Parrakkaan miehen olalla roikkuu kokonaisen mäyrän ruhosta tehty laukku. Kädessään hänellä on hirvennahkainen, iso rumpu. Hän katselee keskittyneesti isoa siirtolohkaretta, jonka päällä kasvaa nuori pihlaja. Mies kiipeää kiven päälle, levittää alleen porontaljan ja polvistuu pihlajan eteen.
”Olen nyt ensimmäistä kertaa tuomassa antimia tälle paikalle. Katsokaa te paikkahaltijat suopeasti minun perhettäni, joka on asettumassa tähän lähistölle”, mies puhuu pihlajalle ja asettaa sen juureen hirven kuivalihaa, mäyrän nahkaa ja tammenterhon.
Ne ovat uhrilahjoja.
Sen jälkeen alkaa äänekkäämpi rituaali. Mies lyö ensin yhteen luita ja helisyttää itse tekemiään helistimen kaltaisia rahistimia. Musisointi voimistuu. Hän rummuttaa isoa hirvirumpua ja hoilaa kalevalaisella mitalla itse kirjoittamaansa loitsua.
”Puolehen poikain hiljenneiden, etehen entisemosiensa”, mies laulaa vahvistuvalla äänellä. Lopulta hän yltyy eläimellisiin ääniin kiljahdellen ja huhuillen rummun säestäessä metelöintiä.
Äänet kaikuvat hiljaisen metsän latvustoissa.
Miika Vanhapihan olohuoneessa, rapistuneessa rintamamiestalossa Forssan maaseudulla, on esillä nahkainen seremoniakaapu. Kaavusta roikkuu pieniä luita. Seinillä on esillä myös itse tehtyjä noitarumpuja, helistimiä ja puolison rakentamia tuohinaamareita. Viereisessä huoneessa hänen vaimonsa nukuttaa vauvaa.
Vanhapiha harjoittaa suomenuskoa, josta hän itse käyttää mieluummin nimeä väenusko. Väellä hän viittaa sekä kansaan että vanhaan käsitteeseen väellisyydestä, voimasta. Tässä maailmankatsomuksessa kaikella on luonnossa oma henkensä, paikoilla omat haltijansa ja esivanhemmat edelleen läsnä.
Vanhapiha on keskeinen hahmo Karhun kansassa. Ryhmä sai vuonna 2013 virallisen uskontokunnan statuksen. Nimensä uskonto sai suomalais-ugrilaisesta perinteestä, jossa karhu nähdään ihmisen kantavanhempana.
”Karhu on metsän olemuksen edustaja, luonnon valtias”, Vanhapiha kertoo.
Uskontotieteilijät nimittävät Karhun kansan tyyppisiä ryhmittymiä yleensä uuspakanallisiksi. Termillä tarkoitetaan toimintaa, jolla pyritään elvyttämään tai jäljittelemään esikristillisiä uskomusperinteitä.
Moni kuitenkin kokee pakanuuden negatiivisesti latautuneeksi sanaksi. Mieluummin puhutaan muinaisuskosta, kansanuskosta tai luonnonuskosta.
Erityisen vahva buumi vanhojen uskomusten ja rituaalien rekonstruoinnissa nähtiin 1960-luvulla, jolloin länsimaisen, modernin yhteiskunnan ulkopuolelle suuntautuva henkinen etsintä nousi hetkellisesti jopa muodikkaaksi. Itämaiset uskonnot, vanhat rituaalit, salatieteet ja magia nousivat hippiliikkeen vanavedessä populaarikulttuurin keskiöön.
Nyt sama etsintä tuntuu jälleen nostavan päätään.
Flow-festivaalien kotina tunnetussa Suvilahdessa järjestettiin tänä syksynä ensimmäistä kertaa Pakanalliset syysmessut, joissa samanismi, suomenusko, jooga, luontaishoidot ja wiccalainen magia asettuivat sulassa sovussa saman katon alle. Tapahtuma oli järjestäjien mukaan menestys, ja messuja järjestetään myös jatkossa. Kesällä julkaistiin myös joukkorahoituksella toteutettu dokumentti Ukonvaaja, jossa rock-tähti A. W. Yrjänä selvitti kotimaisen luonnonuskon perinteitä.
