Johtamisen ja organisaatioiden professori Alf Rehn on sitä, mitä akateemikoilta juuri nyt halutaan. Julkiseen keskusteluun osallistuva ja yritysmaailmaan kallellaan.
Professori Alf Rehn on käynyt Strindbergin alabaarissa tänään aiemminkin. Se selviää, kun hän saapuu paikalle joutuisan askeleen saattamana, ottaa huivia pois ja puhuu samalla paljon ja nopeasti.
”Istuttiin tuolla toisessa nurkassa yhden Sitran ihmisen kanssa. Sen jälkeen kävin Jungnerin Mikaelin kanssa kahvilla. Me ollaan Mikaelin kanssa juteltu niin monta kertaa että pitäis nähdä, ja mä sitten pistin hänelle viestin kun tulin käymään Helsingissä. Suomihan on niin pieni maa, että jokainen henkilö tuntee kaikki muut henkilöt. Mikael oli hirveän hyvällä tuulella ja iloisen innostunut kaikesta”, Rehn selittää, vetää tuolia pöydän alta, istuu alas ja huikkaa tarjoilijalta sinkkuespresson.
Alf Rehn, 43, on Åbo Akademin organisaatioiden ja johtamisen professori. Hän asuu kolmessa kaupungissa: Turussa, jossa hän on töissä, Kööpenhaminassa, jossa hänen poikansa asuu, ja Lontoossa, jossa hänen naisystävänsä asuu.
Suomalaiset tuntevat hänet hyvin: vuosina 2009 ja 2011 Rehn nimettiin ensimmäistä kertaa kansainväliselle bisnesajattelijoita listaavalle Thinkers 50 -listalle.
Hän opettaa (paljon), julkaisee artikkeleita tieteellisissä journaaleissa (vähintään sen verran kuin keskivertoproffan oletetaan julkaisevan), kirjoittaa kolumneja, joissa selittää asioita kansan kielellä (sellaisissa julkaisuissa kuin Hufvudstadsbladet, Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat) ja keskustelee koko ajan sosiaalisessa mediassa (siinäkin hän on päässyt ranking-listalle, Top Professors on Twitter -listalle, seuraajia hänellä on yli 40 000).
Siis julkkisprofessori par excellence.
Hän puhuu pitkästi, itseohjautuvasti, assosioiden ja omille jutuilleen naureskellen. Eksyy aiheesta, palaa silti takaisin, haluaa analysoida kaiken ja suhtautua kaikkeen vähän varauksellisesti. Siinä mielessä hän on tyylipuhdas akateemikko.
Sitten on myös toinen puoli. Hän haluaa muuttaa ”vaikeita asioita” yksinkertaisiksi. Siksi hänen kuuntelemisensa on vähän kuin seuraisi stand up -show`ta. Siltä kannalta hän taas on tyylipuhdas konsultti.
Siis puhujasta riippuen Alf Rehn on joko likaantunut, epäilyttävä tyyppi tai juuri sitä, mihin tieteentekijöiden tuleekin pyrkiä. Jälkimmäistä ainakin, jos valtiovallalta kysytään. Sille Rehn taitaa olla juuri nyt akateemisen maailman unelmavävy.
”Ministeriöhän haluaisi kloonata mut. Mä täydennän tällä hetkellä jonkin sellaisen märän päiväunen, että akateemikko, joka pystyy puhumaan toimitusjohtajien kanssa toimitusjohtajien kielellä ja silti tekee just sen verran paljon aitoa tiedettä, ettei kukaan voi väittää, että se on pelkkää konsultointia”, Rehn sanoo ja jatkaa samaan hengenvetoon:
”Jos mä menisin syvälle siihen professori-identiteettiin, niin munhan pitäisi keskittyä syvään perustutkimukseen. Mun pitäisi lukea syvällisiä saksalaisia opuksia, ja kaikki tämä mediassa oleminen vähentää aikaa, jolla voin kirjoittaa omia syvällisiä opuksia. Jos sut nähdään julkkisprofessorina, niin se aiheuttaa, että ihmiset on, että tää on niinkus a lesser professor.”
