Fiktio: Tiedän paikkani

T:Teksti:

|

K:Kuvitus: Emmi-Riikka Vartiainen

Kuvitus: Emmi-Riikka Vartiainen.

Billy Oxberg -kirjahylly Ikeasta, 238 €

If you can dream it you can do it, luki taidekortissa. Minun unelmani on Billy Oxberg -kirjahylly. Pelkkä Billy ei riitä, täytyy olla Oxbergin lasiovet.

Ratkaiseva käänne oli kahvitteluhetki entisen vuokranantajani luona. Hänellä oli komea kotikirjasto. Kun kysyin, mistä hän on tuollaiset kirjahyllyt löytänyt, hän hämmästeli: etkö tiedä? Billy Oxberg Ikeasta!

Siitä alkoi sosiaalinen nousuni, siitä alkoi kämppäni kasvojenkohotus. Arto Mellerin novellissakin sanottiin, että kulttuurikotien kirjahyllyissä on lasiovet.

Olen käynyt Ikeassa haaveilemassa. Keskiluokka katoaa, väitetään. Paskat. Menkää Ikeaan, ettekä muuta näekään kuin keskiluokkaa. Kaikki on siinä ulottuvilla, ihanan väristä, kivan tuntuista, keskenään yhteensopivaa ja omaan kämppään modattavissa. Kokemus on samalla metafyysinen: suunnat ja kiintopisteet katoavat. Oikotien keskiluokkaan olen löytänyt, mutta kun luulen löytäneeni oikotien piensäilytyksestä kehysosastolle, se johtaakin luupin alkupisteeseen keittiötarvikkeiden maailmaan. Olo on kuin ensimmäisen Super Marion viimeisellä tasolla, kuin palkattoman harjoittelun jälkeen luulisi olevansa työnhaussa vahvemmilla.

Olen haaveillut myös Googlen kuvahaun äärellä. Style on a budget, luki erään olohuonekuvan päällä. Jep, ainakin teoriassa on mahdollista saada 238 euroa kasaan. Joku internetin scifi-nörtti keksi täyttää Billy Oxberginsa avaruusolioilla, Pinterestin muotipissistelijä ihquilla saappailla. Esimerkkihuoneen seinällä luki you are awesome. Minusta ei tule scifi-nörttiä tai muotipissistelijää. Minusta tulee balzacilainen sivistysporvari. Sillanpään Pransu Eemil luki itsensä köyhästä töllistä sivistyneistöön. Minäpä luen itseäni keskiluokasta luokkapudokkaaksi, köyhään korkeakoulutettuun haahuiluneistoon. Kaikki annettiin, kaiken tyrin, en velkaantumalla, eksymällä päihteiden ja rikosten kierteeseen, vaan suorittamalla opintoni määräajassa, mutta väärät opinnot, olemalla vastuullinen ja aktiivinen väärissä työpaikoissa väärään aikaan, innostumalla vääristä asioista väärällä tavalla.

Tiedän toki, että huomispäivän Suomessa kiinnostus ilmaisutraditioon on taakka, korkeintaan hassu kuriositeetti. Viinituntemuksella tekee enemmän, CSS5-tuntemuksella helvetisti enemmän. Tiedän, että asenne ratkaisee, että on vain yksi ja ainoa oikea asenne, positiivinen. Ketään ei kiinnosta, millaisia kokemuksia löytyy vääränlaisen asenteen taustalta. Tiedän myös, että tärkeintä on kyky innostua kuin lapsi ja olla kyyninen kuin palkkasotilas, suhtautua ihmissuhteisiin ammattimaisesti ja käsiään likaamatta hyödyntää kaikkea mikä liikkuu.

On Billy Oxberg -pakkomielteelleni myös käytännön syy. Näissä 90-luvun pahvilaatikkotaloissa sattuu jatkuvasti vesivahinkoja. Faijallakin valui litratolkulla kuravettä katonrajasta perintökirjoihin. Asuntosäästäjän alkupääomaa minulla tuskin koskaan on, mutta jos joku, niin tämä kaupungin vuokrakämppä on todellista pääomaa. Tässä ei ole ironiaa, ainoastaan tyytyväisyyttä saavutettuun etuun. Sitten kun henkinen pääomani on lasiovien takana turvassa, olen kuivilla. Yhteiskuntavastuuni jätän Facebook-tykkäilyjen tasolle, mutta tästä periaatteesta pidän kiinni: kirja menee hyllyyn vasta kun se on luettu. Jos sivistysporvari poseeraa, ainakin sen eteen on tehty jotain.