Karhun kansan pääseminen virallisten uskontokuntien listalle on Suomessa historiallinen tapahtuma. Miika Vanhapiha on myös saanut Suomessa ensimmäisenä muinaisuskontojen harjoittajana oikeuden vihkiä pareja avioliittoon. Ensimmäisiä häitä vietettiin syksyllä. Tyypillinen seremonia sisältää loitsumista ja runonlaulua luonnon helmassa.
Vanhapiha vihkii mielellään myös samaa sukupuolta olevia pareja. Sen sijaan pelkästään eksoottisia häitä kaipaavat karsitaan pois. Pinnallisen eksotiikan metsästäjien lisäksi Karhun kansan punaisella listalla ovat ihmiset, joilla tuntuu olevan poliittisia motiiveja uskolle. Pohjoinen mytologia kun on monesti liitetty nationalismiin ja äärioikeistolaisuuteen, joista yhteisö haluaa sanoutua selkeästi irti.
Vaikka kyse on aidosta uskonnosta, tarkkoja dogmeja Karhun kansalla ei ole. Osa suhtautuu uskomuksiin ja rituaaleihin toisia vakavammin, mutta ei vaadi muilta samaa vakaumusta. Ihmiset poimivat heille itselleen sopivat osat paletista.
Tällainen henkinen ekletismi sopii erinomaisesti länsimaalaisille, postmoderneille yksilöille.
Muinaisten uskomusten suosio tuntuu olevan ristiriidassa maallistuvan, modernin yhteiskuntamme kanssa. Eivätkö Suomi ja muu länsimainen maailma ole sittenkään matkalla kohti rationaalista, ateistista maailmankuvaa?
Ovat ja eivät, sanovat uskontotieteilijät.
Jussi Sohlberg tarkkailee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tutkimuskeskuksessa uskonnollisen kentän muutoksia. Hän on tutkinut new age -liikettä, spiritualismia, salaseuroja, uuskarismaattisuutta, satanismia – ja uuspakanallisuutta.
Evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului viime vuoden lopulla hieman alle 73 prosenttia väestöstä. Jäsenmäärä on pienentynyt läpi 2000-luvun noin yhden prosentin vuositahtia. Mikäli edessä ei ole kristillistä buumia, noin puolet Suomen kansasta ei kuulu evankelis-luterilaiseen kirkkoon vuoteen 2040 mennessä. Enemmistö on matkalla vähemmistöksi.
Ja vaikka tällä hetkellä kirkkoon kuuluu vielä suurin osa suomalaisista, vain noin joka kolmas kertoo tutkimusten mukaan uskovansa kristinuskon opettamaan jumalaan.
”Siitä ei päästä mihinkään, että Suomessa on nähtävissä selkeää ja jatkuvaa maallistumista. Perinteinen sekularisaatioteoria, jossa uskonnottomuuden leviämisen eteneminen nähdään suoraviivaisena ja vääjäämättömänä, on kuitenkin osoittautunut ainakin osittain vääräksi”, tutkija Sohlberg kertoo.
Kuten Karhun kansan kaltaiset liikkeet osoittavat, ateismin leviämisen rinnalla on myös toinen juonne. Tutkijat puhuvat post-sekulaarista yhteiskunnasta.
Uskonnollisuus ei ole kadonnut, vaan saanut uusia muotoja. Samalla kun kirkkoon kuuluvien määrä on laskenut, uusien uskonnollisten yhdyskuntien määrä on kasvanut. Suomessa on noin tuhat uskonnollista yhdyskuntaa, joista suurin osa toimii tavallisena rekisteröitynä yhdistyksenä.
Virallisia rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia on noin sata. Uskontoa rekisteröitäessä ryhmällä täytyy olla joko yhteisesti hyväksytty uskontunnustus, pyhiä kirjoituksia tai vakiintuneita uskonnon harjoittamisen muotoja.
”Siihen ei sinänsä oteta kantaa, onko kyseessä uskottava uskonto vai ei”, Sohlberg toteaa.
Ennen Karhun kansan perustamista ja maalle muuttoa Miika Vanhapiha oli harjoittanut kotoperäistä noituutta Helsingissä jo parikymmentä vuotta. Hän oli kasannut uskonsa osasia Suomen kansan vanhojen runojen, suomalais-ugrilaisen samanismin ja muiden historiallisten lähteiden pohjalta.
Monet perinteiset tavat hän oppi jo lapsuudessaan Pohjois-Pohjanmaalla asuneelta isoäidiltään. Tämäkin uskoi luonnonhenkiin ja kertoi murheensa ”pitämyspuulle”, jolle jätti pieniä lahjoja. Kaikkialla perinteet eivät ole katkenneet.
