Professorit puhuvat potkuista

Helsingin yliopisto irtisanoi keväällä 371 ihmistä, joista 48 teki opetus- tai tutkimustyötä. Tapasimme kolme professoria, joilla on sanansa sanottavanaan yliopiston uudesta suunnasta. Kaksi heistä sai keväällä potkut. Kolmas haluaa myllertää yliopiston perustan lakiuudistuksella.

T:Teksti:

|

K:Kuvat: Ilkka Saastamoinen

Kuva: Ilkka Saastamoinen.

”Eikö ihmisten johtamisesta ole käyty edes perusopintoja?”

 

Pauliina Raento
Kulttuurimaantieteen professori, geotieteiden ja maantieteen laitos, matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta
Työsuhde: Irtisanottiin 2016

 

”Minulla on kritisoitavaa kolmesta asiasta: irtisanomisten menettelytavoista, kriteerien puutteesta ja johtamisen laadusta. Olen huolestunut siitä, mitä tästä seuraa opiskelijoille ja työlle, jota yliopisto tekee.

Ensin kritiikki menettelytavoista. Hajoita, hallitse ja sano mahdollisimman vähän -periaate toimii, mutta se demoralisoi. Itse työskentelin keväällä ulkopuolisella tutkimusrahoituksella, kun sain tiedon, ettei minun tarvitse palata yliopistolle takaisin. Lähiesimieheni kuuli irtisanomisestani minulta. Irtisanomisissa viitattiin tuotannollisiin ja taloudellisiin syihin. Muita perusteluja ei annettu, vaikka tivasin dekaanilta ja hallintojohtajalta.

Erityisen huolestunut olin sukupuolten tasa-arvosta, sillä tiedekunnassamme naiset ovat vielä enemmän aliedustettuna kuin professorikunnassa yleensä. Lopulta sain kuulla, että luvut ovat tässä suhteessa niin pieniä, että sillä ei ole merkitystä.

Irtisanomisiin liittyi myös suorastaan koreografisia epäkohtia. Ollaan valtavassa kaikuvassa salissa, jossa irtisanojat istuvat metrien päässä… Eikö ihmisten johtamisesta ole käyty edes perusopintoja? Tällaiset yksityiskohdat paljastavat, ettei HR-osaaminen ole kunnossa.

Turun ja Tampereen yliopistot ovat tehneet strategisesti järkevämmin. Saattaa olla, että tulossa on hyvinkin suuria leikkauksia. Turussa ja Tampereella on kuitenkin kehotettu henkilökuntaa varautumaan. Silloin ihmisillä on aikaa päivittää CV:nsä ja hakea rahoitusta. Silloin on myös aikaa keskustella siitä, millä kriteereillä työtä arvioidaan.

 

Toiseksi moitinkin kriteerien puutetta. Yritin itsekin turhaan selvittää kriteereitä, joilla työtäni on arvioitu. Minua huolestuttaa asia kuitenkin ennen kaikkea yleisellä tasolla. Yliopistoissamme on kansainvälisesti raskas tehtäväntäyttömenettely, jossa ollaan hyvin tarkkoja kriteereistä ja myös arvioitsijoiden kriteereistä. Nyt hallinnollisilla päätöksillä sanotaan irti ihmisiä kertomatta, mihin päätös perustuu.

Olen yhdysvaltalaisen yliopistojärjestelmän kasvatti. En pidä sitä ihannejärjestelmänä, mutta olen nähnyt, että manageriaalinen yliopisto voi myös toimia. Suomeen on kuitenkin lainattu vain osa managerialismin piirteistä. Yksi puuttuva asia ovat juuri julkisesti tiedossa olevat kriteerit.

Yhdysvalloissa työnsä aloittavalla professorilla on selkeä käsitys siitä, miten häntä arvioidaan ja miten hänet voidaan irtisanoa. Nämä asiat saattavat olla jopa linkkeinä työpaikkailmoituksessa. Silloin tullaan tehtävään ja tiedetään, että siitä voidaan joskus myös poistua. Jos tämä asia on avoin, siinä ei ole mitään ihmeellistä. Professoreilta voidaan tehtävään liittyviin kriteereihin vedoten myös vaatia laatua.

