Valkoinen mies on tottunut tietämään kaiken. Siksi Washingtoniin muuttanut toimittaja Saska Saarikoski tietää myös, onko miehen ote kirpoamassa.
Straight Outta Bethesda. T-paitaan kirjattu vitsi vaatii ympärilleen lainausmerkkejä. Bethesda on vartin metromatkan päässä keskustasta Washington D.C.:n luoteispuolella sijaitseva esikaupunkikeskus eikä todellakaan mikään compton: postinumeroalue on Forbesin mukaan koko maan korkeakoulutetuin ja Timen mukaan kovapalkkaisin. Yksityiskoulut kelpaavat Barack Obaman tyttärellekin.
Täältä ovat kotoisin The Wiren kehittäjä David Simon ja älykköelokuvaohjaaja Spike Jonze.
Pari vuotta sitten yhden avenuen yhdeksänteen taloon muutti myös eräs suomalainen älykkö. Naapuritalon pihassa olevan auton kyljessä lukee Deconstruction Specialists. Sitä taloa puretaan, mutta näillä tiluksilla dekonstruktio on päänsisäistä.
Saska Saarikoski avaa oven.
”No niin, hei.”
Tervetulotoivotus on juuri sellainen kuin voi olettaa, kun Ylioppilaslehti saapuu haastattelemaan emerituspäätoimittajaansa Amerikkaan.
Saska johdattaa peremmälle. Talo on kaksikerroksinen ja sisustettu ylimääräisillä neliöillä. On työhuoneita, vierashuoneita, olohuoneessa liki seinänkokoinen valkoisen miehen takka ja kulmasohva, jota olisi turha edes sovitella helsinkiläisyksiöön.
Amerikassa toden totta kaikki on suurempaa, mutta mikäs siinä, ainakin on tilaa ajatella. Se on Saska Saarikosken työtä.
Siinä hän nyt sitten istuu, edessään kahvia ja halpakolaa, selkä takakenoisessa yliryhdissä, tavaramerkkiryppy otsassa.
Saska with attitude.
Viisas, tärkeä, valkoinen mies. Ja ärsyttävä, etuoikeutettu ja paheksuttu myös, sillä mitä muuta omasta äänestään pitävä harmaantuva älykkö voisi olla.
Suomessa on maksimissaan kolme toimittajaa, joille saisi satunnaiselta kulkijalta nimen. Kaksi muuta keski-ikäistä ukkelia ja Saska Saarikoski, Helsingin Sanomien Bonnier-palkittu journalisti, kolumnisti, yhteiskunnallinen vaikuttaja sekä runoilija Pentti Saarikosken poika.
Saskan perhe on muuttanut tauluineen ja rahtikontteineen Bethesdaan Helsingin Sanomien vuokraamaan taloon kesällä 2014, kun Saskan puoliso Laura aloitti lehden Washingtonin-kirjeenvaihtajana. Nyt Saska tekee puolipäiväistä viikkoa Hesarille ja kirjoittaa muulla ajallaan kirjoja. (Tietääksemme ei omaelämäkertaa, vaan jotain Amerikasta. Täältä käsin kaikki näyttää niin toisenlaiselta.)
Washingtonin-toimitus on alakerrassa, Saskan työhuone ylhäällä. Portaiden kautta sosialisoidaan, eli vaihdetaan mielipiteitä jutuista. Sellaisen kahvitauolle yläkertaan tullut Laura haluaisi nytkin.
”Mä muuten haluaisin sun mielipiteen siihen otsikkoon. Mä en ollut keksinyt mitään järkevää otsikkoa”, hän sanoo, parkkeeraa pöydän päähän ja jatkaa:
”Tulin vaan kysymään, millaista juttua te teette. Onks tää jokin isänmurhajuttu entisestä Ylioppilaslehden radikaalista ja nykyisestä jostain vai mikä tää on?”
Jos Saska puhuu itsensä sellaiseen tilanteeseen, että kannattaa tehdä isänmurhajuttu, niin silloin.
”Mutta miksi suureellinen henkilökuva, paitsi tietysti siksi, että on kiva tulla Washingtoniin?” Laura jatkaa tivaamista.
Tärkeillä keski-ikäisillä miehillä on Suomessa aivan liian vähän mediatilaa. Meillä on kolme päivää aikaa selvittää, mikä on isän tila.
Monella on mielipide siitä, kuka on Saska Saarikoski.
Tässä muutama:
1. ”Suomen johtava miesfeministi.”
2. ”Oikeistolaistumisen tietä kulkenut kundi, joka ei ota itseään hirveän vakavasti.”
3. ”Vallan puolelle asettuva liberaalin kapitalismin puolustaja.”
4. ”Yksi Fingerpori-sarjakuvan pääkätilöistä.”