Karhun kansan ryhmittymisen myötä järjestettiin kesäiset karhujuhlat. Ikiaikaisiin tapoihin pohjaavissa juhlissa kunnioitetaan karhua ja sen myötä koko luonnon ja ihmisen vastavuoroista suhdetta.
”Se oli ensimmäinen kerta, kun harjoitin omia rituaalejani muiden ollessa läsnä”, Vanhapiha kertoo.
”Olin elänyt postmodernissa yksinäisyydessä, jossa ihmiset voivat harrastaa kaikennäköistä erikoista. Yhtäkkiä olin osa heimoa. Se oli suuri kokemus.”
Juuri kokemuksellisuus on tunnusomaista uusille, uskonnollisille yhteisöille, kertoo Helsingin yliopiston uskontotieteen laitoksen yliopistonlehtori Teemu Taira.
”Kärjistetysti voidaan sanoa, että kun perinteisessä uskonnollisuudessa ihmisen tehtävä on ollut palvella jumalaa ja totella hänelle annettuja käskyjä, uushenkisyydessä jumaluus palvelee yksilön hyvinvointia”, Taira toteaa.
Tämä teoria on syntynyt selittämään etenkin new age -henkisyyttä, mutta voidaan hyvin ajatella, että myös uuspakanallisissa suuntauksissa yksilöt hakevat toiminnasta konkreettista tukea hyvinvointiinsa.
Ihmisen ja luonnon yhteydestä on kehittynyt oma tutkimusalansa, ekopsykologia. Sen mukaan ihmisillä on evoluutiohistoriamme jäänteenä sisäänrakennettu tarve olla yhteydessä muuhun ekosysteemiin. Luonnossa vietetty aika tekee hyvää paitsi fysiikalle, myös mielenterveydelle.
Muinaisten luonnonuskontojen rituaalit soveltuvatkin hyvin ekopsykologian suosittelemaksi keskittyneeksi, kokemukselliseksi olemiseksi luonnon keskellä.
Syvällisen luontosuhteen tärkeyttä painottaa myös Susanna Aarnio.
”Olemme ihan oikeasti vain osa luontoa, emme sen hallitsijoita”, Aarnio toteaa tarpoessaan lumisateessa Seurasaaressa.
Hän näyttää toppatakissaan ja kirjaillussa villapaidassaan aivan tavalliselta naiselta, mutta eroaa maailmankuvaltaan merkittävästi keskivertokansalaisesta. Hän on samaani.
”Oikeastaan samaani-termi on vierasperäinen. Suomessa kyseisen ammattikunnan jäseniä on kutsuttu noidiksi”, Aarnio kertoo.
Aarnio opiskeli 1990-luvulla Alankomaissa eläinlääketiedettä ennen kuin törmäsi paikallisessa kirjakaupassa opukseen suomalais-ugrilaisesta samanismista. Teos kolahti, syvälle. Vanha perinne tuntui kertovan samoista asioista, joita hän oli kokenut jo lapsesta asti luonnossa. Kutsumus oli selvä ja selittämätön.
Suomeen palattuaan Aarnio vaihtoi opinnot uskontotieteeseen ja hakeutui suomalaisen samaani Johannes Setälän oppiin. Nyt Aarnio ja Setälä pyörittävät yhdessä Jämsän Koskenpäässä keskusta, joka jakaa informaatiota ja järjestää kursseja suomalais-ugrilaisesta samanismista.
Aarnio kokee tehtäväkseen tuoda jotain olennaista muinaisista perinteistä takaisin nykyihmisille.
”Puhun muistin palauttamisesta. Uskon, että esivanhempiemme tietous on meissä jokaisessa, kunhan se vain kaivetaan esiin.”
Samanismin johdantokursseilla on käynyt Aarnion arvion mukaan jo satoja ihmisiä. Osallistujia löytyy eri ammattiryhmistä ja ikäluokista. Viime vuosina kursseilla on ollut yhä enemmän 20–30-vuotiaita nuoria aikuisia.
Aarnio uskoo, että yksi selitys alkuperäiskansojen oppien ääreen hakeutumiselle on vastareaktio nyky-yhteiskunnalle.
”Yhä useampi ymmärtää, että kulutusyhteiskunnan on mahdotonta jatkaa samaa rataa. Kaiken kaaoksen keskellä haetaan turvaa vanhoista juurista ja oppia alkuperäiskansojen ekologisesta elämäntavasta”, Aarnio sanoo.