Kriteerien puuttuminen taas antaa tilaisuuden väärinkäytöksille ja selkäänpuukotukselle. Ei ole olennaista, tapahtuuko näin, vaan olennaista on ilmapiiri, jossa toimintaa pidetään mielivaltaisena. Helsingin yliopistossa tuntuukin nyt siltä, että Kafka on kohdannut Breznevin ja Tuntemattoman sotilaan Lammio on palkattu johtamaan. Jäljelle jääneet kokevat varmasti helpotusta siitä, ettei vähennys osunut heihin, mutta kokonaistunnelma on mielivalta. He ovat väsyneitä ja pelokkaita.

 

Kolmas ongelma ovat henkilöstöjohtamisen taidot. Tämä liittyy uuteen toimintamalliin, jossa viroista on tullut työsuhteita. Työsuhteiden työnantajana yliopisto on kokematon. Eihän professoreista päässyt aiemmin eroon, elleivät he ahdistelleet opiskelijoita tai tehneet muita vakavia ylilyöntejä – sitten heidät oli pakko panna eläkkeelle.

Uudessa työsuhteisessa mallissa yliopistolla taas on valtaa, mutta siihen liittyvä vastuu on unohtunut. Hallituksen säästöukaasien myötä voidaan lisäksi vedota siihen, että ministeri käski. Tässä uudessa tilanteessa kokemattoman työnantajan kannattaisi olla erityisen harkitsevainen irtisanomisten kanssa.

Käytännössä uudet manageristiset johtamisen menetelmät eivät ole juurtuneet. Meillä on esimerkiksi paljon raskaita prosesseja ja ruohonjuuritason vastarintaa, jossa yksittäinen laitosjohtaja saattaa vain päättää, että hän ei noudata linjauksia, kunnes pakotetaan. Tämä tarkoittaa, että järjestelmä on muuttunut tehottomaksi, eikä rakenteellisia ongelmia ole ratkottu. Samalla rahalla saataisiin enemmänkin aikaan.

Olen joskus käynyt kollegojen kanssa keskusteluja siitä, ketkä yliopiston hallintotehtäviin päätyvät. Tutkija ei ole automaattisesti hyvä johtaja. Kun sekaan tuodaan vielä ammattijohtajia, on kaaos pahimmillaan melkoinen.

 

En sano, että yliopisto on välttämättä menossa huonoon suuntaan. En vastusta säästöjä, ja ihmisiä voidaan mielestäni irtisanoa. En halua myöskään ryhtyä salaliittoteorioihin siitä, että yliopisto olisi säästänyt enemmän kuin hallituksen käskystä pitää. Tilanne vaikuttaa yksinkertaisesti kaoottiselta ja huonosti johdetulta.

On kummallista, jos johtajat eivät puolusta omiaan ja etsi irtisanomisille vaihtoehtoja – varsinkin tilanteessa, joka on hyvin uusi. En tarkoita, että oma työni olisi pitänyt pelastaa, vaan yleisellä tasolla sitä, että vaihtoehtoja olisi pitänyt selvittää. Yhdysvalloissa on pohdittu esimerkiksi palkanalennuksia: sen sijaan, että vuollaan juustohöylällä ihmisiä, ollaankin vuoltu palkkoja. Jos professori saa 7000-8000 euroa kuussa, niin ei tonnin poisto siinä ainakaan itsestäni olisi kohtuutonta. Ihmisiltä olisi myös voinut kysyä aktiivisemmin, että ovatko he jäämässä eläkkeelle.

Nyt ihmisiä irtisanottiin vuosi tai kaksi ennen eläköitymistä.

Olen huolissani joistakin pienistä humanistisista aloista. (Toim. huom.: molemmat musiikin teorian lehtorit ja ainoa japanin kielen ja kulttuurin professori irtisanottiin). Kustannustehokkuudesta on tullut itseisarvo, jolloin se ei enää palvelekaan alkuperäistä suunnitelmaa. Vaihtoehtoja etsimällä ei ehkä tarvitsi luopua kokonaisista aloista. Alaa X ei tarvitse opettaa jokaisessa yliopistossa, vaan se voi olla saatavilla keskitetysti kuin harvinaisemmat tuotteet erikoisliikkeissä. Sitä paitsi kieli ja kulttuuri ovat merkittäviä asioita myös bisnessuhteissa. Aika savijaloilla tässä seisotaan, jos tässä samalla markkinoimme olevamme post-nokialainen innovaattorimaa.

