Kaikkien vähemmistöjen ikoni haluaa olla viimeinen artisti, jolta kysytään, miltä tuntuu olla nainen musiikkialalla.
Oli joulukuinen aamu, Silvana Imamilla uusi nahkatakki ja takille täydellinen tarkoitus.
Imam nousi sängystä, levitti takin eteensä ja piirsi sen selkämykseen valkoisella maalilla kaksi valtavaa kirjainta.
SD. Sverigedemokraterna.
Sitten hän spreijasi kirjainten yli suuren punaisen viivan, astui ulos ovesta ja kantoi uuden takkinsa hellästi käsivarsillaan, jotta selkämyksen punavalkoinen maali ehtisi varmasti kuivua.
Kuluneen vuoden aikana eteläisessä Tukholmassa Kärrtorpissa natsit olivat ahdistelleet ihmisiä kaduilla ja tuhrineet paikallisen lukion käytäviin hakaristejä. Nyt heitä vastaan oli koottu antirasistinen mielenosoitus.
Alun perin Imamin ei pitänyt edes nousta tapahtumassa lavalle.
Hän oli ollut räppikollektiivinsa Respect My Hustlen jäsen vasta muutaman viikon, mutta mielenosoituspäivänä Erik Lundin, eräs toinen kollektiivin jäsen, oli joutunut perumaan tulonsa. Niin RMH:n uusi vahvistus kutsuttiin mukaan esittämään säkeistö rasismia vastaan tehdyssä yhteiskappaleessa Tystas ner.
Kärrtorpiin päästyään hän veti takin ylleen ja nousi lavalle. Ihmisiä oli 16 000. Se oli Ruotsin historian suurin antirasistinen mielenosoitus.
Kolme vuotta myöhemmin Silvana Imam, 29, ilmestyy ulkoa Tukholman Södermalmilla sijaitsevan levy-yhtiönsä eteiseen. Hän on juuri antanut keväisessä auringonpaisteessa televisioryhmälle päivän kuudennen haastattelunsa. Tämä on seitsemäs.
Imamin pitkien hiusten joukossa on lettejä ja yllä punainen verkkatakki aivan kuin kuukautta aiemmin, kun hän nousi konserttitalo Cirkuksen lavalle noutamaan Ruotsin Grammis-gaalan vuoden artistin palkinnon.
Imam puhuu hiljaisella äänellä puhelimeen ja kävelee ikkunan edessä edestakaisin, kuin kaivaten takaisin lasin takana loistavaan valoon. Sitten hän istuutuu ja katsoo minua lasermaisen läpitunkevalla tavalla. Seuraavana päivänä Imam julkaisee ensimmäisen studioalbuminsa. Sen nimi on Naturkraft, luonnonvoima, ja se kertoo vähän kaikesta. Jännittääkö?
”Ei”, hän sanoo.
Promokuvat, kuten Imamin ruotsalaistoimittajille antamat lukuisat syvähaastattelut, ovat antaneet ymmärtää, että edessä olisi levy, joka näyttäisi hänen pehmeämmän puolensa.
”Olen odottanut tätä hetkeä koko elämäni €” kaksikymmentäyhdeksän vuotta”, Imam jatkaa toisaalta profetiamaisesti tai kenties niin, kuin hän on sanonut jo kymmeniä kertoja viime viikkoina.
Huomenna kaikki saavat nimittäin kuulla kertomuksen siitä, kuinka Imamista tuli se, joka hän tänään on.
Ja kun Imamilla on sanottavaa, ihmiset kuuntelevat, sillä Imam tekee paitsi räppiä, myös identiteettipolitiikkaa. Sen siteeraaminen on teko jo sinänsä.
Mielenosoitusvuonna 2013 Imam nousi räppipiireihin debyyttilevyllään Rekviem. Levyllä Blomstertid-nimisen kappaleen kertosäkeessä soi sama Suvivirren sävel kuin jokavuotisissa kevätkirkoissa. Sen päällä sylkee Silvana Imamin ääni.
Damaskus över husen i tusen och en natt / Hör gatans rus, rösterna som sprack / Men frukta ingenting mitt folk / Ribban är satt / Framtiden är ljus, 500 watt.
Viesti on jokaiselle: Ei tarvitse pelätä, tulevaisuus on valoa täynnä.