Menneen maailman perinteiden ja uskomusten puoleen kääntymisessä voi olla kyse pakenemisesta globaalista epävarmuudesta. Tutkija Teemu Taira toteaa, että voi tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta irtisanoutua länsimaisesta yhteiskunnasta – ainakin väliaikaisesti ja vain sopivilta osin.
”Joitain saattaa loukata rinnastaminen larppaukseen, mutta jotain samankaltaista tässä kaipuussa menneeseen maailmaan voi nähdä”, Taira pohtii.
Karhun kansan Miika Vanhapiha kertoo, että heidänkin jäsenistään suurin osa on kaupunkiväestöä, joka on hyvin perillä ympäröivän maailman tapahtumista. Hän itse työskenteli ennen muinaistekniikoihin ja omavaraiseen elämään syventymistään pitkään IT-alalla.
Muinaisusko voi siis tarjota harjoittajilleen mahdollisuuden syvään luontosuhteeseen ja vaihtoehdon modernin maailman ongelmille. Näiden lisäksi voidaan eritellä kolmas motiivi. Kutsukaamme sitä pyhäksi sosiaalisuudeksi.
Samaanin – tai kotimaisesti noidan – tehtävänä on ollut luonnonhaltioiden ja esivanhempien kanssa asioiminen, jotta yhteisön tasapaino on säilynyt. Samaani on suorittanut rituaaleja ja seremonioita, kun heimo on sitä tarvinnut.
”Rituaalit liittyvät monesti tilanteisiin, joissa yhteisöä, sen jäsentä tai ympäröivää luontoa on kohdannut jokin vastoinkäyminen, kriisi tai muutos. Samaanin tehtävä on ollut johdattaa ihmiset yli sellaisesta tilasta, johon jumittuminen hankaloittaisi heidän selviytymistään eteenpäin”, Aarnio selittää.
Siirtymäriitit ovat olennainen osa myös tapakristittyjen suhdetta kirkkoon. Ihmiset kokoontuvat siunaamaan yhteisönsä jäseniä, kun elämässä on muutoksia. Näiden tapahtumien ulkopuolella yhteinen hengellinen toiminta on vähäistä. Tarvetta yhteisille seremonioille kuitenkin tuntuu olevan. Muinaisuskonnot tarjoavat yhden ratkaisun tarpeen tyydyttämiseen, mutta myös arkisempia tapoja löytyy.
Uskontotieteilijät ovat puhuneet lähivuosina ateistisesta henkisyydestä. Voidaanko jonkinlaista transsendenssia ja pyhyyttä kokea myös ilman uskoa jumaliin?
”On iso joukko ihmisiä, jotka ovat erkaantuneet perinteisistä kirkoista, mutta eivät ole myöskään löytäneet kiinnekohtaa tiukasta materialismista ja ateismista”, tutkija Teemu Taira sanoo.
Hänen mielestään sisäisten voimavarojen etsiminen self help -kirjallisuuden, mindfulness-menetelmien, meditaation ja joogan avulla voidaan myös käsittää modernina henkisyytenä. Vakiintuneista uskonnoista erkaantuneet ihmiset hakevat vastauksia olemassaoloonsa muista lähteistä.
Joogahuoneella suoritettu kollektiivinen meditaatio voi resonoida samalla aaltopituudella kuin uskonnolliset rituaalit. Harras yhdessäolo tuntuu ihmisistä yksinkertaisesti hyvältä.
Lontoossa muutama vuosi sitten syntyneet Sunday Assembly -tapahtumat ovat levinneet jo yli 70 kaupunkiin ympäri maailmaa. Sunnuntaikokoontumiset ovat ateistinen vaihtoehto jumalanpalveluksille. Tilaisuuksissa pidetään puheita, pohditaan elämää ja lauletaan yhteislauluja.
Susanna Aarnio uskoo, että moni etsii samanistisesta työskentelystä abstraktia yhteyden kokemusta ja tietoisuuden tasoa, joka on sisäänrakennettu ihmislajin aivoihin.
Olemme laumaelämiä ja kaipaamme syvää kontaktia toisiimme.
”On helpotus päästä hetkeksi irti jatkuvasta järkeistämisen ja verbalisoinnin tarpeesta ja aistia yhdessä jotain voimakasta”, Aarnio toteaa.
”Moni sanoo minulle, että heillä on kaipuu kotiin.”