Toivoisin, että nyt nähdystä prosessista opitaan jotain. En usko, että tehottomat käytännöt ovat näillä ratkaisuilla korjaantuneet. Minua pelottaa, mitä tällainen tekee taloon jäävälle työyhteisölle. Kokonaistunnelma on vähän kuin 1930-luvun Moskovassa: kuka tahansa voi kolkuttaa ovellesi. Jotain olet ehkä tehnyt, tai sitten et. Sanotaan näin, että nykyinen ilmapiiri ei edistä kansallisen tiedepolitiikan tavoitteita parhaalla mahdollisella tavalla. Ne, joilla on vaihtoehtoja, pakkaavat kamansa.”

Kuva: Ilkka Saastamoinen.

”Minut haluttiin pois kerettiläisenä”

 

Arto Annila
Biofysiikan professori, fysiikan laitos, (matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta)
Työsuhde: Irtisanottiin 2016

 

”Biofysiikka alana tutkii sitä, miten luontoa ja ennen kaikkea sen evoluutiota voidaan kuvata fysiikan käsittein. Aloitin biofysiikan professorina Helsingissä vuonna 2001, jolloin professuuri ylipäätään perustettiin. Seitsemän vuoden jälkeen professuuri vakinaistettiin kansainvälisen arvioinnin perusteella. Pian sen jälkeen yliopiston virat muutettiin työsuhteiksi, jolloin työsuhdeturva luonnollisesti heikkeni. Ei tässä ilman sitä heikennystä oltaisikaan.

Irtisanomispäätökset jaettiin matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa helmikuun lopussa. Irtisanomistani ei ole minulle perusteltu. Kyse ei ole todellakaan mainituista tuotannollisista tai taloudellisista syistä. Ei tuotannollisista sen vuoksi, että taloon otettiin samanaikaisesti biologisen fysiikan professori, joka on käytännössä yksi ja sama asia. Taloudellisista syistä ei voi olla kyse, koska minulle ei myönnetty pyytämääni nelivuotista palkatonta tutkimusvapaata.

 

Käsitykseni todellisista syistä perustuu vain keskusteluun laitoksen johtajan kanssa. Keskustelussa tuli ilmi, että minut todella haluttiin pois kerettiläisenä. Tutkimustuloksiani kohtaan on koettu epäluuloa, vaikka ne on julkaistu perinteisissä brittisarjoissa nimeltä Monthly Notices of Royal Astronomical Society ja Proceedings of Royal Society of London. Nyt on tartuttu yksittäiseen poikkeavaan tulokseeni. Sen mukaan pimeää ainetta tai pimeää energiaa ei ole. Tätä on pidetty täysin suvaitsemattomana tuloksena, vaikka tosiasia on, että kumpaakaan näistä substansseista ei ole löydetty.

Olen tarkastellut saman prinsiipin avulla yhtä sun toista asiaa, mutta vasta nämä kosmologiaan liittyvät tulokset on otettu silmätikuiksi. Se vahvistaa käsitystäni, ettei nyt ole perehdytty tulosten taustoihin. Ikään kuin minulla olisi ollut vaihtoehtoja näiden tulosten suhteen! On äärimmäisen loukkaavaa, jos ajatellaan, että keksin jotain tuloksia ”numeromagialla”, kuten on ilmaistu.

Jokainen, joka tekee uraauurtavaa tutkimustyötä, kohtaa väistämättä vastarintaa. Se kuuluu tieteen luonteeseen. Tietysti kuitenkin ajattelin, että laitosjohtaja tajuaa, että tieteen temantiikkaan kuuluu tämäntyyppinen traditio eikä hän syyllistyisi primitiiviseen reaktioon, jossa irtisanotaan se, joka poikkeaa joukosta. Sehän on psykologian oppikirjan mukainen toimenpide. Jos epäillään tieteellistä huijausta, niin sen selvittämiseenhän on ihan vakiintuneet tavat. Miksi niitä ei käytetty? Jos epäluulo työtäni kohtaan purkautuu irtisanomisena ilman, että sitä on kyetty kertaakaan aikaisemmin käsittelemään, niin kyllähän se kertoo siitä, että henkilöstöjohtaminen on aivan rempallaan.

 

Käsitän kyllä tiukan taloudenpidon vaatimukset, mutta en nyt nähtyä näköalattomuutta ja vaihtoehdottomuutta vaatimusten toteuttamisessa. Yliopiston, tiedekuntien ja laitosten johdossa olevien professoreiden odottaisi olevan kekseliäämpiä vaikeuksien edessä ja rohkeampia puolustamaan alaisiaan. Kun kollegiaalista tukea ei järjestelmässä enää ole, pitäisi päättäjien tehdä itsetutkiskelua ennen tositoimia. Ja jos yliopiston johto ajattelee, että tietämättömän on helppo arvostella, niin eipä ole meille tietämättömille ollut tietoa tarjollakaan.