Tällaista hän tekee paljon: sekoittaa englantia puheeseensa, sillä mitä sitä nyt kääntämään.
Mutta kysymyksessä ”julkkisprofessoriudesta” (sitä sanaa hän muuten inhoaa) piilee hänestä oikeastaan kaiken suomalaisen keskustelun ongelma tällä hetkellä. Keskustelu on Rehnin mielestä polarisoitunut.
Otetaan esimerkit yliopistolta, yhteiskunnasta, ja sitten taas yliopistolta.
Syyskuun alussa unelmavävy vähän kiukutteli appivanhemmilleen.
Silloin Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun yliopistojen sekä Åbo Akademin ylioppilaskunnat järjestivät Takinkääntöpäivä-nimisen tapahtuman, jolla kritisoitiin hallituksen korkeakouluihin kohdistamia leikkauksia. Alf Rehn piti tuolloin Turussa puheen, joka nousi netissä hitiksi.
”Yliopistot selviävät kyllä. Me keksimme tapoja. Annamme huonompaa opetusta, teemme vähemmän tutkimusta, leikkaamme, leikkaamme, leikkaamme, me selviämme kyllä. – Tässä on julma, julma punchline. Ne, jotka tästä tulevat kärsimään, ovat opiskelijat”, Rehn sanoi puheessaan.
Puhe huomioitiin lehdissäkin, todennäköisesti siksi, että eniten leikkauksia ovat kritisoineet humanistit ja yhteiskuntatieteilijät, mutta nyt niiden takana oli bisnesprofessori. Ja tietenkin juuri bisnesprofessorin kielellä hän haukkui koulutusleikkauksia:
”Työskentelen satojen yritysten kanssa tällaisissa samanlaisissa kysymyksissä. Voin kertoa, mitä olen oppinut. Yritykset, jotka leikkaavat tutkimuksesta ja kehityksestä, ovat niitä, jotka menevät muutaman vuoden päästä konkurssiin.”
Rehniä riensivät kiittelemään opiskelijaliike ja kulttuuriväki.
”Kyllähän ihmisen pitää olla vähän tyhmä, jos se haluaa leikata omia rahojaan. Totta kai siis vastustan koulutusleikkauksia. Kaikista järjettömin on tämä, että Aallossa yt-neuvottelut ei koske proffia ollenkaan, mikä on aivan hysteerisen hauskaa. Tietysti niiden pitäisi koskettaa kaikkia”, Rehn sanoo nyt ja nauraa perään.
Näin puhuu yksityinen Alf Rehn. Mutta kuten hänen tapaansa kuuluu, hän yrittää irrottaa henkilökohtaisen itsensä tarkastelemasta asiaa. Siksi hän sanoo nyt jotain yllättävää:
”En kannata näitä koulutusleikkauksia, mutta kun puhutaan leikkaamisesta yleisesti, niin voi olla, että me ollaan yhteiskunnassa tilanteessa, jossa pitää tehdä ainakin kokeellisesti suuriakin leikkauksia.”
Jos nyt nousit varpaillesi, sorrut siihen, mitä Alf Rehn haukkuu, kun puhuu yhteiskunnallisen keskustelun polarisoitumisesta.
Oikeastaan se nimittäin ei ole kovin yllättävää. Sen sanominen noin kuulostaa leikkauksien puolustamiselta, sillä keskustelu on ollut sitä, että joko leikkaaminen hyvä tai leikkaaminen paha.
Käytännön tasolla se johtaa Rehnistä toimiin, jolla ei saada aikaan mitään.
”Tämä nyt on ollut sitä, että leikataan vähän tai leikataan enemmän, eikä me oikein tiedetä, kuinka paljon me leikataan. Siksi jollain älyllisellä tasolla ymmärrän leikkausintoakin: että okei, leikataan sitten, se tulee tuomaan tuskaa, mutta jos se johtaa johonkin parempaan, niin ehkä siinä on ideaa.”