”Täytin tyhjän tilan Ruotsissa”, hän kuvailee nyt. ”Yhdistin hyvät biitit merkityksellisiin sanoituksiin. Enkä voi tehdä väärin, koska kaikki tulee sataprosenttisesti suoraan sydämestäni.”
Eikä Imam täyttänyt vain musiikillista tilaa, vaan enemmän: liettualaisen äidin ja syyrialaisen isän tytär, joka kirjoittaa pelottomasti epätasa-arvosta, feminismistä ja rakkaudesta naiseen oli jotakin, johon saattoi samaistua myös moni sellainen kuuntelija, jonka äänellä kukaan ei puhu.
Jag är power pussy bitch, allt jag gör är viktigt.
Takki, twiitti ja riimi ovat lopulta aika pieniä asioita, mutta niiden merkitys kasvoi suuremmaksi kuin kukaan olisi uskonut.
Kärrtorp oli ensimmäinen kerta, kun Imam seisoi niin suuren yleisön edessä.
Kollektiivin yhteiskappaleen aikana hän räppäsi riiminsä säästelemättömällä tavalla, josta tulisi myöhemmin kuuluisa osa hänen jokaista esiintymistään:
Dom som skiter i blatten, vill ha svinen vid makten. Så gå och slipa kniven och skicka grisen till slakten.
Ruotsidemokraattisiat teuraalle.
”Ymmärrätkö, että ihmiset voivat pahastua tällaisista sanoituksista”, Expressenin toimittaja tiedusteli Imamilta kansanjuhlasta kertoneessa uutisessa.
”Se on metafora”, Imam vastasi Expressenille. ”Siinä ei käsitellä kenenkään tappamista oikeasti. Se merkitsee yksinkertaisesti ennakkoluulojen tappamista. Ja Jimmie Åkessonin ennakkoluulot ovat ällöttäviä.”
Esityksensä jälkeen Imam otti kuvan itsestään ja silmänkantamattomiin jatkuvasta ihmismassasta. Murskataan SD, hän kirjoitti kuvan alle ja twiittasi sen.
”Kuvittele, että olisit poliitikko ja että retwiittaisit yksittäisen henkilön?” Imam kysyy minulta nyt.
Juuri niin ruotsidemokraattien Jimmie Åkesson kuitenkin teki.
”Hän tiesi, mitä siitä seuraisi ja halusi pelotella minua.”
Yhteiskunta vastasi Imamin viestiin, kuten ajan henki vaatii. Toiset uhkailivat ja julkistivat hänen yhteystietonsa rasistisivustoilla. Toiset julistivat internetin täyteen #JagÄrSilvanaa, tekivät hänestä sankarin ja laskivat hänen harteilleen sen mukana tulevan vapauden ja vastuun.
Joka tapauksessa sen päivän jälkeen kaikilla oli hänelle jokin leima.
Imam Cobain / Jag är din cocaine / Din tjej älskar mig.
När du ser mig . se dig -ep:llä Imam räppää siitä, ettei kukaan synny vaaleanpunaiseksi, vaaleansiniseksi tai matkusta lomalle joulukuiseen Ruotsiin ohikulkijoiden likaisten vaihtorahojen perässä.
Ep:tä hän kirjoitti joulukuussa 2013, mielenosoitusten aikaan. Se viittaa Koraaniin, Raamattuun ja Judith Butleriin.
”Kirjoitin sen täydestä sydämestäni, rehellisessä ja turhautuneessa tilassa.”
Kärrtorp ei kuitenkaan ollut läheskään ensimmäinen kerta, kun Imam osoitti olevansa sydämeltään vallankumouksellinen.
Lukioaikoina Imam levitti parhaan ystävänsä kanssa koulun käytäville sata A3-monistetta ikonisesta kuvasta, jossa 38-vuotias ohikulkija Danuta Danielsson lyö käsilaukullaan marssivaa skinheadia päähän vuonna 1985.
Imamin tullessa palkituksi Årets Homona 2015 gaalan juontaja aloitti kirjekuoren avattuaan arvuuttelunsa:
”Hän on kapinallinen…”
Sen jälkeen hän paljasti räpin Liberacen voiton.
”Tack Gud jag är homo!” Imam nousi lavalle itseään siteeraten ja huusi mikrofoniin niin kovaa kuin pystyi:
”Yksi taistelu yhdistää meidät kaikki €” JA SE ON TAISTELU RASISTEJA VASTAAN!”