Olen puhunut muiden irtisanottujen kanssa, ja näyttää siltä, että yhden sun toisen irtisanomisen takana on jokin muu kuin tuotannollis-taloudellinen syy. Ei se ole sinänsä kummallista, koska professorin työ on väistämättä henkilöitynyttä. Aiemmin yliopistolta on kuitenkin irtisanottu professoreita vain väärinkäytösten seurauksena. Siksi nämä uudet irtisanomiset ovat tavattoman leimaavia.

 

Helsingin yliopisto on valtavan suuri instituutio. Ei minulla ole tarvetta mollata koko yliopistoa, vaikka mekanismeissa täytyykin olla vikaa, jotta tällaista pääsee tapahtumaan. Organisaatio ei selvästikään ollut valmis niin mittaviin toimenpiteisiin kuin mihin se ryhtyi.

En ole sinänsä tehostamista vastaan. Esimerkiksi tietojärjestelmät ovat luontevia paikkoja yksinkertaistaa yliopiston toimintaa. Kuitenkin sanana tehostaminen viittaa jo olemassaolevaan toimintaan. Oikeasti yliopiston pitäisi kyetä uudistumaan hoitaakseen yhteiskunnallista tehtäväänsä. Yliopiston on tärkeämpää osoittaa rohkeutta kuin tehokkuutta. Muuten se antaa opiskelijoillekin vääristyneen kuvan heidän tehtävästään yhteiskunnassa.

On vaikea sanoa, onko yliopistolla nyt säästetty liikaa. Minulla ei ole tarkkaa numerotietoa yliopiston taloudesta ja sen näkymistä. On kuitenkin täysin selvää, ettei yliopiston perustehtävä ole ollut irtisanomisissa kirkkaana mielessä. Juuri yliopiston pitäisi olla yhteiskuntaa uudistava instituutio, jossa kyseenalaistetaan asioita. Nyt perustehtävä on vaarannettu irtisanomalla etenkin tieteen riippumattomuutta korostavia professoreja, ja se on minusta anteeksiantamatonta.

 

Yliopisto polkee omat arvonsa, jos se pyrkii määrittelemään mikä on totuus, eikä etsimään sitä. Tämä on minusta äärimmäisen vakavaa. Mikä sellainen professori on, jolle kelpaa se, mitä jo on, eikä hän etsi uutta? Riippumaton ajattelu edellyttää sitä, että asema ei ole riippuvainen siitä, millaisia tutkimustuloksia tulee.

Minusta tämä kaikki ilmentää sitä, että yliopisto suhtautuu ulkokohtaisesti työhönsä. Toimintaa ohjaavat ranking-listat sen sijaan, että työ olisi arvoista ja perinteistä lähtevää. On vaikea nähdä, että yliopiston tärkein tehtävä olisi maineensa puolustaminen. Varsinkin luonnontieteiden puolelta on kuitenkin hävinnyt paljon kykyä käsitellä toisenlaista ajattelua. Siihen ei koeta enää tarvettakaan. Ulkomaisissa huippuyliopistoissa taas ollaan vain tyytyväisiä, jos joku nostaa esiin jotain poikkeavaa, koska se voi avata uusia uria.

 

Syyt yliopiston nykyvaikeuksiin ovat syvemmällä kuin yliopistolain mukaisessa uudessa organisaatiossa. Vallan keskittäminen on kuitenkin tuonut vaikeudet selkeästi esiin. Tehokkuuden tavoittelussa kollegiaalisuudesta ja professori-instituution vahvuudesta onkin tullut taakka. Kun eettisiä arvoja on sivuutettu, on yliopistoyhteisöä samalla hajotettu ja luovuuden edellytyksiä heikennetty. Nyt kukin kilpailee lyhytnäköisesti rahapotin jakamisesta. Kuitenkin todellisuudessa potti kasvaa yhteiskunnalle ja ihmiskunnalle merkityksellisistä aikaansaannoksista. Aivan kuin tieteen historiasta ei tiedettäisi mitään.

Olen itse palannut opiskelijaksi. Pyrin hankkimaan opettajan pätevyyden toimiakseni vaikka lukion fysiikan opettajana. Vien kuitenkin potkuni oikeuteen Professoriliiton tuella. Olen vakuuttunut, että työni tulokset vielä ymmärretään ja irtisanomiseni nähdään erittäin haitallisena yliopiston maineelle.”