5. ”Suuria kuvitteleva kriitikoksi päätynyt epäonnistunut kirjailija…”
6. ”… joka liitti itsensä intelligentsiaan jo syntyessään, koska ei voinut sukunimelleen mitään.”
7. ”Matti Apunen, joka ei koskaan päässyt kylpyyn saakka.”
Mutta kuten hänen kaltaisillaan on tapana, parhaiten Saska tietää itse. Often witty, sometimes serious, never boring, Twitter-biossa lukee.
Never boring!
Sen valossa on ollut vaikea uskoa, kun Saska on etukäteen varoitellut, kuinka tylsää hänen elämänsä Washingtonissa on. Päivät ovat pihalle katselemista norsupatsaan ylitse ja lasten viemistä kouluun ja urheiluharjoituksiin. Pallopelejä, oloneuvostelua ja college-housuja.
Nyt sentään on farkut jalassa. Olemme menossa Saarikosken poikien Toivon (8) ja Armaksen (5) futisharjoituksiin kaupungin itäpuolelle, joka on Bethesdaan verrattuna kuin toinen maa. Bensakin on liki dollarin halvempaa gallonalta.
”Köyhän kaupungin raja menee University Boulevardin kohdalla”, Toivo kertoo takapenkiltä ja alkaa selittää pitkää tarinaa bensan hinnan vaihteluista, jalkapallosta ja videopeleistä.
”Toivo on vähän sellainen, että suu pysyy auki vaikka asia loppuisi. Voi olla, että se on suvussa”, Saska sanoo.
Hän kertoo itsekin olleensa samanlainen lapsena, mutta moni muu asia on hänen lapsuuteensa verrattuna toisin. Kuten suunnilleen joka päivä, Saska on ennen harjoituksia laittanut kalaa ja salaattia ja tarjoillut vedet ja viinit perheelleen. (Miesfeminismiä par excellence.) Ruuan lomassa on vaihdettu päivän kuulumiset ja kyselty, miten koulussa meni. On etsitty nappikset ja tarkistettu, että juomapullot ovat mukana.
Saska pyrkii luomaan pojilleen säännöllisen lapsuuden. Säännöllisemmän kuin hänellä itsellään oli.
”Minä opin laittamaan itse ruokani jo lapsena.”
Koti-isäily on luontevaa, sillä hän on hoitanut kaikkia neljää lastaan kotona. Naisten kasvattamalle Saskalle miesroolien opettelu on ollut vaikeampaa kuin pehmeä perhe-elo.
”Naisia mä oon aina ymmärtänyt ja tiennyt miten naiset toimii.”
Saskan lapsuuden ydinperhe koostui Ilta-Sanomissa toimittajana työskennelleestä äidistä Leena Larjangosta. He elivät boheemia elämää, asuivat parissa kommuunissa ja vuokra-asunnoissa ympäri Helsinkiä – melkein kaikkialla muualla paitsi Käpylässä, jossa Saska kävi koulunsa alusta loppuun saakka.
(Äiti oli pistänyt pojan Steineriin nollaluokalle, mutta Saska ei ollut omien sanojensa mukaan riittävän ”keijukaismainen” eurytmiaan ja värioppeihin. Hän pitää itseään enemmän ”peikkona”.)
Kommuuneissa Saska oppi puhumaan politiikkaa. Pian hän olikin jo ehdolla kouluvaaleissa kymmenvuotiaana sosiaalidemokraattina. Vaalipuheessaan hän puolusti idänkaupan hyötyjä. Oikeistolaisen kaverinsa pyrkimyksiä saada eskimoautomaatti kouluun hän piti ”tyypillisen porvarillisena äänestäjien lahjontana”.
Koulussa pärjääminen oli Saskalle tärkeää alusta saakka. Sille oli selkeä syy: hän oli ymmärtänyt olevansa yhteiskunnallinen ongelma.
”Silloin televisiossa puhuttiin au-lapsista, eli avioliiton ulkopuolella syntyneistä”, Saska kertoo meille liikuntasalin seinustalla. Toisella silmällä hän seuraa, kun kaksi pellavapäätä pomputtelee palloa parinkymmenen latinon seassa.
”Nämä ovat suunnilleen kaikki niitä, jotka Trump haluaisi heittää täältä pihalle. Laittomasti maahantulleita”, hän sitten toteaa.
Televisiosta Saarikoski oppi olleensa ikään kuin laittomasti mahaantullut. Kahvipöydissä puhuttanut au-status oli kuitenkin hänelle yhtä luonnollinen kuin isin farmari-Volvo stereotyyppiperheen lapselle.