Suorasukainen poliittisuus on se, mistä hänet on tähän asti tunnettu.
Imam on nopeasti kerännyt kaikki vasemmalle kallistuvat ja antirasistiset aktivistietiketit takkinsa selkämykseen.
Ne ovat kuitenkin tehneet siitä ajoittain raskaan kantaa.
”En välitä siitä, miksi ihmiset kutsuvat minua – kutsukaa minua ihan miksi tahansa. On parempi, että on mielipiteitä kuin olla sval. Ne, jotka eivät ole antirasisteja ovat hulluja”, hän sanoo.
”Jos minua kutsutaan aktivistiksi siksi, että olen antirasisti, mitä te muut sitten olette?”
Hyvä kysymys.
”En ole jättämässä mitään taakseni. Olen edelleen kaikkea sitä. Minulta kysytään usein, enkö halua enää olla se, joka olin, mutta haluan näyttää ihmisille uusia puolia itsestäni.”
Naturkraft-levy sisältääkin siskon vauvalle omistetun kappaleen, ja toisen erilaisista arkisista tilanteista, joissa parisuhteessa elävä ihminen näkee puolisonsa (puhelimessa, laittautumassa, surullisena, iloisena, hulluna). Ihan tavallisista asioista siis.
Mutta ne vasta provosoivia ovatkin.
”Emma Goldmankin sanoi, että jos en voi tanssia, se ei ole minun vallankumoukseni. En aio tehdä albumia, joka on neljätoista kappaletta politiikkaa.”
Sitten hän kumartuu hieman eteenpäin ja katsoo jälleen pistävän intensiivisesti.
”I will make it OK. I will.”
Silvana Imam on aina tehnyt niin. Pärjännyt. Kirjoittanut omat sääntönsä. Valinnut itse.
Pienenä hän ei kuitenkaan halunnut olla statement €” ruotsia, liettuaa, arabiaa ja tsekkiä puhuva alakoululainen.
Hän oli Erik.
Erik, ihan tavallinen lyhyttukkainen, vaalea ja sinisilmäinen ruotsalainen poika.
”Sukupuolirooleja oli vain kaksi, en halunnut olla tyttö, vaikken erityisemmin poikakaan. Valitsin Erikin, koska se oli kaikista laimein ja ruotsalaisin nimi, jonka keksin.”
Eräänä päivänä, kun seitsemänvuotias Erik katseli The Fugeesin Ready or Not -musiikkivideota Jakobsbergin lähiössä Tukholman luoteispuolella, hän koki tärkeän oivalluksen: solidaarisuus on coolia.
”This is unity!” Imam hyppää tuolillaan ja imitoi ekaluokkalaista itseään.
”Politiikka oli minussa jo silloin, mutta en ollut osannut samaistua siihen, mitä vanhempani puhuivat, koska he puhuivat aikuisten kieltä.”
Silvana Imamin vanhemmat, liettualainen kielitieteilijä-äiti ja syyrialainen toimittaja-lakimies-isä, rakastuivat moskovalaisessa metrossa. Perhe asui Imamin elämän ensimmäiset vuodet Prahassa, jossa isä työskenteli eräässä lehdessä. Sen mentyä konkurssiin he muuttivat Ruotsiin.
Äiti, isä, neljävuotias Silvana ja isosisko Suzana, saapuivat ensin Kiirunan vastaanottokeskukseen. Sitten he löysivät kodin Jakobsbergistä.
Uuden albumin Hon Va -kappaleessa Imam kertoo elämästään ne vaiheet, jotka merkitsevät.
Sju år blev retad för sitt korta hår.
”Ihmiset sanoivat, että nimeni kuulostaa oudolta, joten ajattelin, että Erik olisi sopiva. Tosin nyt kun ajattelen sitä, toivoisin, ettei lasten enää tarvitsisi keksiä sellaisia.”
Rakkaus hiphopiin säilyi, vaikka Erikin hiukset kasvoivat hänen muuttuessaan pikkuhiljaa takaisin Silvanaksi.
Naturkraft on enemmän kuin henkilökohtainen albumi.
Se alkaa äidin liettuankielisellä puheella ja sisältää isän lausumaa arabiankielistä runoutta. Shhh-kappaleessa laulaa Beatrice Eli, Imamin tyttöystävä €” Ruotsissa viime vuosien aikana yhtä lailla nopeasti kuuluisuuteen noussut pop-muusikko. Yhdessä he ovat julkkispari, Elimam, jota seuraa oma faniklubinsakin.