Kuva: Ilkka Saastamoinen.

”Yliopistolaki on pistettävä uusiksi”

 

Yrjö Engeström
Aikuiskasvatustieteen professori, käyttäytymistieteiden laitos, käyttäytymistieteellinen tiedekunta
Työsuhde: Jatkuu

 

”Laadin viime keväänä Yliopistokäänne-nimisen adressin yhdentoista muun Helsingin yliopiston professorin kanssa. Noin 4 000 allekirjoitusta keränneen adressin välitön syy oli yliopiston irtisanomisissa. Taustalla oli kuitenkin jo vuodesta 2010 elänyt huoli, joka liittyy uuteen yliopistolakiin ja sen mukanaan tuomaan keskusjohtoisuuteen. Ajattelimme, että näin ei voi jatkua.

Uusi keskusjohtoisuus ilmenee niin, että rehtori nimittää tiedekuntaa johtavan dekaanin ja dekaani nimittää laitosjohtajat. Näillä nimitetyillä henkilöillä ei ole minkäänlaista vastuuta itse yliopistoyhteisölle. Ennen tiedekunta- tai laitosneuvostossa voitiin päättää tiedekunnan tai laitoksen henkilövalinnoista. Nykyään on täysin muodollisuus, että neuvostoja edes kuullaan. Koomista on, että opetus- ja kulttuuriministeriön tilaamassa tuoreessa yliopistolakia koskevassa arvioinnissa on tästä vanhentunutta tietoa.

 

Olen itse istunut tiedekuntaneuvostossa yhden kauden. Se oli painajaismaista. Aina istuttiin kaksi tuntia isolla joukolla päättämättä yhtään mistään. Ainoat päätökset, joita muka tehtiin, olivat arvosanat väitöskirjoista. Se on höpöhöpöä, koska kukaan muu ei paneudu väitöskirjoihin kuin arvioitsija.

Päätösvallan puute koskee myös yliopiston yhteistä hallintoa. Esimerkiksi kanslerin valitseva yliopistokollegio on viimeinen jäänne demokratiasta, mutta käytännössä sillä ei ole juuri valtaa. Nyt kollegio on itsekin tehnyt kannanoton, että sille pitäisi antaa asiallista valtaa. Yliopiston johto näyttää toivovan, että tämä vetoomus unohdetaan Ö-mappiin.

Todelliset päätökset tapahtuvat rehtorin ja dekaanien pienissä porukoissa, joista valtaosa henkilökunnasta ei tiedä mitään. Tämä koskee kaikkea: taloutta, nimityksiä ja tutkimuksen sisällöllistä suuntaamista.

 

Keskusjohtoisuus tuli ilmi myös irtisanomisissa. Häkellyttävää oli, että kun Suomen hallitus teki vaalilupausten vastaiset leikkauspäätöksensä, niin Helsingin yliopiston johto oli hyvin nopea tarttumaan toimeen. Mitään yhteistä vaihtoehtojen etsintää ei ollut. Sitten henkilökunnalle tuli julki erittäin rajut irtisanomisluvut. Päätöksille annettiin korkeintaan niin epämääräisiä kriteerejä, että oli ilmiselvää, että irtisanomiset sisältävät mielivaltaa.

Vuonna 2010 henkilökunta menetti yliopistolain myötä työsuhdeturvansa. Yliopistojen johto sanoi, ettei muutoksella ole käytännön merkitystä. Nyt on nähty, että myös professorien irtisanomiset on hoidettu vartin puhuttelulla. Aiempi puhe oli siis sinisilmäistä tai tahallisesti harhaanjohtavaa.

Koko ajan Helsingin yliopisto on kuitenkin rekrytoinut ihmisiä tenure track -nimisellä vakanssilla. Sana tenure tulee Yhdysvalloista, jossa se tarkoittaa irtisanomiselta suojattua erityisasemaa. Suomen yliopistoissa ei ole enää tällaista asemaa. Olisi oikein, että joku tällä nimikkeellä työn saanut haastaisi yliopiston oikeuteen.

Yhdysvaltojen käytännön tunnen, koska olen ollut 15 vuotta professorina Kalifornian yliopistossa.

