02. lokakuuta 2015
Teksti:

Ranskalaiskirjailija Michel Houellebecq on kyyninen satiirikko, jonka visioilta meidät voi pelastaa vain arkkipiispa Kari Mäkinen. 

 

Uudessa romaanissaan Alistuminen kirjailija Michel Houellebecq kertoo, miten Ranska makaa vuonna 2022.

Kunnia on jälleen niiden, joille se kuuluu: kodin, uskonnon ja isänmaan.

Perhe on taas yhteiskunnan peruspalikka, ja perheen pää on mies. Naisen tehtävä on kasvattaa lapsia. Siihen heitä oikein kannustetaan lisäämällä kotihoidon tukia.

Perheen puolesta tehty työ on työtä isänmaan puolesta, ja ammatti parasta, mitä isä voi pojalleen antaa. Poika oppii pärjäämään. Tietää, miten leipä tuodaan pöytään. Suuryritysten tuet on leikattu, mutta pienyrittäjyyteen kannustetaan sitäkin enemmän.

Koulutuksessa huomioidaan perinteiset arvot ja uskonto, sillä vahva kansakunta on kulttuurisesti yhtenäinen. Monikulttuurisuutta ei ole, ja ongelmalähiöiden jatkuvat levottomuudet ovat rauhoittuneet. Sosiaalitukia on leikattu, siivellä eläjiä ei suvaita. Hyvinvoinnin luo perhe, ei yhteiskunta.

Houellebecqin dystopia saattaa kuulostaa perussuomalaisten utopialta, mutta sitä haikailevat hän laittaa syömään lasia.

Onnistunut kunnianpalautus on vaatinut kurinpalautuksen. Presidentiksi on juuri noussut Mohammed Ben Abbes. Hänen puolueensa on islamilainen veljeskunta.

Michel Houellebecq on Ranskan kaupallisesti menestynein elävä kirjailija, ja tietenkin hän haluaa järkyttää.

Alistuminen on tahallisen ilkeää satiiria, ajatusleikki siitä, mitä tapahtuu, kun sekä liberaalit että konservatiivit ovat ajaneet itsensä umpikujaan.

Kirjan kertoja, kirjallisuuden professori François, on tyypillinen houellebecqiläinen antisankari. 44-vuotias mies, jonka elämä länsimaisessa arvotyhjiössä on imenyt tyhjäksi. François on välinpitämätön ja alkoholisoitunut dekadentti, joka jaksaa lähinnä nussia oppilaitaan, kunnes sekään ei tunnu miltään.

Toinen päähenkilö Robert Rediger taas nousee perinteikkään Sorbonnen yliopiston johtoon sen jälkeen, kun se on muutettu Pariisin islamilaiseksi yliopistoksi.

Hän on nationalisti, arvokonservatiivi ja entinen katolilainen, joka oli huomannut, etteivät edes muut eurooppalaiset jaa enää samoja arvoja. Ainoa vaihtoehto oli kääntyä muslimiksi.

Houellebecqin näyssä islam on taantumuksellisten viimeinen lohdunlähde ja mahdollisuus.

Presidentiksi valittu Mohammed Ben Abbes tietenkin käyttää mahdollisuutta hyväkseen. Hän on syntynyt Ranskassa ja käynyt huippuvirkamiehiä kouluttavan Kansallisen hallintokoulun ENAn, mutta mikä olennaisempaa, taitava populisti, jonka kädestä media syö ja joka tulee hyvin toimeen kristittyjen ja juutalaisten kanssa. Uskontoja kun yhdistää saman syntykirjan lisäksi yhteiset uhat: maallistuminen, materialismi ja vapaamielisyys.

Presidentiksi Ben Abbes nousee, kun Ranskan kaksi vanhaa suurpuoluetta, sosialistit ja UMP eli republikaanit, ovat liittoutuneet muslimien kanssa. He haluavat kaataa äärioikeistopuolue Front Nationalin ja Marine Le Penin, joka valtaan päästyään pakottaisi Ranskan irti EU:sta ja eurosta ja ajaisi maan kaaokseen.

Vaaliliiton vastineeksi Ben Abbes ei vaadi muuta kuin opetusministeriön. Välittömästi vallanvaihdoksen jälkeen ministeriö säätää, että kaikkien opettajien on oltava muslimeita ja opetettava sen mukaisesti, jotta kansakunnasta saadaan jälleen yhtenäinen.

Ben Abbesin tavoitteena on palauttaa Eurooppa vanhaan loistoonsa, rakentaa uusi Rooman valtakunta, jota johtaa suurvalta Ranska. Siihen ei ole muita keinoja kuin islam.

Houellebecqin romaani ei ole islamofobinen, vaan kuten The New Yorker kirjoittaa, pikemminkin frankofobinen. Siinä eliitti ja intelligentsia ovat valmiit hylkäämään arvonsa heti, kun tarjolla on valtaa, Saudien öljyrahaa ja niin monta vaimoa kuin pystyy elättämään.

