21. lokakuuta 2016
Teksti: | Patsaat: Nikolo Kerimov

Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat vetäneet asiantuntijoilta maton alta ja luoneet uusia vihollislinjoja. Esillä ovat olleet sikiöt ja meksikolaiset, menneet ja tulevat sodat, 1800-luvun ideat, lasikatot ja vallankumoukset. Mistä populismi oikein nousi, ja mitä marraskuussa tapahtuu?

Punaiset ja siniset valot pyörivät televisioruudussa. Alkamassa on Yhdysvaltain presidentinvaalien ensimmäinen kahdenkeskinen vaaliväittely.

Kilpakumppanit ovat hekin pukeutuneet sinisen ja punaisen sävyihin. Toinen heistä lukitsee katseensa kameraan silmät viiruina, toisella on säteilevä miljoonan dollarin hymy.

Ensimmäinen kysymys on kuulijoille kenties tärkein. Miksi sinä olet parempi luomaan amerikkalaisille työpaikkoja?

Demokraattien Hillary Clinton pitää valmistellun oloisen puheen siitä, miten tukisi pienyrityksiä, säätäisi vanhempainlomat ja maanlaajuisen minimipalkkatason, vähentäisi opiskeluvelkaa ja korottaisi rikkaiden verotusta.

Republikaanien Donald Trump taas aloittaa tutun manauksen siitä, kuinka työpaikat karkaavat Meksikoon, jossa rakennetaan uutta uljasta maailmaa. Hänen ratkaisunsa on leikata yritysten veroja kuin 1980-luvun presidentti Ronald Reagan, ja ”siitä tulee kaunista katseltavaa”.

Kierrokset kasvavat nopeasti. Trumpille vaaliväittely tarkoittaa nimenomaan väittelyä, ja hän keskeyttelee vastaehdokastaan ja inttää vastaan.

Puolentoista tunnin jälkeen televisiokanava NBC:n kommentaattorit toteavat:

”Noh, tämä ei ollut tyypillinen vaaliväittelytilaisuus.”

Marraskuun 8. päivänä ratkeavissa presidentinvaaleissa ei ole tosiaan nähty mitään kovin tyypillistä. Entisten auktoriteettien, kuten median, puolue-eliittien ja asiantuntijoiden tornit ovat sortuneet ja uudet muurit nousseet.

Rytinän jäljiltä pöytään ovat jääneet historian inhotuimmat ehdokkaat. Pew Research Centerin kyselyn mukaan Trumpin kannattajien yleisin syy äänestää tätä on se, että Trump ei ole Clinton, ja sama toisinpäin.

Vihaajien mielestä Hillary Clinton on noita-akka ja murhaaja, joka vuoti valtionsalaisuuksia, aiheutti Irakin sodan ja Isiksen synnyn ja on salaa kuolemansairas. Donald Trump puolestaan on narsistinen valehtelija ja naisvihaaja, joka laukaisisi kaikki Amerikan ydinpommit heti, kun joku loukkaa häntä Twitterissä.

Yleensä amerikkalaisten vaalikäyttäytymistä ennustaa se, kummasta ehdokkaasta äänestäjä osaa nimetä enemmän positiivisia asioita.

”Meillä ei oikein ole teoreettista mallia äänestystavasta, joka perustuu vastustukseen”, muotoilee Tampereen yliopiston Fulbright-professori, amerikkalainen Peter Miller.

 

Amerikkalaiset ovat vihaisia, vaikka Barack Obaman kahden kauden aikana työttömyysaste on puolittunut ja uusia työpaikkoja luotu yli 14 miljoonaa.

Työllisyydessä ja koulutuksen laadussa on kuitenkin suuret alueelliset ja rodulliset erot, ja töissä käyvien köyhien osuus on kasvanut. Rikkaat karkaavat yhä kauemmas, mutta keskiluokka on ahtaalla.

”Äänestäjien mielestä jokin taloudessa mättää ja Trump näyttää kaverilta, jolla on mielipiteitä”, Miller sanoo.

Muutoksen airut ei kuitenkaan katso tulevaisuuteen vaan menneisyyteen. Tuoreimmillaankin Trump, vanhus jo, haikailee Reagania, mutta arvoperusta on paljon pölyisempi.