Tai vice versa: ei leikata, otetaan velkaa. Rehnistä tarvittaisiin selkärankaa, päätöksiä, jokin suunta.
”Pff, vaikka nyt Harakan Timo on selkeesti sanonut, että ottaisi niin saatanasti lainaa ja elvyttäisi. Fine, mä oon ihan valmis, tehdään Timosta diktaattori neljäksi vuodeksi. Pointti, että sitten tiedetään, että jos leikkaaminen tai elvyttäminen ei toimi, niin tätä ei sitten enää kokeilla uudestaan.”
Nyt Rehnin mielestä homma menee niin, että kun yhdestä asiasta saadaan tehtyä päätös, seuraavaksi keskitytään kaikin voimin kumoamaan se.
”Meille suuri talouspoliittinen päätös on sitä, että mahdollisesti voitaisiin ehkä perustaa työryhmä keskustelemaan siitä, josko mahdollisesti kauppojen aukioloaikoja voisi vapauttaa kokeellisesti ainakin tietyllä paikkakunnalla.”
Tällaiseen mennään, kun keskustelu muuttuu niin typeräksi, että sitä on mahdoton käydä.
Me suomalaiset kaipaamme niin kovasti, että joku johtaisi meitä vahvasti ja määrätietoisesti. Se näkyy esimerkiksi siinä, miten me puhumme: puhumme paljon siitä, mitä on hyvä ja huono johtaminen.
Rehnin mielestä juuri siitä puhuminen on se ongelma. Ei niinkään surkea johtaminen.
”Meillä on uskomaton himo edelleen johonkin suureen, täydelliseen johtajaan. Sen ikonisoidut versiot vain vaihtelevat. Koska se on Jari Sarasvuo, koska Sauli Niinistö. Me toivottiin kovasti, että se olisi Sipilä, mutta sekään ei oikein sitten tahtonut onnistua”, Rehn sanoo ja ottaa taas esimerkin.
Valtio ei ole tietenkään yritys, mutta paradoksaalista on, että suomalaiset himoitsevat yritysjohtajuuden perään.
Muutama vuosi sitten Rehn teki eräässä suuryrityksessä tutkimuksen, jossa selvitettiin, mitä ihmiset vihaavat eniten johtajissaan. Yleinen stereotypia on, että johtajissa vihataan ”huonon tyypin” ominaisuuksia, kuten ilkeyttä, kovuutta ja kylmyyttä.
Rehn aloitti kyselemällä johdolta, ketkä ovat heidän mielestään firmassa hyviä tai huonoja johtajia. Sitten alaisilta.
”Selvisi, että ne tyypit, joista huippujohtajat sanoi, että se on kyllä aika kusipää, niin taas kaikki tämän alaiset olivat sitä mieltä, että se on hyvä johtaja. Vastaavasti taas yksi tyyppi, josta toimitusjohtaja sanoi, että tässä on meidän suuri lupaus ja loistava henkilöjohtaja, niin kaikki tämän tyypin alaiset olivat sitä mieltä, että ei helvetti, ei tätä kestä erkkikään.”
Rehnin johtopäätös oli, että alaiset olivat kehittäneet tekniikan, jolla kusipääjohtajan kanssa oli helppo tulla toimeen. Kusipää oli kusipää joka päivä. Toimitusjohtajan suosikin ongelma taas oli se, että tämä luki jatkuvasti Harvard Business Review`n kirjoja ja oppaita johtamisesta ja siksi muuttui johtajana jatkuvasti. Milloin tämä halusi olla johtajana coach, milloin visionääri.
Sellainen teki alaiset hulluiksi.
”Suomessa tämä tällainen one right way -ajattelu kärjistyy. Suomalainen johtaja haluaa olla hyvä, kiltti johtaja. Mutta kun ei ole mitään oikein johtajuudessa. On toki tiettyjä asioita, mitkä on väärin: ei saa olla psykopaatti, mielellään, pitäis mielellään olla järkevästi eettinen, ei tartte olla jeesus mutta ei pitäisi myös olla täysin ilman moraalista selkärankaa”, Rehn sanoo.