Isänsä Pentti Saarikosken hän tapasi yhteensä kertoja, jotka ovat laskettavissa sormilla ja vähän varpailla. Pentti puki asian sanoiksi päiväkirjoihinsa Saskan ollessa yhdeksän: ”En paljon tapaa lapsiani, en ole niistä kiinnostuneempi kuin sen ikäisistä yleensä, tai minkäänikäisistä. Eivät ne ole sen kummemmin minun kuin jonkun toisen lapsia. En tunne itseäni isäksi.”
Sen sijaan Saska Saarikoski ei voinut olla tiedostamatta, kuka hänen isänsä oli. Hän koki, että taustansa takia häneen suhtauduttiin odotusten kera, tai vähintäänkin suurella uteliaisuudella.
”Mä muistan, että kun joskus oltiin karkkikaupassa, oli koko sivun kokoinen Ilta-Sanomien lööppi, että Saarikoski sammui lavalle Ruotsissa. Niillä oli muistaakseni [Jorma] Ojaharjun kanssa siellä keikka, Tukholmassa tai Göteborgissa. Silloin vähän olin, että tätä en olisi välttämättä halunnut.”
Saskan piti päättää jo lapsena, ettei välitä.
Seuraavana aamuna tapaamme Saskan Washingtonin keskustassa. Treffit on sovittu The National Portrait Galleryn edessä olevalle suurelle cowboy-patsaalle, jota ei meinaa löytää siksi, että sitä ei enää ole.
Saska on suunnitellut ohjelmaa, sillä Washingtonissa amerikkalaisnähtävyyksiä riittää. Mutta ensin on saatava kahvia.
”Starbuckshan on kiva”, Saska sanoo ja pyytää suurimman laten, joka saatavilla on.
Saska astui ensimmäisen kerran nykyisen asuinmaansa kamaralle 1980-luvun alussa tullessaan vaihto-oppilaaksi pikkukaupunkiin Indianaan, liki niin keskelle Keskilänttä kuin mahdollista.
Vielä silloin kaikki Amerikkaan viittaava epäilytti.
”Elämän suurimpia epäoikeudenmukaisuuksia oli, että Lennonin ampuja onnistui tappamaan, mutta Reaganin ei”, Saska sanoo meille.
Nyt ylikansallinen jättilatte kuitenkin maistuu. Muutoksen ydin löytyy Ytimestä, joka on toistaiseksi viimeinen Saskan päätoimittamista lehdistä.
Ennen Ydintä Saska oli päässyt vuosikurssinsa parhailla pisteillä Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan lukemaan kansainvälistä politiikkaa, käynyt Sanoman toimittajakoulun ja päätoimittanut Ylioppilaslehteä. Vuonna 1990 ”Eki Tuomioja” pyysi Saskan Ytimeen. Ympärillä pyöri merkittävää porukkaa. Lehteen kirjoitti sen ajan nuori älymystö, kuten Heikki Hiilamo, Timo Harakka ja Anu Kantola.
Vielä Ytimeen mennessään Saska oli hyvinkin uusvasemmistolainen. Hän ”ymmärtää yhä, miten ajatteli”, vaikka ”ei oikein tiedäkään, miksi”. Mutta sitten tuli Persianlahden sota, Saddam Husseinin uhkailut vallata Kuwaitin jälkeen Saudi-Arabia, Yhdysvaltain interventio ja sitä seurannut vasemmistolaisten kritiikki.
Yhtäkkiä Saska tajusi, että oli kuullut sen kaiken ennenkin – kotona, koulussa, yliopistossa.
”Missään vaiheessa kukaan ei sanonut, mitä Kuwaitin tilanteelle pitäisi tehdä, mutta kun USA hyökkäsi, alkoi sen toiminnan arvostelu. Mä muistan, että mun tuska vaan kasvoi. Että eihän tästä tule mitään! Miten ne pystyvät älyllisesti ja loistavasti argumentoimaan, kuinka väärin USA toimii, mutta samalla täysin ohittamaan sen, että jotainhan tässä täytyy tehdä.”
”Siinä vaiheessa mä ymmärsin, ettei näin voi olla.”
Sen jälkeen Saskan näkemykset alkoivat pikkuhiljaa kehittyä nykyiseen suuntaan, ”verrattain berniesandersilaisesta” liberaaliksi.
”Silloin 90-luvun alkupuolella rupesin lukemaan vähän, vaikka en mä ole koskaan älyllisiin ajatuksiin mennyt teoria edellä. Popperin Avoin yhteiskunta oli tärkeä. Ja Hayekia ja liberalismin klassikoita luin”, Saska sanoo.
1990-luvun alun zeitgeist – liberaalin kapitalismin voitto – on Saskasta edelleen paras tapa järjestää maailma. Enää hän ei ole myöskään niin varma siitä maailman suurimmasta epäoikeudenmukaisuudesta.
”Nuorena oli joistain henkilöistä hirveän vahvoja mielipiteitä, joita on sitten joutunut muuttamaan. Ronald Reagan on tästä hyvä esimerkki.”