”Halu sulkea muslimit pois ja rakentaa muuri rajalle edustaa 1800-luvun puolivälissä syntynyttä nativistista ajattelua”, sanoo Yhdysvaltain tutkimuksen dosentti Benita Heiskanen Turun yliopistosta.

”Trumpin puheet ovat synkkyyden ja tuomiopäivän retoriikkaa, kun taas demokraatit ovat puhuneet toivon puolesta.”

Peter Millerin mukaan vaikeina taloudellisina aikoina nousevat esiin materialistiset arvot: turvallisuuskysymykset, maahanmuuttajien pelko ja protektionistinen talouspolitiikka.

”Hillary Clinton puolestaan ei ole ilmaissut riittävästi post-materiaalisia arvoja tai ainakaan rakentanut kampanjaansa niiden varaan.”

Post-materiaaliset arvot, kuten sosiaalinen tasa-arvo ja yksilön ilmaisuvapaus, toteutuvat Millerin mukaan parhaiten Pohjoismaissa. Samaa sanoi myös Bernie Sanders, joka yllätti esivaaleissa Clintonin vasemmalta laidalta.

Clinton jäi ehdokkaista yksin edustamaan poliittista realismia ja vanhaa puolue-eliittiä, mikä on osoittautunut vaikeaksi. Perinteiset puoluerivit näyttävät nimittäin hajonneen.

 

Nykytilanteessa on yllättävää, että republikaanisen puolueen perustivat aikanaan pohjoisen edistysmieliset, jotka ajoivat orjuuden lakkauttamista. Vasta 1950-luvulla demokraatit alkoivat kallistaa korvaansa mustien kansalaisoikeuksille ja republikaanit puolestaan löysivät paikkansa etelän konservatiivien sydämestä. Tästä syystä 90 prosenttia mustista äänestää edelleen demokraatteja.

Vielä 1980-luvulla oikeistokonservatiivien sankari Ronald Reagan tuli varsin hyvin toimeen demokraattien kanssa. Reaganin presidenttikausi oli kuitenkin stabiilia aikaa, jolloin rautaesirippu piti yllä maailmanjärjestystä.

Sitten Neuvostoliitto romahti ja kauppa vapautui. Uusi demokraattipresidentti allekirjoitti Pohjois-Amerikan kauppasopimuksen NAFTA:n, joka kiihdytti teollisuustyöpaikkojen poismuuttoa. Tuo presidentti oli Bill Clinton, Hillaryn aviomies.

Siitä eteenpäin puolueiden välit viilenivät. Clintonin kaudella liittovaltion hallinto jouduttiin ajamaan väliaikaisesti alas jopa kahdesti vuonna 1995, sillä kongressi ja presidentti eivät päässeet sopuun budjetista. Kaunoja kasasivat vielä Clintonin perheen ajojahti vuoden 1998 Lewinsky-skandaalin jälkeen sekä seuraavan vuosikymmenen epäonnistunut Irakin sota.

Kun progressiivinen Obama astui valtaan, republikaanisesta puolueesta irtosi äärikonservatiivinen teekutsuliike, joka keskittyi vastustamaan esimerkiksi veroja, aborttia, asekontrollia – ja demokraatteja.

”Se 1990-luvun painolasti räjähti käsiin. Senaatin enemmistöjohtaja Mitch McConnell julisti, että republikaanien tärkein tehtävä on estää Obaman uudelleenvalinta”, muistelee väitöskirjatutkija Jani Kokko Jyväskylän yliopistosta.

Niinpä kun amerikkalaiset sanovat, etteivät poliitikot saa mitään aikaan, he ovat osittain oikeassa. Puolueiden ideologiat ovat kauempana toisistaan kuin koskaan. Obaman aikana kongressi on säätänyt ennätysvähän lakeja, ja republikaanit ovat yrittäneet kumota Obaman terveydenhuoltouudistuksen kuusikymmentä kertaa.

Elokuussa 78 prosenttia amerikkalaisista oli pettynyt edustajiensa toimintaan. Rebublikaanit onnistuivat keikuttamaan venettä, mutta olivat itse samassa veneessä. Teekutsuliikkeen kärkiehdokkaat Ted Cruz ja Rand Paul hävisivät esivaalit hotellimogulille, joka toi puolueen pois poterosta kansan pariin.

 

Trumpin kannattajien toiseksi yleisin syy äänestää häntä on se, että hän tulee politiikan ulkopuolelta.