1970- ja 1980-lukujen jälkeen suomalainen johtamiskulttuuri tuntuu Rehnistä kadonneen kokonaan. (Ei sillä, että siinä olisi varsinaisesti ollut mitään hyvää.)
”Ainoa hyvä puoli oli se, että kaikki tiesi, missä mennään. Se oli niin tökeröä, että kun sen jälkeen ymmärrettiin, että näin ei voida jatkaa, tilalle ei tullutkaan mitään uutta.”
Nykyisessä tilanteessa kärjistyminen kärjistyy entisestään: Stubbista ei Rehnin mukaan edes ota selvää, mitä hän haluaa olla, Soinin ja Rinteen tavat johtaa ovat ”ihastuttavan retroja” ja vasemmistoliiton johdosta väistyvää Arhinmäkeä Rehn ei ole oikein pystynyt edes näkemään johtajana.
Rehn syntyi Turussa, mutta kasvoi osan lapsuudestaan Ruotsissa, jonne perhe lähti isän työn perässä. Ruotsissa asuminen kuuluu Rehnin ruotsin-aksentissa. Hän päätyi opiskelemaan Turkuun vuonna 1991, josta tasan kymmenen vuoden päästä väitteli tohtoriksi.
”Musta tuli proffa hirveen nuorena. Siinä oli ensimmäinen tarina, 31-vuotias ja professori, se meni vähän niin että the stories wrote themselves. Sitten kun ihmiset halusivat onelinereita, niin mä aina yritin lausua pari, ja sillä tiellä ollaan. Nyt mä sitten juoksen kolmen kaupungin välillä, ja ihmiset aina sanoo, että miten sä voit, eikö tule paha mieli ja astma, mutta ei se ole oikeastaan haitannut mun elämää kovinkaan paljon. Kohta mä menen muuten Tampereelle, kun naisystävä ilmoitti, että hän on sattumoisin käymässä Suomessa. Eilen olin Ruotsissa tapaamassa… sä tiedät miltä gynekologin tuoli näyttää?”
Rehn kaivaa läppärinsä esiin ja vetää tuolia lähemmäs pöytää.
”Naiset tuntevat tämän hyvin. Mutta myös monet miehet, jotka katsovat hyvin kinkkistä pornoa. Ruotsissa tapasin firmaa, joka on keskittynyt normikriittiseen designiin. He ovat tehneet prostata-tutkimuksiin [eturauhastutkimuksiin] tuolin, joka on käänteinen gynekologin tuoli. Se näyttää aivan kauhistuttavalta ja herättää jokaisessa miehessä välittömästi pientä inhon ja pakokauhun tunnetta”, Rehn jatkaa.
Sitten hän palaa asiaan. Hänestä nimittäin piti tulla filosofi.
”Se ei ole niin kaukana kuin kuvittelisi. Sitten mulle tuli se joskus 19-20-vuotiaana, että eihän sillä elä, pitäis jotenkin saada fyffeä. Ajauduin samaan kouluun, jossa olen nyt proffana. Kauppakorkeakoulussa oli hyvät bileet ja ainoa kurssi, josta pääsin läpi ekana opiskeluvuonna, oli organisaatiot ja johtaminen.”
Tästä tarinasta hän on nykyisin, saman tieteenalan professorina, hyvin ylpeä.
”Sieltä löytyi taas proffa, josta tuli mun oppi-isäni, ja hän oli aidosti outo. Hänen tunneillaan luettiin Immanuel Kantia saksaksi tai keskusteltiin kielifilosofiasta. Hän sanoi, että liiketaloushan on täynnä asioita kuten keskusteluja, vihaa, tunteita, poliittista taistelua, kulttuureja et cetera. Hän sanoi, että meidän tehtävä ei ole yrittää redusoida maailmaa mahtumaan näihin teorioihin, vaan aidosti kehittää teoriaa, jotta se voi auttaa meitä avaamaan silmät tälle suurelle omituiselle, jota kutsutaan liike-elämäksi. Mähän viittaan tieteellisiä juttuja kirjoittaessani yllättävän vähän liiketaloustieteilijöihin.”