1980-luvulla muutkin kuin Saska pitivät seinillään Reagan-pilkkajulisteita, vaikka jälkikäteen ajateltuna ei Reagan nyt niin paha ollut. Sama pätee moneen muuhunkin, joista Saskalla oli nuorempana negatiivinen mielipide – vaikkapa Martti Ahtisaareen, Aatos Erkkoon ja Jari Sarasvuohon.
”Amerikassa on hyvä sanonta: You can`t argue with success.”
Täällä niitä menestyjiä nyt on. Saska on valinnut nähtävyyden, jossa enkelikuoron voi melkein kuulla. Paikka, jossa olemme, on suurtekojen, sankareiden ja sortajien, elämän ja kuoleman pyhättö.
Kun tänne tulee, täytyy laittaa sädekehä pään ympärille.
Newseum, uutismuseo. Täällä kaltaisemme journalistit voivat hiljentyä ammattikuntansa arvokkuuden edessä.
”Tämä on toimittajien kirkko”, Saska Saarikoski huoahtaa ja katselee ympärilleen korkeassa, valoisassa tilassa.
Esillä omissa osastoissaan on koko maailmanhistoria kerrottuna, kuten journalistit sen ovat muistiin kirjanneet. On murhatun toimittajan luodinreikäinen auto ja osastot Vietnamin sodalle ja World Trade Centerille. On Jimi Hendrixin puku Woodstockista ja kokonainen galleria Yhdysvaltain perustuslain ensimmäiselle lisäykselle. (Siis sille, joka takaa sanan- ja uskonnonvapauden.)
Suurella screenillä kerrotaan, että Anders Behring Breivik on taas käyttänyt sanan-
vapauttaan ja tehnyt natsitervehdyksen oikeudessa.
”Tuolla en ole käynytkään”, Saska sanoo ja suuntaa alakertaan. Sinne on tuotu monen metrin pätkä Berliinin muuria.
Jos muuri olisi murtunut johonkin muuhun aikaan kuin marraskuussa 1989, Saskakin olisi varmasti hypännyt lentokoneeseen ja hakenut palan tätä läntisen ja itäisen blokin jakajaa itselleen. Mutta tilanne kotona oli se, että 26-vuotiaasta Saskasta oli juuri tullut isä. Silloinen vaimo Anja Kauranen (nykyinen Snellman) oli kovassa nosteessa kirjailijana ja teki paljon töitä. Saska hoiti esikoistaan.
”Ehkä siksi nyt riittää virtaa”, Saska sanoo ja ihailee vitriinistä löytyvää GorbatÅ¡ovin kynää.
Saska päätyi Hesariin Suomen Kuvalehdestä vuonna 1998, kun hän oli ensin haukkunut lehteä minkä ehti kaikissa aiemmissa työpaikoissaan. (Ytimissä Hesari ”kelluu laiskanpulskeudessaan” ja ”menee tulevaisuuteen selkä edellä”.)
”[Vastaava päätoimittaja] Janne Virkkunen jututti mua siinä niin. Sitten se kysyi, että mites sä tänne tulisit, kun aina sä oot meitä haukkunut. Mä sanoin sille, että jos sä nyt ajattelet, että kaveri on ennen seissyt teltan suulla ja kussut sisään, niin eikö ole parempi ottaa sisään, että se kusee ulos. Virkkunen oli aika tyytyväinen.”
Silloin Hesari oli yhtenäiskulttuurin toteemi ja leirituli, jollaiseksi sen kuvittelevat enää vain omasta tärkeydestään hullaantuneet toimittajat, jos hekään.
Muutoksen (eli toisin sanoen internetin) Saska kertoo tajunneensa kymmenisen vuotta sitten työskennellessään kulttuuritoimituksen esimiehenä. Että tulevaisuuden katrihelenoita ja kirkoja ei ehkä enää tule.
Se surettaa joskus.
”Tämä on juuri se sisäinen ristiriita, jonka myönnän itselläni olevan. Itse edustan sitä, että pitää olla enemmän erilaisia mielipiteitä. Mä myönnänkin, että tää mun yhtenäiskulttuurin kaipuu on osittain romanttista ja nostalgista.”
Saska kokee, että hän roikkuu kiinni yhtenäiskulttuurin viimeisessä takinriekaleessa. Jos kerran irrottaa, ei pääse enää takaisin.
”Se, että yleisö tuntee henkilökohtaisesti, on pelastusliivi siinä tilanteessa, kun toimittajia irtisanotaan.”
Tämän Saarikoski ymmärsi opiskeltuaan vuoden Oxfordin yliopiston Reuters-instituutissa vuonna 2011. Silloin toimittajien brändejä ei ollut tutkittu kovin paljon, Saska kertoo. Hän tutki ja hutki sen jälkeen itsensä Twitteriin.