”Hän vaikuttaa aitoamerikkalaiselta vaihtoehdolta halpa-arvoiselle puoluepolitikoinnille – ikään kuin demokratiassa voisi valita ei-poliittisen poliittisen vaihtoehdon”, sanoo Oulun yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Ari Helo.

Trump ei edes puhu kuin poliitikko, vaan niin kuin Pasila-sarjan Rauno Repomies. Se kuulostaa vähän tältä:

”Minä rakennan sinne Meksikon rajalle hienon muurin. Hieno muuri tulee siitä. Ja sillä muurilla tulee olemaan suuri vaikutus. Kukaan muu ei sitä tee, vaan minä rakennan sen muurin sinne.”

Trump on valehdellut enemmän kuin yksikään toinen ehdokas, mutta se ei haittaa, koska faktat ovat nykyään vain mielipiteitä. Hänen puheissaan valtavirtamedia on Clintonin mafia, joten mistäpä väitteitä tarkistaisi.

Itse asiassa juuri Trumpin rehellinen epärehellisyys ja ilmeinen poliittisten tavoitteiden puute tekevät hänestä jollain tapaa luotettavan, arvelevat Laura ja Saska Saarikoski kirjassaan Trump – mies kuin Amerikka. Kaikki poliitikot tekevät lupauksia saadakseen läpi todelliset tavoitteensa, mutta Trumpilla tavoitteita ei ehkä edes ole.

[Perinteiset poliitikot] kuulostavat epärehellisiltä kuin yrittäisivät saada meitä ostamaan käytetyn auton, jonka matkamittaria on peukaloitu. Trump taas kuulostaa siltä, ettei hänellä ole mitään myytävää; hän puhuu vain ollakseen äänessä. Julkisuus on hänen tavoitteensa, markkinointi tuotteensa. Siksi Trump voi olla kaikissa tilanteissa täysin aito.

Republikaanien ensimmäisissä vaaliväittelyissä oli jopa seitsemäntoista kandidaattia, jotka jauhoivat muun muassa siitä, tekeekö terveysklinikka Planned Parenthood voittoa myymällä sikiöiden osia. Miljoonat katsojat olivat kiinnostuneempia Donald Trumpin show’sta. Viihdyttävä töräyttely nosti välittömästi katsojalukuja, mikä tietysti sopi tv-kanaville.

”Medialla oli merkittävä osuus Trump-ilmiön luomisessa”, Benita Heiskanen sanoo.

”Trump sai ilmaista julkisuutta ja manipuloi mediaa, jonka olisi pitänyt vaatia tärkeämpiä keskustelunaiheita ja tuoda esille asiakysymyksiä.”

Saarikoskien mukaan toimittajat ehkä haaveilivat siitä, että Trump tekisi poliittisen itsemurhan juuri heidän ohjelma-aikanaan. Se ei näyttänyt olevan mahdollista. Kun muut poliitikot varoivat sanojaan kieli kankeana, Trump pilkkasi kaikkia, narahti valheista ja muutti mielipiteitään kerta toisensa jälkeen. Mikään ei tarttunut hänen tefloniinsa.

Kuva: Jussi Särkilahti.

Syyskuun 11. päivänä uutisvoiton vei kerrankin Hillary Clinton, kun hän joutui poistumaan terrori-iskujen muistojuhlasta ennenaikaisesti. Videokameroihin tallentui, miten hänen jalkansa pettivät mustan auton ovella.

Clintonin ensimmäinen selitys oli, että hänelle tuli nestehukka. Se oli virhe, sillä hän teki juuri sen, mistä äänestäjät häntä epäilevät: salasi totuuden. Hänen kannatuksensa notkahti heti seuraavalla viikolla, joko keuhkokuumeen tai sen salaamisen vuoksi.

”Monella yhdysvaltalaisella on intuitiivinen tunne, että Clinton pimittää jotain, koska hän on varautunut ja harkitseva. Hän on aivan päinvastainen kuin Trump, jonka spontaanisuus vetoaa äänestäjiin”, sanoo Heiskanen.

Syyskuun vaaliväittelyssä Trump kehuskeli rikkauksillaan ja rakennuksillaan, epäsuorasti jopa veronkierrollaan. Hän näytti keksivän yhä uusia asioita, joista syyttää Clintonia.

”Olen juuri tullut Detroitista ja Philadelphiasta, olen ollut kaikkialla. Mutta sinä päätit pysyä kotona”, hän sanoi.