Juuri tästä syystä Alf Rehn on liiketaloustieteilijäksi monen mielestä pehmo. Hän puhuu ja kirjoittaa toistuvasti siitä (mielellään popularisoidusti), kuinka taloutta ei voi ymmärtää tai edes käsitellä jonain kulttuurista irrallisena kenttänä – sillä kaikki on kulttuurin tuotosta.
Käytännössä yhteiskunnallisessa keskustelussa tällainen puhe mielletään usein vasemmistolaiseksi. Sekin on hölmöä. Omasta mielestään Rehn taas on talouspoliittisesti aika oikealla. Sen tarkemmin hän ei osaa tai halua sanoa omaa poliittista kantaansa.
”On hirveen vaikeaa löytää poliittista puoluetta ihmiselle, jonka mielestä kannabis pitäisi olla laillista, jonka mielestä uskontojen ei pitäis määritellä, että kuka harrastaa mitä kenenkin kanssa, mutta joka silti uskoo, että yrittäjyys ja jokseenkin kannustava veropolitiikka on ihan jees asioita”, Rehn sanoo ja haluaa heti perään tarkentaa, mitä tarkoittaa. Nyt nimittäin vallitsee hänen mukaansa näkemys, jonka mukaan suomalainen verotus olisi liian monimutkaista ja sitä olisi syytä yksinkertaistaa.
”Oikeasti meidän verotuksessa on se ongelma, että se on liian yksinkertainen. Tämä näkyy vaikka siinä kun puhutaan, että miten rikkaita pitäisi verottaa. Kun on rikkaita ja rikkaita. Esimerkiksi tämä perintövero. Mä en itke, jos joku 19-vuotias juippi, joka ei ole koskaan tehnyt perheensä varallisuuden keräämisen eteen mitään, että hänen perintöään verotetaan. Sitten taas jos ihminen on kovalla omalla työllään rakentanut suuren varallisuuden, hankkinut ihmisille töitä, tehnyt aitoa arvoa yhteiskunnalle, niin en mä näe, että häntä pitäisi rangaista turhan paljon tästä. Tahtoo sanoa, että verotus ja idea rikkaista ja köyhistä on paljon monimutkaisempi asia kuin miten ne usein mielletään.”
Tässä toistuu sama tapa ajatella: asiat ovat toistensa summia, ja Rehnin mielestä suomalaisessa keskustelussa mailaa puristetaan liian kovaa.
Lokakuun lopussa opetus- ja kulttuuriministeri 
kirjoitti korkeakouluille ”avoimen kirjeen”, jossa hän peräänkuulutti ”vahvempia elinkeinoelämäyhteyksiä ja tutkimustulosten parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista”.
Alf Rehn jos joku tietää, mitä tämä tarkoittaa. Oikeastaan epäselvää on se, mihin tällä konkreettisesti viitataan. Yliopistoilta on koko hänen uransa ajan tivattu keskittymistä ”relevanttiin” tutkimukseen.
”Siinä on sellainen ongelma, että se, mitä me nyt ajatellaan relevanttina, ei ole sitä enää myöhemmin. Samaa huipputoimitusjohtajat ovat multa tivanneet, että juujuu, teidän akateemikkojen pitäisi keskittyä tutkimaan tärkeitä asioita. Sitten mä sanon, että kerro mulle, mitä mun pitäisi tutkia. Sitten ne nikottelee vähän ja heittää jotain, että sosiaalisen median tärkeys business-to-business-markkinoinnissa, tai jotain yhtä järkevää. Sitten mä kerron, että mikä tahansa asia, jota me aletaan nyt tutkia, on valmista noin kymmenen vuoden päästä. Että mitäs jos tehtäisikin niin, että sä keskityt sun hommiin, mä keskityn mun hommiin, ja mun hommiin nyt vaan kuuluu miettiä, mikä on kymmenen vuoden päästä tärkeää”, Rehn sanoo.