Paras tapa saada Twitterissä seuraajia on käyttää yhtenäiskulttuurin kaikua hyväkseen ja kirjoittaa saapumisestaan juttu miljoonan lukijan Kuukausiliitteeseen. Seuraajia tuli heti muutamia tuhansia. Saska oli kulttuuristanut itsensä nykyaikaan.
Ruutuun syttyi valo ehkä vähän myöhässä – jopa Image oli kirjoittanut oman Twitter-juttunsa yli vuoden aikaisemmin ja Alexander Stubb oli tässä vaiheessa mikrobloggaillut jo vuosikaudet – mutta mitä pienistä. Lähes 50 000 Twitter-seuraajaa on paljon enemmän kuin suurinta osaa Helsingin Sanomien jutuista luetaan netissä.
Brändäys onnistui, ainakin niissä silmissä, joissa se merkitsee: kun Saska voitti maan arvostetuimman journalistipalkinnon Bonnierin vuonna 2014, hänen kiitettiin olevan ”särmikäs ja seurattu keskustelija sosiaalisessa mediassa”.
”Hei, tuolla on tuollainen shrine!” Saarikoski intoutuu ja kiiruhtaa alttarin ääreen. Keskeltä museota löytyy lasiveistos kyljessään pitkiä nimilistoja ja kuvia vuosikymmenten aikana työssään kuolleista toimittajista.
”Ainoa mahdollisuuteni päästä tähän museoon taitaa olla kuolema työtehtävissä.”
Often witty, sometimes serious, never boring.
On välipalan aika. Puolipäivätöissä sellaisiakin voi nauttia, ja tänään oikeastaan pitääkin, sillä Washingtoniin näyttää tulleen kevät. Täällä Lissabonin leveyspiireillä aurinko lämmittää jo maaliskuussa.
”Tuolla lukee sports! Se tarkoittaa alkoholia”, Saska sanoo, marssii sisään Washington Capitals -paidoin sisustettuun lätkäbaariin ja tilaa Blue Moonin.
Täällä sitä nyt ollaan, toimittajakliseessä. Nuoren Saarikosken mielikuva toimittajan työstä oli sellainen, että puolen päivän jälkeen siirryttiin baariin. Vähän niin kuin nyt.
”Mika Waltari puhui uraltaan suistuneista kirjailijoista, tai että kirjailijat ovat uraltaan suistuneita ihmisiä. Journalistit ovat vielä siltäkin uralta suistuneita.”
Vaikka nykyään toimittajat saattavatkin asua huippukoulutetuilla postinumeroalueilla valtavissa taloissa, syödä laadukkaista raaka-aineista tehtyä ravinteikasta ruokaa ja juoda aterialla tasan yhden lasin viiniä kuten kunnon kansalaiset, Saska kertoo meille, että hänestä toimittaminen on ennen kaikkea nuoren ihmisen ammatti.
Saska on nyt 52-vuotias. Onko hän haaveillut apusmaisesti establishmentin puolelle siirtymisestä?
”En!” Saarikoski huudahtaa. (Nuoruudenhaave diplomaattiurasta kaatui, kun Saska pääsi parikymppisenä kesätöihin Ilta-Sanomiin ja tajusi, että vapaus on parasta huumetta.)
”Mä en näe maailmaa sillä tavalla kahtiajakoisena niin kuin jotkut mun kovasti arvostamat toimittajat. Tietyllä lailla se vahtikoiraeetos on, että tuolla on pahat vallanpitäjät ja täällä ollaan me puhtoiset paljastajat. Mä en missään asiassa pysty hahmottamaan maailmaa niin mustana ja niin valkosena.”
Samasta syystä monet aatteet ovat hänestä hyvää kritiikkiä mutta huonoa taidetta. Esimerkiksi sosialismi ja feminismi. Silloin, kun sosialismilla kritisoidaan kapitalismin ongelmia, tulppa pysyy veneessä ja kierroksetkin lisääntyvät, mutta kun aletaan perustaa sosialistisia valtioita, pelastusliivikään ei auta. Feminismi on älyllistä pluralismia niin kauan, kun sen avulla osoitetaan epäreiluja valtarakenteita, mutta jos poliittisen korrektiuden nimissä pyritään vaientamaan kaikki keski-ikäiset miehet, nurkkiin tunkee tunkkainen nukka. (Jo Ydin-aikana Saska paheksui syvästi Heidi Hautalan kommenttia, jonka mukaan ”jokin raja se on sananvapaudellakin”.)