”Ilmeisesti Donald juuri kritisoi minua siitä, että valmistauduin tähän väittelyyn. Ja arvatkaapa mitä muuta? Olen valmistautunut presidentin tehtävään”, Clinton vastasi hymyillen.

Se jos mikä on totta. Clinton on kenties historian kokenein presidenttiehdokas, jonka retoriikka on hallittua ja linja diplomaattinen, Obamaa myötäilevä. Näistä ominaisuuksista on kuitenkin vaivihkaa tullut epätoivottuja kansan silmissä.

Esivaaliaikaan vasemmistolainen populisti, äreä pappa Bernie Sanders vei nuorten huomion puhumalla ”meidän vallankumouksestamme”. Sanders halusi kaataa Wall Streetin vallan, tehdä yliopistoista ilmaisia ja sairaaloista valtiorahoitteisia. Hän kannatti rikkaiden verojen korotusta ja vastusti TPP-vapaakauppasopimusta.

Kun Sanders luopui kisasta, osa hänen vaaliteemoistaan upposi Clintonin kampanjaan kuin altaaseen harmaata vettä. Silti Sanders vei mukanaan osan vasemman laidan äänestäjistä.

”Clinton ei ole karismaattinen, toisin kuin hänen miehensä tai Obama. Hän ei motivoi nuoria äänestäjiä. Pelkkä lasikaton murtuminen ei riitä tälle Occupy Wall Street -sukupolvelle”, Benita Heiskanen sanoo.

”Clintonin kampanja keskittyy kaikkeen hyvään, muttei vallankumoukselliseen yhteiskuntareformiin”, Ari Helo sanoo.

”Clintonin lupailemat muutama miljardi koulutukseen eivät tuota muuta muutosta kuin lisää liittovaltion byrokratiaa, ja juuri sitä äänestäjät vihaavat eniten.”

Nuorille liberaaleille vaihtoehdoksi on noussut vihreiden Jill Stein, jonka kannatus on muutaman prosentin luokkaa. Samaan tapaan osa oikeistokonservatiiveista on ryhtynyt kannattamaan libertaarien Gary Johnsonia.

Protestiäänet voivat kuitenkin sataa vastapäiseen laariin, sillä Yhdysvaltain vaalijärjestelmä on rakennettu kahdelle ehdokkaalle.

 

Lokakuun alussa Clintonilla on muutaman prosenttiyksikön johto mielipidemittauksissa. Kansalliset mittaukset eivät kuitenkaan kerro tuloksesta mitään, sanoo Jani Kokko.

”Kymmenen osavaltiota ratkaisevat nämä vaalit.”

Yhdysvalloissa se, joka saa enemmistön kunkin osavaltion äänistä, saa taakseen koko osavaltion valitsijamiehet. Clinton on jo maalannut siniseksi koko länsirannikon ja Uuden-Englannin, kun taas keskilänsi ja suuri osa etelästä ovat punaisia. On samantekevää, mitä niissä enää tapahtuu – olennaisia ovat epävarmat eli vaa’ankieliosavaltiot, kuten Ohio, Pohjois-Carolina, Florida ja Nevada. Ja niistäkin toiset ovat tärkeämpiä: Floridassa voittajalle on tarjolla 29 valitsijamiestä, Nevadassa vain kuusi.

Kokon mukaan oleellisessa roolissa ovat vähemmistöt, erityisesti latinot. Demokraattien lupaama maahanmuuttouudistus myöntäisi monille latinoille kansalaisuuden, kun taas republikaanien ehdokas on muun muassa kutsunut meksikolaisia raiskaajiksi. Tästä syystä Kokko uskoo, että Clinton voittaa.

Peter Miller huomauttaa, että latinot saattavat äänestää Clintonia, mutteivät välttämättä demokraattisia senaattoreita.

Niinpä – presidenttimittelössä on jäänyt melko vähälle huomiolle, että samoissa vaaleissa valitaan 34 uutta senaattoria, koko 435-jäseninen edustajainhuone, kahdentoista osavaltion kuvernöörit, osavaltioiden hallinnot ja suuri määrä pormestareita. Nämä kaikki vaikuttavat presidentin mahdollisuuksiin toteuttaa politiikkaansa.