Yhdysvalloissa yliopistot ovat manageristisia ja markkinaorientoituneita, mutta laadun takaamiseksi niihin on rakennettu erilaisia suojaavia ratkaisuja. Professorien vahva irtisanomissuoja takaa sen, että he voivat olla hyvinkin kriittisiä pelkäämättä sanktioita. Laitoksilla on erittäin suuri itsenäisyys. Päätökset voidaan aina asettaa yliopistoyhteisön kriittisen tarkastelun kohteeksi, ja niiltä vaaditaan ehdotonta läpinäkyvyyttä. Meillä ei ole luotu tällaisia keinoja, joiden avulla markkinahenkinen yliopisto voisi olla myös luova yhteisö.

 

Nyt nähdyissä irtisanomisissa on ajettu alas kokonaisia oppiaineita. Se on osa kokonaisuutta, jota sanotaan profiloinniksi. Sitä tehdään sammutetuin lyhdyin ja monella tasolla: opetus- ja kulttuuriministeriössä, yliopiston johdossa, Suomen Akatemiassa. Yliopiston johdolle luvataan viideksi vuodeksi voimavaroja, jos yliopisto keskittyy vaikkapa digitalisaation tutkimiseen ja opettamiseen. Mutta silloin yliopiston pitääkin sitoutua pysyvästi rahoittamaan nämä professuurit, ja muualta on siis otettava pois.

Omassa tiedekunnassamme on ollut lisäkseni toinen professori, joka on keskittynyt kriittisesti työelämässä tapahtuviin muutoksiin. Olemme pian molemmat eläkkeellä. Dekaani ei suostu sanomaan, täytetäänkö tehtäviä jatkossa vai ei. Tästä profiloinnista ei päästä keskustelemaan, vaan yliopistoa muovataan pikku hiljaa markkinoita ja hallituksen painopisteitä vastaavaksi.

 

Yliopistolle jääneen henkilökunnan tunnelma on kaksijakoinen. Monet ovat pelästyneet niin, että he ovat vetäytyneet omiin nurkkiinsa. Toinen suuntaus on suuttumus. Meillä käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa 47 ihmistä on juuri allekirjoittanut rehtorille vetoomuksen, jossa vaadimme, että saisimme itse valita uuden johdon uudistuvalle tiedekunnalle. Koko tiedekunta muuttaa luonnettaan, kun psykologia ja puhetieteet siirtyvät toisiin tiedekuntiin. Silti meidän ei anneta tiedekuntaneuvoston kautta päättää uudesta johtajasta.

Hallintohenkilökunnan keskuudesta taas kuulee ihan uskomattomia juttuja. Eräs erittäin kokenut työntekijä sai pitää työnsä, mutta palkkaa pudotettiin 500 euroa kuussa. Hänelle sanottiin, että jos et allekirjoita uutta työsopimusta, niin lennät ulos.

 

Mitä vaihtoehtoja sitten olisi ollut? Ensinnäkin hallituksen säästötoimia vastaan olisi pitänyt mobilisoida ihan toisen tasoinen vastarinta. Jos hallitus olisi silti vienyt säästöt väkisin läpi, olisi pitänyt laatia perusteelliset vaihtoehtoiset skenaariot. Ne olisivat vaatineet huolellista budjetin, yliopiston varallisuuden ja jopa rakennushankkeiden tarkastelua. Katsokaa, miten valtava remontti on meneillään yliopiston hallintorakennuksessa. Yliopisto on rikas, mutta siihen potentiaaliin ei ole haluttu koskea.

Vielä on mahdollista pelastaa paljon. Yliopisto voisi rohkeasti sanoa, että nyt tehdään itsearviointi virheistä, opitaan niistä ja pyritään palauttamaan yliopistolle demokratia ja kunnollinen työilmapiiri. Tähän johto ei ole osoittanut halua. Siksi me Yliopistokäänne-aloitteen tekijät olemme viimeistelemässä Suomen hallitukselle ehdotusta yliopistolain täydeksi uudistamiseksi. Se pakottaa keskustelun uuteen vaiheeseen. Ehdotus julkistetaan lähipäivinä, ja tulemme levittämään sitä laajalle yleisölle.

On paradoksaalista, että yritykset ovat heränneet puhumaan yhteiskuntavastuusta, mutta yliopisto on alkanut puhua yritysten menneisyyden kieltä. Yliopiston tehtävä on ratkoa tämän planeetan elämän ja kuoleman kysymyksiä. Tavoitteena ei ole Snellmanin ajan tapaan kansakunnan synnyttäminen, vaan globaali henkiinjääminen. Sitä ei Helsinki Challenge -kilpailun pop up -puheenvuoroilla tulla hoitamaan.”