Saska antaa esimerkin. Kun hän oli muiden joukossa puuhaamassa Elisabeth Rehnistä Suomen ensimmäistä naispresidenttiä, Rehn ei kelvannut intomielisimmille feministeille, koska hän oli ”liian militantti, miesmäinen nainen”. Nyt, kun Hillary Clinton pyrkii Yhdysvaltojen ensimmäiseksi naispresidentiksi, nuoret feministit kiivailevat, ettei hän ole tarpeeksi aatteellinen, vaan liian keskiluokkainen, rikas, valkoinen, mitä vielä. Heidän mielestään Clintonia parempi vaihtoehto on valkoinen vanha mies.
Se ei ole ihme, sillä feministeille sopii vain tietyntyyppinen, heidän karsinaansa sopiva nainen, Saska sanoo.
”Minä olen sitä sukupolvea, että on hirveän vaikea ymmärtää asioiden rajoittamista. Siinä mielessä tunnustan olevani länsimainen ihminen. Tiedän, että se kuulostaa kolonialistiselta, mutta uskon, että länsimaisen yhteiskunnan arvot ovat kuitenkin niitä, joille hyvä kehitys kaikkialla perustuu. Puhun näistä perusarvoista, tieteen vapaudesta, uskonnonvapaudesta, sananvapaudesta, mielipiteenvapaudesta. Ne ovat universaaleja. Sen takia mulla on feminismin ja islamin kanssa ongelmia.”
Mutta kestääkö ihminen omaa vapauttaan?
Esimerkkinä Saska Saarikoski. Täällä Yhdysvalloissa hän on vapautunut suomalaisesta keskusteluympäristöstä niin paljon, että kolumnien kirjoittaminen on muuttunut vaikeammaksi. On vaikea olla eri mieltä, jos ei tiedä, mitä mieltä muut ovat.
Saska näyttää aina halunneen olla älyllisesti kestävällä tavalla vastahangassa. Vielä vuonna 2013, kun Saska puolusti Julian Assangea tämän oltua syytettynä kahden naisen raiskauksesta, hän tiesi, että feministit suuttuvat. Nyt hän joutuu pohtimaan enemmän. Välillä pitää yrittää monta kertaa, ennen kuin kolumni syntyy.
Vaikeuksia aiheuttaa myös se, että jostain syystä kolumneja luetaan usein totuuksina enemmän kuin mielipiteinä. Suomessa Saskan kirjoittaminen on leimattu usein oikeistolaiseksi oikeassaolemiseksi, jonka avulla puolustetaan etuoikeutettujen etuoikeuksia. Ikään kuin Saska olisi vain se apunen, joka ei koskaan päässyt kovan rahan palkintotyöhön ja painavan vallan käyttäjäksi.
Yksi viimeisimmistä esimerkeistä on joulukuulta, kun toimittaja Pontus Purokuru kirjoitti Kansan Uutisten blogissaan, kuinka ”Saska Saarikoski on Suomen viimeinen älykkö” (ei ilmeisesti kohteliaisuutena). Nyt hän on kirjoittanut Emilia Kukkalan kanssa kirjankin nimeltään Luokkavallan vahtikoirat. Siinä on kokonainen osuus Saskan pahuudesta.
Tämä on Saskasta vähän hassua, vaikkakin ”ihan virkeää kirjoittamista noin Kansan Uutisille”. Hän pitää tekstejään ennemmin julkisena päiväkirjana kuin totuudenjulistuksena.
”Tarvitseeko se sitten kirjoittaa jokaiseen tekstiin erikseen, että muuten, tämä on vain minun mielipiteeni?”
Nykyvasemmistolainen kritiikki kapitalismin kauhuista, luokkavallasta ja markkinoiden manipuloivuudesta tuottaa Ydin-efektin, déjà -vun omasta nuoruudesta, sillä samaa se oli jo silloin.
(Alkuysärilläkin kaikki oli laman vuoksi huonommin kuin koskaan, vaikka tosiasiassa kaikki oli paremmin. Ytimissä Kari Suomalaisen somalipilapiirroksen sensuroiminen ja ero Hesarista aiheuttivat sananvapauskalabaliikin, Persianlahden sota mediaähkyn. Ja Osmo Soininvaara kirjoitti perustulosta.)
Kritiikki ei Saskan mielestä osu myöskään siksi, että hän ei koe olevansa luokkavallan vahtikoira, vaan ulkopuolinen. Hän kertoo meille, kuinka ”vasemmistolaiset pitävät oikeistolaisena, oikeistolaiset vasemmistolaisena, mutta kukaan ei omanaan”.
”Mä oon niin sivullinen, mä oon niin järjettömän sivullinen kaikesta!” Saska huudahtaa.
”Se on ihan selvä, että mä oon niin sivullinen, jos me ajatellaan tätä suomalaista hierarkiaa tai nokkimajärjestystä. Mut niinhän se boheemien ja radikaalien kohdalla on. Sä oot toisaalta kuningas ja toisaalta kerjäläinen. Sitähän se Pentti, mun isäni, oli.”