Se, minkä Imamin aiempi musiikki sanoi yhteiskunnallisin termein €” allt är en konstruktion / jag står över jantelagen €” on nyt omaelämäkertaa.
Imam on nimittäin aina pitänyt tärkeänä sitä, että saa itse päättää, kuka milloinkin on.
Kun hän yhdeksäntoistavuotiaana muutti New Yorkiin osallistuakseen kielikurssille, alkuperäinen ajatus englannin opiskelemisesta ei tuntunut sittenkään hyvältä idealta.
”Antakaa rahani takaisin”, hän kertoo väitelleensä koulun henkilökunnan kanssa.
Voitettuaan Imamille jäi aikaa pyöriskellä kaupungilla, ja eräänä iltana eräs mies kysyi, että kiinnostaisiko häntä tehdä mallintöitä. Silloin Imam omaksui uuden roolinsa ruotsalaisena mallina, joka pitää hauskaa klubeilla.
”Olin illallisella Jay Z:n ja Mariah Careyn kanssa. Tai siis en yksin, meitä oli siellä kymmenisen tyttöä.”
Iltoja varten hänelle osteltiin uusia kenkiä ja mekkoja.
”Rakastin sitä. Identiteetti on minulle joustava käsite, halusin olla hetken aikaa joku, joka en ole. I owned the situation.”
Hän ei koskaan kertonut New Yorkin illallisilla mitään itsestään.
Toisin kuin nyt.
Tjugofyra år när dom bombade hennes hemland.
Kuulijasta tuntuu levyn jälkeen siltä, kuin hän tuntisi Imamin ja hänen perheensä.
”Meillä oli asunto Syyriassa, Homsissa. Siellä, missä vallankumous alkoi.”
Nyt Silvana Imam on kuitenkin täällä, Respect My Hustlen toimistossa Södermalmilla. Tutkiskelemassa samppanjapullon etikettiä onnellisen näköisenä Naturkraftin julkaisemisen jälkeisenä maanantaina.
Dom säljer böcker om lycka / men glömmer till lördag / säger vi är normala / men ja svär vi är störda
Levyä on viikonlopun aikana ilmestyneissä levyarvosteluissa kuvailtu sen sukupolven ääneksi, jossa erilaisista taustoista tulevat ihmiset etsivät paikkaansa maailmassa.
”Idea oli kertoa tarinani”, Imam sanoo.
Muut tekevät kevätsiivousta hänen ympärillään.
”Tietysti siinä on paljon tasoja… muuttamiseni Ruotsiin, elämäni maahanmuuttajana. Mutta se kertoo myös siitä, että pystyn nyt maksamaan vuokrani musiikillani, I can pay my rent motherfuckers, I can buy chains motherfuckers!”
Sitten hän rauhoittuu ja kuulostaa jälleen enemmän siltä psykologian opiskelijalta, joka ennen todella olikin.
”Mikä tietysti kumpuaa sellaisesta lähtökohdasta, jossa aiemmin ei ole voinut ostaa koruja ja kenkiä samalla tavalla. Se on osa sitä tarinaa.”
Naturkraft ei ole sitä politiikkaa kuin mielenosoitukset, Danuta Danielssonin kuvat tai sellaiset riimit kuin ”2 % av alla barn som föds i år kommer vara omöjliga att identifiera som X eller Y”.
Silti. On vaikea kuvitella monta poliittisesti yhtä painavaa asiaa kuin Silvana Imamin elämäntarina Silvana Imamin kertomana.
Tuntuisihan luonnonvastaiselta yrittää kategorisoida etiketein ihmistä, joka kertoo itsestään niin paljon kuin hän.
Toisin oli vielä vähän aikaa sitten, Imamista kun on jatkuvasti ollut tapana kertoa samat asiat.
”Hänen nimensä on Silvana Imam, hän on vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen ja hänellä on juuria Syyriassa ja Liettuassa”, Kingsize-lehti aloitti artikkelin Rekviemin julkaisun jälkeen.