Belt Basic -keinonahkavyö New Yorkerista, 4,95 €

Matkalla luennolle kuului ruks ja vyötäröllä löystyi. Metallinen solki kilahteli jalkojen juureen. Sinne meni aito nahkavyö, ruotsinlaivalta aikoinaan ostettu. Miten kuvaavaa, onnettomuus tapahtui tunnelissa, jota kutsutaan Opintoputkeksi. Siltä seisomalta tajusin, ettei uuteen ole varaa. Hallituksen vyönkiristysretoriikka ei liity tähän mitenkään. Päärakennuksen aulassa pyysin vaksilta narunpätkää. Luennolla huolehdin, ettei paidanhelma nouse.

Palkkapäivä kun koitti, kiersin ensin kaikki tietämäni Uffit, sitten halvoiksi otaksumani ketjuvaatemyymälät. Sopivan pituinen ja -hintainen löytyi New Yorkerista. Made in China, jotain nahkan tapaista, ties minkä hikipajan padassa porissutta seosta. Hintalapuissa oli eri maiden lippuja ja valuuttoja, EUR 4,95, ja kiitos globaalin talouden, housut pysyvät taas köyhälläkin jalassa. Pysyivät ne nahkavyön hajottuakin, muttei tarvitse enää käyttää ikivanhaa pikaruokalan henkilökuntavyötä.

Matkalla kassalle pysähdyin vielä hypistelemään snäpbäk-lippiksiä ja huppareita. Printtipaidat henkareissaan huusivat häästägeillä höystettyjä sloganeita. Trap-musiikki soi, yksi ja sama video pyöri ainakin viidellä screenillä. Ei olisi vaikeaa kuvata ja leikata musavideota noin, räppäillä vokooderin läpi laiskalla tavutusflow’lla ja todeta perään I don’t give a fuck. Saisin tehtyä FL Studiolla tuollaiset snarepärinät ja hihat-ritinät reilussa minuutissa. Tästä lähtisi halvalla hyvä swägä, heitterit haistakoon vittu. Rakastan länsimaista kulttuuria, vaikka se löyhkää itsekkyydeltä, masokismilta ja kuolemalta, vai miten se Houellebecqin romaanissa sanottiinkaan. Tämä on silti minun kulttuurini. Tähän olen kasvanut.

Maksoin vyön ja muistelin aikoja ennen kuin minua kiinnosti opiskella mitään. Elämänvaihetta, jossa raha riitti uusien vaatteiden osteluun, hamppareilla käymiseen ja bilettämiseen, aikoja joina se riitti. Viiden euron setelistä sain viisi senttiä takaisin.

Captain Rondo -vaniljatäytekeksit Lidlistä, 1,39 €

Puoli kiloa herkkua alle puolellatoista eurolla, ai että. Vaniljatahna tuntuu kielellä, taikina kertyy hampaanväleihin pehmeäksi möhnäksi. Tätä on siedettävästä nykyisyydestä nauttiminen ja pikkuasioista iloitseminen, tätä Schopenhauer tarkoitti tyyntymisellä, joka seuraa turhista toiveista luopumista. Tietääkseni kukaan ei ole minulle tällä hetkellä ainakaan kovin vihainen. Kaikessa rauhassa saan rouskutella yksin kotona keksejä ja ihailla Joonas Donskoin rankkareita YouTubessa. Donskoille ei saa käydä NHL:ssä niin kuin minulle on käynyt siinä, missä olen hyvä.

Vielä kaksi, kolme, ei, vielä neljä keksiä. Ei, puoleenväliin pötköä on päästävä, sitten ei tee hetkeen mieli, pöydälle vielä pieni pino ja paketti äkkiä kaappiin. Olen kuin Stalinin lehmien Anna. Painoani en vahdi saati oksentelua harrasta, mutta minäkin haudon hiljaista ivaa ja kierrätän maailmaa napani ympärillä. Stalinin lehmät on Oksasen kiinnostavin ja loppupeleissä ainoa kiinnostava kirja. Henkilökohtaisia kaunoja ei vielä siinä ole etäännytetty kaikkitietävän kertojan jumalanlaeiksi.

Ohoh, onpas muruja. Imurin putkessa napsuu. Kymmenisen keksiä jäi huomiseksi, kaapissa odottaa avaamaton paketti. Lisää ostan viimeistään ylihuomisen kauppareissulla. Joudun joka tapauksessa rikkomaan setelin, joka piti laittaa sivuun Billy Oxbergia varten. Seuraavasta palkasta, kauanko olen tätä hokenut, sitten kun tuo ja tuo työvuoro on mennyt maksuun, sitten kun mikään ei lopu. Tässä kuussa loppui pesupulveri, viime kuussa bioroskapussit ja virta palohälyttimen patterista. Uusi keinonahkavyökin murenee soljen alta, vauhdilla kuin yhteiskunta ympäriltä. Laskut voivat pudota postiluukusta minä päivänä hyvänsä.

 

Kirjoittajan esikoisromaani Laiturilla. Taantumistarina ilmestyi elokuussa 2016.