 

”Ihmiset ympäri maailmaa seuraavat tarkasti kampanjoitamme ja yrittävät saada vihiä siitä, mitä me aiomme tehdä. Voivatko he luottaa meihin? Aiommeko johtaa voimakkaina maailmaa arvojemme mukaisesti?” Clinton lausui väittelyn loppupuolella.

Uusi presidentti astuu virkaan 20. tammikuuta. Hän kävelee ovaalin muotoisen toimiston ikkunan ääreen, vetää syrjään kullanväriset verhot ja katselee routaista nurmea.

Hän saattaa olla Hillary Clinton, ensimmäinen naispresidentti, jonka pitkäaikainen unelma on nyt toteutunut.

Voi olla, että Sandersilta lainatut lupaukset, TPP:n vastustus ja kansallinen minimipalkkataso, eivät tule täyttymään, mutta hän saattaa hyvinkin käynnistää koulutusreformin, ainakin mikäli demokraatit saavat enemmistön senaattiin, kuten tällä hetkellä näyttää.

Hänen Amerikkansa on hohtava kaupunki kukkulalla, maailman moraalinen johtaja, joka reagoi herkästi levottomuuksiin. Ehkäpä hän aloittaa Lähi-idässä suuremman sotilasoperaation kuin Obama on halunnut tehdä.

Tai sitten ikkunan ääressä on Donald Trump, joka on myös haaveillut tästä pitkään, vaikka hänen motiivinsa onkin epäselvä. Voi olla, että hänen tavoitteensa on vain tulla presidentiksi, ei olla presidentti.

Meksikon rajalle olisi hankalaa rakentaa muuria esimerkiksi siksi, että osa rajasta kulkee keskellä Rio Grande -jokea. Tehtaita ei voi pakottaa palaamaan takaisin eikä kansainvälisiä sopimuksia voi talloa.

Trumpilla olisi kuitenkin presidenttinä valta nimittää ainakin yksi, mahdollisesti jopa kolme korkeimman oikeuden tuomaria. Virka on elinikäinen, jolloin valinnalla on seurauksia vuosikymmeniksi eteenpäin.

Lisäksi Trumpilla on taustallaan kuvernööri Chris Christien johtama siirtymätiimi, joka laatii ohjelmaa muun muassa siitä, mitä kaikkia Obaman uudistuksia Trump voisi ryhtyä kumoamaan. Trump voisi mahdollisesti vaikka palauttaa Pariisin ilmastosopimuksen uudelleen käsiteltäväksi.

Voi olla, että kongressiedustajat puolueesta riippumatta tyrmäisivät monet Trumpin esityksistä. Pattitilanteessa presidentti voi kuitenkin aina kääntyä kohti ulkopolitiikkaa, jossa hänellä on enemmän itsenäistä toimivaltaa kuin sisäpolitiikassa.

Trumpin Amerikka ei ehkä olisi moraalinen johtaja vaan pikemminkin toimitusjohtaja, joka puuttuisi selkkauksiin, jos siitä on Yhdysvalloille hyötyä.

Asenteella voi olla yhtä kauaskantoiset seuraukset kuin tuomarivalinnalla. Jos maailman johtava suurvalta ajattelee vain omaa etuaan, muut valtiot haluavat kenties seurata perästä.

Tuskinpa Trump sentään laukaisisi ydinaseita tai aloittaisi suursotaa. Sehän on kallista. Mutta yhdestä asiasta asiantuntijat ovat yhtä mieltä: hänen johtamansa maa olisi arvaamaton.

 

Kaiken köydenvedon jälkeen vaaliväittely päättyy kauniisti. Ehdokkailta kysytään, ovatko he valmiita hyväksymään vaalien lopputuloksen.

”Nämä vaalit riippuvat teistä. Tässä ei ole kyse meistä, vaan teistä ja teidän perheistänne, siitä millaisen maan ja tulevaisuuden te haluatte”, Clinton sanoo.

”Haluan tehdä Amerikasta jälleen suuren”, Trump sanoo ja harhailee vielä hetkeksi työpaikkoihin ja maahanmuuttajiin. Sitten hän sanoo:

”Jos Hillary voittaa, tuen häntä täysin.”

Hetken aikaa he vaikuttavat ystäviltä. He kävelevät toistensa luo, ja Trump sanoo:

”Good job.”

 

Kuvat: Jussi Särkilahti
AD: Tuomas Järvenpää