”Kaikkein suurinta huomiota on kerännyt tasa-arvoa ja vähemmistöjen oikeuksia ajava Silvana Imam, joka räppää samassa säkeessä sujuvasti lesboudesta, feminismistä ja islamista. ”`Queer feminist rapperiksi` nimetty Silvana Imam esiintyy konserteissaan kommandopipo päässään ja nyrkki ilmaan kohotettuna”, kertoi Kuudennen linjan loppuunmyydyn Helsingin-keikan tiedote.
”Queer feminist rapper” on peräisin Vicen otsikosta.
”Kirjoitan lauluja elämästäni ja koska kirjoitan lesbomaahanmuuttajanaisen näkökulmasta, se leimataan `poliittiseksi`”, Imam kommentoi sen haastattelussa.
Kaikesta tästä syntyi Knark. Eräänlaisena vastareaktiona.
Se on ensimmäinen kappale, jossa 176 senttimetriä pussy riotia kirjoitti vain seksistä ja huumeista. Jatkoilla edes Simone de Beauvoir -soldat ei keskustele butlerilaisesta teoriasta.
”Kaikki kunnioittavat miespuolisia artisteja, jotka käyttävät huumeita ja panevat”, Imam toteaa.
”Ongelmallista kategorisoinnista tekee se, että miehet eivät tule kategorisoiduiksi. Miesten ei tarvitse olla miespuolisia räppäreitä tai heteroseksuaalisia räppäreitä.”
Sillä välin Imam on saanut olla feministi-aktivisti-antirasisti-arabi-liettualais-ruotsalais-lesboräppäri. Turhan usein ilman räppäriäkin.
”Samalla minun pitää kantaa kaikki tämä”, hän jatkaa elehtien käsillään kuin ilma painaisi yhtäkkiä kymmeniä kiloja.
”Jonka teenkin, se on ihan lungt, kutsukaa minua vain siksi, mutta ei ole oikeudenmukaista, ettei miesten tarvitse puolustaa asioita samalla tavalla. Kaikki kunnioittavat heitä joka tapauksessa.”
Imamin sanomisia on todella tavattu tulkita varsin fundamentaalisella tavalla ja sen huomattuaan hän on antanut sille vain lisää polttoainetta.
Dagens Nyheterissä hän kertoi lempikirjansa olevan Ayn Randin The Fountainhead.
Kirja, joka on syntynyt vuonna 1943 sellaisen henkilön kynästä, joka käy vasemmistopiireille pähkähulluoikeiston arkkityypiksi.
”Ihmiset twiittasivat, että `apua, hän ei ole enää vasemmalla, en kuuntele enää hänen musiikkiaan`.”
Go fuck yourself, hän kertoo ajatelleensa.
”Jos ihmiset eivät pysty näkemään, että olen monimutkainen ihminen, jolla on erilaisia puolia, ja ymmärtämään, mitä tarkoitan näillä sanoituksilla, niin sitten he ovat vain hyvin kirjaimellisia”, Imam sanoo yllättävän kiihtyneenä siihen nähden, että puhuu siitä, kuinka ei välitä muiden mielipiteistä ollenkaan.
Ja muuttuu jälleen mietteliääksi.
”Se on ihmisissä niin omituista. Että heidän on muodostettava mielipide asioista tietämättä koko tarinaa taustalla.”
Niin. Aivan kuin Imam ei enää muka voisi koskaan vain lukea kirjaa tai käydä juhlimassa yksinkertaisesti siksi, että se on kivaa.
”Haluan näyttää, että minussa on monia erilaisia puolia. Aion näyttää uuden Ruotsin, jossa ihmisen ei tarvitse olla libertaari pitääkseen tästä kirjasta.”
Kenties Imam oikeasti nautti Randin kirjasta, kenties hän vain koetteli rajojaan. Varmaa on vain se, että niin nopeasti niin kuuluisaksi muuttuneesta ihmisestä kuin Silvana Imam syntyy väistämättä julkisuudessa jonkinlainen mielikuva.
”Ja sitten se pyrkii omistamaan sinut”, hän sanoo.
”But it will never own me. I will never be owned by anyone.”
Leimat voivat olla kahle, koska ne synnyttävät odotuksia, eikä Imam ole tottunut käyttäytymään millään tietyllä tavalla kenenkään toivomuksesta.
”Monet taiteilijat pyrkivät miellyttämään ihmisiä. En ole koskaan ollut sellainen.”
Kuinka feministin sitten kuuluisi käyttäytyä?
Vielä kun joku tietäisi.