Näin kävi esimerkiksi Rehnin oman väitöstutkimuksen kanssa. Kun tutkimus ilmestyi vuonna 2001, sitä ei pidetty kovin ”relevanttina”. Se käsitteli uudenlaisen verkostologiikan mahdollisuuksia. Siis internetiä.
”Yritysjohtajat sanoivat, tää on suora lainaus, että ei tuommoisesta internethömpötyksestä tule koskaan mitään. No, kuinkas sitten kävikään? Mä näin siinä silloin jo jotain, mutta en tietenkään osannut vielä sanoa, mitä.”
Turhaa tutkimusta onkin Rehnin mukaan se, joka keinotekoisesti yrittää olla kaikista relevanteinta. Sitä tehdään hänen tieteenalallaan paljon: tutkimusta, joka on pari vuotta jäljessä.
”Sellainen ei lähde älyllisestä kiinnostuksesta vaan opportunismista. Mä reviewasin just yhden tutkimuksen, joka on hyvä esimerkki tässä suhteessa. Se oli metodologisesti hirveän hyvä. Siinä osoitettiin hirveän taitavasti, että yrittäjät, joilla on vähän tietoa, käyttävät enemmän konsultteja tiedonhankintaan kuin sellaiset, joilla on paljon tietoa. Mun vanha ohjaaja kutsuu tätä perunakellarin pommittamiseksi laserohjatulla ohjuksella. Mä pystyn sulle nyt tässä kertomaan, että kaikki, joilla on vähän tietoa, käyttävät enemmän tietopalveluja kuin sellaiset, joilla on paljon tietoa.”
Sen sijaan Rehnin mielestä turhalla tutkimuksella tarkoitetaan yleensä jotakin humanistista, joka on vaikeaa ymmärtää. Se ei kuitenkaan ole yhtä kuin turha. Tällaisesta syyttelystä syntyy vastareaktio.
”Kun meille on koko mun urani hoettu, että olkaa relevantimpia ja enemmän yhteiskunnallisessa keskustelussa, se on mennyt siihen, että osa yliopistolla on, että no en varmana ole. Tai että pelätään, että jos liikutaan väärissä piireissä, kuten politiikassa tai yritysmaailmassa, niin likaannutaan.”
Rehn on viimeisiä, jotka ovat saaneet vielä toisenlaista oppia omina opiskeluaikoinaan.
”Mä kuulun viimeiseen sukupolveen, jolle sanottiin kuten mun proffani mulle sanoi. Että niihin juurnaaleihin artikkeleita? No, jos on ihan pakko. Mutta ei niin paljon, että se likaa sun ajatustasi. Aito akateemikko kirjoittaa kirjoja.”
Sitten hän on yllättäen hetken hiljaa ja jatkaa:
”Mä olen sillä lailla onnellinen, että mun ei tarvii nöyristellä ketään. Sellainen on hirveän harvinaista elämässä. Mulla ei ole edes pomoa. Eikä multa saa professorititteliä pois. Vaikka mä irtisanoutuisin, olen vieläkin professori, koska mulle on annettu se arvonimi. Sitä paitsi vaikka mä menettäisin virkani, mä tulisin erinomaisesti toimeen ilmankin. Niin moni joutuu elämään sillä tavalla, että pitää pelätä työpaikkansa puolesta.”
Mitä tekee ihminen, jolla on elämässään noin paljon vapautta?
”Mun täytyy jotenkin yrittää käyttää tätä.”
Ennen sitä täytyy ehtiä Turun-junaan. Unelmavävyn täytyy mennä töihin.
Teksti: Antti Pikkanen
Kuvat: Lauri Hannus
