettina”, Peltomaa sanoo.

Gallerioiden pitäisi saada teoksia myös kaupaksi. Ahdistavat, omaa arkea kyseenalaistavat tai maailmanpolitiikkaa kommentoivat teokset eivät välttämättä kiinnosta kotiinsa taidetta hankkivia.

Peltomaa muistuttaa, että Suomessa taiteen ostajakunta on vielä erityisen suppea porukka. Jos ostajia olisi enemmän, olisi gallerioillakin enemmän liikkumavaraa.

 

Suomalaisen taiteen suuntaa voi tarkkailla vaikkapa Mäntän kuvataideviikoilla, joiden päänäyttelyn kuratoi viime vuonna kuvataiteilija Anssi Kasitonni. Myös Taidehallilla järjestettävä Nuoret-näyttely kerää kokoon, kuraattorista riippuen, alle 35-vuotiaiden suomalaisten nykytaiteilijoiden parhaimmiston.

Näissä kokonaisuuksissa katsoja on törmännyt leikkimielisyyteen. On ollut jättimäisiä puutarhatonttuja ja katsojan tunteista veistettäviä digiveistoksia. Huumori näkyy myös Helsingin Vaasankadun Sorbus-galleriassa, jota pyörittää samanniminen taidekollektiivi. Sen muodostavat kuvataiteilijat Tuomo Tuovinen, Otto Byström, Henna Hyvärinen, Jonna Karanka ja Sakari Tervo.

Sorbuksessa on koettu muun muassa Maija Mustosen, Aino Unkilan ja Aino Voutilan Hoitoja-teos, jossa kuka tahansa pystyi varaamaan ajan hierontaan tai hoitoon. Galleriassa on myös painittu ja kirjoitettu yhden päivän aikana yleisön edessä kaksi kirjaa.

Jos Sorbus-kollektiivilta kysyy, on hauskuus poliittisuutta. Tuovisen mukaan Sorbus-kollektiivi tekee ”kriittistä ja humoristista taidetta”.

”Toisaalta mulle tulee tästä mieleen myös Bill Hicksin yhteiskuntakriittinen stand-up, jossa se huutaa, että älkää vittu naurako, ei tää oo mikään vitsi – ja yleisö nauraa vaan enemmän.”

Niin sanottu poliittinen taide muistuttaa usein enemmän kansanvalistusta kuin taidetta, Tuovinen lisää.

Sorbus-galleria ei tavoittele voittoa, ja Byströmin mukaan pelkkä Sorbuksen olemassaolo Suomen kuvataidekentällä ”on jo jokseenkin poliittista”. Hän ei kuitenkaan usko, että taide on paras väline osoittamaan, mitkä ovat juuri nyt poliittisesti tärkeitä kysymyksiä.

”Väärässä kontekstissa esitettynä politisoidun taiteen alkuperäinen sanoma helposti kyseenalaistuu ja jää hämärän peittoon. Edistetäänkö toisten kärsimyksellä omaa uraa vai oman uran avulla heikommassa asemassa olevien ihmisten asemaa?”

Byströmin mukaan joskus on hyvä tarkastella etuoikeutettua asemaansa ja miettiä, voisiko olla jokin muu tapa vaikuttaa maailmaan kuin viedä taideteos galleriaan.

Kuvitus: Tuomas Järvenpää.

Taideasiantuntija Peltomaa katsookin, että kantaaottava taide elää voimakkaimmin kadulla: ei vain muraaleissa ja graffiteissa, vaan esimerkiksi pukeutumisessa.

”Katutaiteen vaatimat resurssit ovat sen verran kohtuulliset, että se voi osallistaa ihmisiä ja sitä kautta vaikuttaa laajemmin.”

Katutaiteilijat kommentoivat oman elinpiirinsä asioita, ja seuraava tekijä voi halutessaan jatkaa kommentointia muokkaamalla teosta. Peltomaa on kuitenkin skeptinen siitä, onko katukulttuurilla mahdollisuuksia säilyttää vaihtoehtoisuutensa.

”Jos siinä on potentiaalia, se hyvin nopeasti popularisoidaan.”

Tai kuten koreografi Satu Herrala muotoilee kirjassa Taidetta ja Politiikkaa tekemässä:

Liike menettää mahdollisuutensa ja voimansa samalla hetkellä, kun se näyttäytyy museoissa taiteena.

Tietysti Sorbus-kollektiivi on tehnyt vinoa huumoria myös tästä aiheesta. Lontoossa ja Zürichissä vieraillut Fucked Up in a Bad Way -teos käsittelee esimerkiksi punkin kuolemaa ja sitä, miten kaupallinen kulttuuri omii vaihtoehto- ja vastakulttuurien ilmauksia käyttöönsä.

Sorbus-kollektiivin Tuomo Tuovinen uskoo, että katsojaa voi kuitenkin yhä ravistella omaehtoinen, sovinnaisuuksista välittämätön taide, joka kertoo jotain maailmasta ja ihmisenä olemisesta.

Ehkä pureskeltavaa löytyy nyt siitä, mitä ihmisenä oleminen on verkossa. Kiasman ARS17-näyttelyn teemana on globaali digitaalinen murros. Suomalaisista taiteilijoista mukana on muun muassa Jaakko Pallasvuo, joka on tuttu niin Sorbuksesta, Youtubesta, Instagramista kuin Twitteristäkin.

 

ARS17 Kiasmassa 31.03.2017–14.01.2018.