Kun feminismistä on tullut viime vuosina popkulttuurin valtavirtaa, on tietenkin seurannut myös keskustelua, jossa väitellään siitä, kuka on oikeassa ja kuka ei.
”Olen paha feministi, koska en ole koskaan halunnut tulla asetetuksi Feministin Jalustalle”, kirjoittaa Roxane Gay esseekokoelmassaan Bad Feminist. ”Ihmisten, jotka asetetaan jalustalle, odotetaan poseeraavan, täydellisesti. Sitten heidät tönäistään alas kun he mokaavat. Minä mokaan säännöllisin väliajoin.”
”Onko sinulla vagina?” Caitlin Moran puolestaan tiedustelee bestsellerissään Naisena olemisen taito. ”Haluatko olla itse vastuussa siitä? Onneksi olkoon, olet feministi!”
Emma Watson laajensi käsitettä entisestään lanseeratessaan #HeForShe -kampanjan YK:n päämajassa: ”Miehet, haluaisin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja ojentaa teille kutsun. Sukupuolten välinen tasa-arvo on myös teidän asianne.”
Sitten on tietenkin Beyoncé, joka esitti Flawless-hittinsä vuoden 2014 MTV Video Music Awardseissa heijastaen jättimäiset FEMINIST-kirjaimet taaksensa screenille.
Taustanauhalta kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie lausui kenties viime vuosien kuuluisimman feministimääritelmän: ”Ihminen, joka uskoo poliittiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen tasa-arvoon sukupuolten välillä.”
Mutta kun se ei kelpaa. Beyoncén show oli opportunistinen julkisuustempaus ja Watsonin tulokulma mieskeskeinen. Ja toki Watson on muutenkin aivan liian etuoikeutettu edustaakseen intersektionaalista feminismiä. Taitavatpa molemmilta puuttua sukupuolentutkimuksen opinnotkin.
Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?
Ehkä tutkija-taiteilija Saara Särmä tietää, koska hänellä jos kenellä on suhteellisuudentajua feminismikysymykseen liittyen.
”Kukaan ei pysty täydellisesti edustamaan mitään asiaa, vaikka kuinka me sitä heiltä haluaisimme”, hän pohtii puhelimessa Tampereelta, jossa työskentelee politiikan tutkijana.
Särmän silmissä kamppailu siitä, kuka on hyvä feministi ja kuka ei, vaikuttaa melko ylimääräiseltä.
”Mielestäni se, että tehdään oikeansuuntaisia asioita, on tärkeää. Ei se, miksi kukin meistä itseään kutsuu. Sekin on vähän sellaista hukkaanheitettyä energiaa se toisten moralisointiin ja tappeluun käytetty aika.”
Kiitos, Saara.
”Valtavirtafeminismi on aina mielletty niin valkoiseksi ja keskiluokkaiseksi, että hyvä vain jos Beyoncé ottaa omakseen sen termin. Tietysti on aina hyvä kysyä, että mitä sen feminismin nimissä sitten tehdään.”
Kimmeltävien bikinien käyttäminen tai väärien kirjojen kehuminen eivät ole asioita, jotka Särmän rauhanomaisen analyysin valossa vielä riittäisivät tekemään kenestäkään täysin sielutonta.
Ja jos ei muuta, niin Beyoncén julistus ainakin näkyi miljooniin amerikkalaiskoteihin.
Vaikka Imam on ajoittain kokenut roolinsa feministi-aktivisti-antirasisti-arabi-liettualais-ruotsalais-lesboräppärinä varsin painostavaksi, hän tiedostaa asemansa merkityksen.
”Haluan olla viimeinen naispuolinen artisti, jolta kysytään, minkälaista on olla nainen musiikkialalla”, hän sanoo. ”Voin ottaa kysymykset nyt vastaan, jotta ne eivät olisi enää kiinnostavia tulevaisuudessa.”
Här finns inget att förlora. Bär min ångest som en krona.
Så jag gör som Jeanne d`Arc och går med blodet under skorna.
”Toivoisin, että olisin tiennyt pienenä jonkun itseni kaltaisen.”
@SilvanaImam är så fkn viktig för mig för att jag som gay rasifierad e trött på att ba va politisk. Silvana, jag älskar dig, luki Twitterissä.
Nyt jotkut ainakin tietävät.
Teksti: Veera Voutilainen
Kuvat: Casia Bromberg