Sitten hän tulkitsee, mitä se tarkoittaa:
”Jos mä puhun presidenttien tai tällaisten kanssa, niin en mä koe olevani yhtään huonompi ihminen, mutta sit jos mä olen kerjäläisten tai muiden kanssa, niin en mä koe nyt olevani niin hirveän kaukana heistäkään.”
Niin. Saska puhuu monisyisiä ajatuksia hienoilla sanoilla, mutta pukeutuu kuin leipäjonoon ja seuraa urheilua samalla paatoksella kuin mediaanimies.
Se on tärkeän valkoisen miehen mahdollisuus. Jos on kulttuurista ja taloudellista pääomaa, valtaa ja etuoikeuksia, ei ole tarvetta esittää, stressata tai yrittää liikoja. Sen Saska myöntää itsekin.
Toisaalta sellaisesta asemasta on myös helppo huudella. Välillä vaikuttaa siltä, että Saska yrittää olla eri mieltä tahallaan, kohahduttaakseen. Mutta ei, tämän Saska kieltää.
”Kyllä ne ovat ihan oikeita mielipiteitä.”
Toisinaan ne vain saattavat muuttua.
Seuraavana päivänä juodaan taas halpakolaa. Saska istuu takapihan terassilla kauhtuneessa Oxford-paidassa. Naapurista kuuluu dekonstruktion kolina. Nyt Saskan on määrä kertoa meille, miksi juuri hän on se, jolla on eniten menetettävää.
Mutta aluksi vaihdetaan päivän politiikkakuulumiset. Edellisenä päivänä on ollut esivaalien toinen supertiistai. Ohion ja Floridan isot valitsijamiespotit on jaettu. Clinton ja Trump ovat kiidossa ehdokkuuksiin, Rubio luopunut kisasta ja Sandersinkin tie muuttunut mutkaiseksi.
”Mä oon tyytyväinen, että se Hillary sieltä taitaa tulla. Kaikki järki sanoisi, että Hillary voittaisi Trumpin, mutta ei järki ole ollut vahvoilla tähän asti”, Saska sanoo.
Ja järjestä, siitä Saska tykkää.
Oskari Onninen: Koetko sä sortuvasi ns. mänspleinaukseen?
Saska: Mihin?
OO: Mänspleinaukseen. Miesselittämiseen. Siihen, että setä tässä nyt kertoo, miten asiat on.
Saska: Kyllä tän Y-kromosomin mukana tulee jonkin verran sitä taipumusta, että pitää omia mielipiteitään merkittävinä, kun taas naiset, joilla olisi yhtä hyviä mielipiteitä, menevät asiantuntija- tai muun roolin taakse, eivätkä niin räväkästi tuo niitä esille. Mutta jos kysyisit vaimolta, niin varmasti hän sanoisi KYLLÄ tähän mänspleinaukseen, vai mikä se sana oli. Guilty as charged. Mä pidän täällä kotonakin aina välillä aika pitkiä jeremiadeja milloin mistäkin asioista.
Sonja Saarikoski: Voisiko nainen tulla otetuksi samalla tavalla totuuksia laukovana intellektuellina? Jos vaikka minä SS:nä haluaisin ruveta kirjoittamaan niin?
Saska: Kyllähän Anu Kantola on ihan selkeästi intellektuelli. Anu on aina ollut hyvä sanomaan mielipiteitään, jo parikymppisestä. Sillä on aina ollut kyky ja myös halu. Kun kyse on sellaisesta leikistä, niin se vaan yhdistetään helposti tuuheakulmakarvaisiin äijiin.
Mutta leikin voi myös hävitä. Valkoinen mies, syvällä keskiluokassa ja -iässä – se ei ole aina niin helppoa. On vaikea nousta uudeksi Donneriksi, kun alkuperäinen ei ole vieläkään kuollut.
Ja tämä, jos mikä on valkoisen miehen taakka. Jos edeltävän sukupolven äänekkäät ukkelit olivat penttilinkoloita ja joukoturkkia, jotka kohauttivat tosissaan maata, nyt keski-ikäistyvä sukupolvi vain yrittää. Kirjoittaa arvokkaille juttupaikoille, uskoo ja toivoo, että mielipiteet luetaan siitä, vaikka yleisöä kiinnostavat vain juoksublogit.
Kansakunnan kaapin päällä tutisuttaa. Rakenteita dekonstruoidaan alhaalta päin, selittämistä paheksutaan. Mies halutaan vaientaa. On hyvä, että heille on rauhoitettu pääkirjoitusaukeamalle oma, valkoisen miehen safe space, jossa päteä häiriöttä.
Saskaa ei vielä pelota.
