Sosiolingvisti Heini Lehtonen vaatii yksikielisyyden normin purkamista.
”Minä ei suomi puhu, minä ei ymmärrä mitä sinä tehdä.”
Muun muassa tällaisia fraaseja tallentui Heini Lehtosen nauhuriin maahanmuuttajataustaisten nuorten keskusteluista, kun hän keräsi kahdessa itähelsinkiläisessä yläkoulussa aineistoa väitöskirjaansa.
Kyse ei ollut nuorten kehnosta kielitaidosta. Suurin osa heistä puhui suomea vahvimpana kielenään. Fraasit liittyivät tapaan, jolla he jäljittelivät stereotyyppistä kielen oppijan puhetta ja nauroivat itseensä kohdistuville ennakkoluuloille.
Tämä oli yksi havainnoista, jotka Lehtonen teki tutkiessaan elokuussa hyväksytyssä väitöskirjassaan nuorten kieltä ja vuorovaikutusta monietnisessä ympäristössä. Lehtonen tutki, kuinka nuoret suhtautuvat ympäröivään monikielisyyteen.
Monikielisyys on Lehtosen mukaan jo kiistaton osa helsinkiläiskoulujen todellisuutta. Hänen tutkimuskouluissaan puhuttiin noin kahtakymmentä eri ensikieltä. Eikä monikielisyys tarkoita vain sitä, että nuori käyttää suomea ja vanhempiensa kieltä rinnakkain. Esimerkiksi Suomeen pakolaisena monen maan kautta saapunut yläkoululainen saattaa osata kahdeksaakin kieltä.
Lehtonen havaitsi monikielisyyden olevan kouluissa varsin arkinen ja luonteva asia. Opettajat ja oppilaat olivat tottuneet siihen, että tunneilla käytetään useita kieliä ja sanakirjoja.
”Oppilaat suhtautuvat varsin suvaitsevaisesti siihen, etteivät ymmärrä kaikkea, mitä ympärillä puhutaan. Heille se on tavallinen, jaettu kokemus.”
Tutkimuskouluissa nuoret kyselivät kiinnostuneina toistensa kielistä ja omaksuivat spontaanisti vieraskielisiä ilmaisuja.
”Jos vieraalla kielellä on tarjolla jotain tarpeeksi kiinnostavaa, nuoret ovat ilman muuta halukkaita oppimaan. Tutkimuskoulussa oli esimerkiksi yksi itäafrikkalaistaustainen tyttö, joka oli ihastunut venäläistaustaiseen poikaan ja siksi innostunut kaikesta venäjänkielisestä.”
Lehtosesta olisikin tärkeä pohtia, kuinka tällainen uteliaisuus saataisiin hyödynnettyä kouluissa. Se edellyttäisi, että akateemisen kielitaidon ohella alettaisiin arvostaa myös arjessa hankittua kielen osaamista.
Yksi Lehtosen keskeinen havainto oli, että syntyperää enemmän yläkoululaisten kielenkäyttöä määrittää heidän edustamansa tyyli.
”Esimerkiksi joistakin somalinkielisistä sanoista on tullut hiphop-porukoissa yhteisiä ilmauksia, ja myös suomalaissyntyiset ovat alkaneet käyttää niitä liittääkseen itsensä osaksi ryhmää ja sen tyyliä.”
Lehtosen mukaan nuoret kategorisoivat itseään ja toisiaan suomalaisiksi ja ulkomaalaisiksi tavalla, joka poikkeaa selvästi julkisesta diskurssista. Kouluissa neuvotellaan etnisistä identiteeteistä, sillä perinteiset käsitykset siitä, kuka on suomalainen, eivät enää vastaa nuorten todellisuutta.
Olennaisinta olisi Lehtosen mielestä yksikielisyyden normin purkaminen. Olisi aika luopua kansallisvaltioajatteluun liittyvästä käsityksestä, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on yksi vahva äidinkieli, joka on maan virallinen kieli. Kielellinen homogeenisuus on maailmanlaajuisesti harvinaista, eikä sitä ole enää löydettävissä helsinkiläiskouluistakaan.
”Monikielisyyden pitäisi olla kouluissa normaali lähtökohta eikä mikään poikkeustila, joka vaatii järeitä järjestelyjä. Tulisi lähteä siitä tosiasiasta, että ihmiset saavat kotoaan erilaiset suomen kielen resurssit ja että kaikkien kotona ei ole luettu suomenkielisiä iltasatuja.”
Lehtosen mielestä on syytä arvioida uudelleen kriteerejä, joiden perusteella oppilaat ohjataan suorittamaan joko suomi äidinkielenä tai suomi toisena kielenä -oppimäärää.
”On ideologinen teko laittaa suomea vahvimpana kielenään puhuva maahanmuuttajataustainen nuori opiskelemaan suomea toisena kielenä ja kiistää hänen oikeutensa suomenkielisyyteen. On aika pohtia, millä perusteella suomi määritellään jonkun äidinkieleksi ja jonkun ei.”
Teksti: Roosa Pohjalainen
Kuvitus: Laura Matikainen