Saska: Totta kai valkoinen mies on se häviäjä, koska meillä on eniten hävittävää ja kuuluukin olla. Ne, joilla on valtaa, häviävät aina sen uusjaossa. Mutta toivon, että pesuveden mukana ei menisi sanan- ja mielipiteenvapaus.
SS: Onko sulla näkökulmaa siitä, onko jotain menossa pieleen?
Saska: Se tästä nyt vielä puuttuisi, että mä rupeaisin voivottelemaan, kun nuoret ei lue enää kirjojakaan. En mä näe, että mikään olisi menossa pieleen. Ei maailmassa, elämässä eikä sukupolvissa. Miten voisikaan olla, kun koko ajan on laajakatseisempaa, koulutetumpaa porukkaa tulossa. The Atlanticin Obama-jutussa Obama kutsuu itseään hobbesilaiseksi optimistiksi, joka on kyyninen optimisti kai. Sellainen mäkin varmaan oon.
OO: Siinähän se kansakunnan tila -puhe nyt tuli.
Hiljaisuus laskeutuu pöytään. Halpakola on melkein loppu. Ensi viikolla alkavat pihatyöt. Takapihalla joulukuusi odottaa poiskantoa. Jotain pitäisi istuttaakin, silläkin uhalla, että naapurit eivät tervehdi. Tällä alueella valkoinen mies ei tee itse pihatöitään.
Ensin Saska Saarikosken on kuitenkin lähdettävä New Yorkiin. Siellä piti olla uuden suursatsauksen, Angry Birds -elokuvan ensi-ilta. (Myöhemmin lehdestä selviää, että se taisikin olla vain lehdistötilaisuus, jossa elokuvaa ei edes näytetty kokonaan.)
OO: Onko sulle tullut sellaisia losing my edge -tilanteita?
Saska: Nyt sulla on kauhean vaikeita termejä keski-ikäisille sedille.
OO: Kun sanoit, että ollessasi täällä sormi ei ole niin pulssilla. Tuntuuko siltä, että ote kirpoaisi maailman ymmärtämisestä? Tunnetko sä itsesi vanhaksi?
Saska: Tunnen silloin, jos mulla on jalat kipeät ja aamulla särkee nousta. Tällaisina hetkinä saattaa tuntea itsensä vanhaksi. Mutta kun tekee näiden asioiden, ajatusten ja muiden kanssa töitä, ei siinä oikeastaan vanhene. Mulle ei ole mikään itseisarvo olla tällä edgellä. Nuorten näkökulmasta tilanne on ihan toinen. Nuoret katsoo, että setä löytää Netflixin tai muuta. Heillä on tarve tehdä näitä eroja. Nuoret haluavat totta kai näyttää, että tossa on kaatopaikkajätettä, tehkää meille tilaa.
OO: Mitä mieltä olet siitä Asan Kulttuuritoimituksen esimies -biisistä?
Saska: Musta se oli hyvin hauska. Se Asan biisi, sit se Antti Holman pilkkavideo. Sit tää Purokuru. Ne on hauskoja. Tämä teidän haastattelu kuuluu tähän samaan. En mä tiedä, kuinka kriittinen tai mitä tästä tulee. Oon tyytyväinen, että olen relevantti edes siinä mielessä, että joku viitsii pilkata. Jos sä et ole, ei kukaan tee susta biisiä tai pilkkavideota.
SS: Te olitte Anjan kanssa kirjoittaneet Ylkkäriin joskus 80-luvun lopulla jutun, jota mun on pakko siteerata nyt. (Kaivaa puhelintaan.)
Saskan ja hänen silloisen avovaimonsa, tulevan vaimonsa ja ex-puolisonsa Anjan artikkelissa oli viisaus jokaiselle viikonpäivälle. Torstain kohdalla luki näin:
”Keski-ikäiset tarvitsevat nuorten vihaa. He tarvitsevat jonkun sanomaan olet ihraperse. He tarvitsevat auktoriteetin, moraalin ja synnintunnon. He tarvitsevat vakavat nuoret uusiksi vanhemmikseen, joiden syytösten makeassa mahlassa he voivat jatkaa kapinaansa, jota ennen kutsuttiin radikalismiksi ja nyt kulutusjuhlaksi. Keskipolvi luo nuoret tähdet. Se nostaa ne, jotka eivät sekoa vuorosanoissaan. Ne, jotka puhuvat ekoterrorismista, erotiikasta, visualismista ja mediaverkostoista, mutta vaikenevat opintoveloista, asuntopulasta ja yliopiston hallinnosta – kaikesta, missä haiskahtaa arjen ankea odor.”
Kirjoittajat eivät ole sukua Saska Saarikoskelle.
Teksti: Oskari Onninen ja Sonja Saarikoski
Kuvat: Oskari Onninen