Samasta kyltymättömyydestä kertovat Houellebecqin kaikki muutkin romaanit. Niiden maailma on kylmä ja kyyninen ja sitä hallitsee mies. Ahne, vallanhaluinen hedonistimies, josta tulee sitä onnettomampi, mitä enemmän hänelle antaa vapauksia.

Houellebecq on kulttuuripessimisti ja antimodernisti, jonka maailman ajoi spiraaliin ensin valistusajattelu ja lopullisesti 1960-luvun seksuaalinen vapautuminen ja individualismi.

Alistumisessa arvotyhjiöön eivät huku pelkästään liberaalit. Myös konservatiivit ajautuvat tuhoon, sillä hekin saavat mitä haluavat: menneen maailman takaisin.

Mutta ihmiselle ei koskaan riitä mikään.

Perinteisiä arvoja kannattava Rediger on esimerkiksi ottanut itselleen kolme vaimoa. Ensimmäinen, nelikymppinen vastaa ruuanlaitosta, kun taas tuorein, juuri 15 vuotta täyttänyt hoitaa seksin. Uudessa yhteiskunnassa polygamia pitää perheen kasassa, sillä nuorempaan vaimoon vaihtaessa vanhasta ei tarvitse luopua. Saudi-prinssien rahatkin kelpaavat.

François`n puolestaan kannattaa alistua islamille jo siksi, ettei hänen pornon ja tylsistyttävien escort-suhteiden täyttämässä elämässään millään muullakaan ole ollut sen suurempaa merkitystä. Uusista tarjotuista mahdollisuuksista kannattaa ottaa ilo irti.

Houellebecq on moralisti, mutta hän voi olla aivan oikeassa siinä, että liberaali kapitalismi ja individualismi ovat mädättäneet yhteiskunnan arvot.

François`n hahmo alleviivaa tutun uhkakuvan siitä, miten ihminen vailla arvoja on tyhjä. Hän on mädättäjä, jolta liiallinen vapaus on vienyt kyvyn nauttia mistään.

Aiemmissa teoksissaan Houellebecq on korostanut, kuinka länsimaisessa kulttuurissa rakkaudestakin on tullut kapitalismia ja sikäli merkityksetöntä.

Nyt saman kohtelun saa uskonto.

Alistuminen haluaa näyttää, ettei edes kristityillä konservatiiveilla ole mahdollisuutta arvojensa kunnianpalautukseen, elleivät he liittoudu muslimien kanssa. Siksi oikeistolaisten islaminvastaisuus on Redigeristä järjetöntä.

François`kin koettaa hakea sisältöä tyhjään elämäänsä menemällä luostariin, mutta turhautuu tupakointikieltoihin ja selibaattiin.

”Kristinuskosta on tullut turhan feminiiniä”, hän sanoo ja valitsee lopulta islamin miehille tarjoaman rahan, vallan ja seksin. Niiden rinnalla juomisen lopettaminen on vain pieni miinus.

Houellebecqin romaanin kehikko on helppo siirtää Suomeen, sillä puoluekartta on samankaltainen läpi Euroopan. Täällä sen nihilismille on tosin vastavoima, jonka olemassaoloa Houellebecq ei romaanissa myönnä.

Yllättäen evankelis-luterilaisesta kirkosta on tullut Suomessa humanismin viimeinen linnake. Sitä ei vain huomaa, sillä kirkko kantaa edelleen paitsi konservatiivien tahrimaa mainettaan, myös sitä taakkaa, että se sattuu olemaan uskonnollinen instituutio.

Todellisuudessa kirkosta on tullut järjen, edistyksen ja ihmisyyden ääni, ja oikeastaan liberaalimpi kuin valtiosta.

Kirkko edustaa sitä hyvinvointivaltioajatusta, joka muualla vaietaan kuoliaaksi. Suomen valtiovallan lähimmäisenrakkaus on valikoivaa ja näytösmielistä hyväntekeväisyyttä. Koululaitoksen ja yliopistojen sivistysaate on riippuvainen siitä, millaisiin budjettikehyksiin se pakotetaan.

Luterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen on ainoa valtaapitävä, joka on ääneen huolissaan yhteiskunnan eettisen perustan romahtamisesta ja kansainvälisen talouden vaatimusten säälimättömyydestä. Hän puolustaa vähemmistöjen oikeuksia ja naispappeutta.

Kirkko on tietenkin julistanut samoja asioita ja toteuttanut samaa moraalista velvollisuuttaan pitkään, mutta kun kaikesta muusta on kadonnut järki, sen valo on alkanut loistaa kirkkaana majakkana keskellä pimeyttä.

Ja mikä tärkeintä, kirkko puhuu arvoista, jotka voi ja haluaa allekirjoittaa ilman sen kummempaa jumalsuhdetta. Mihin sitä tarvittaisiinkaan – luterilaisuus on ennen kaikkea maallistumisen uskonto.

Kari Mäkisen suulla kirkko julistaa pyyteetöntä altruismia ja suvaitsevaisuutta.

Jos Houellebecqin visiot haluaa välttää, häntä ei voi olla kuuntelematta.

Teksti: Oskari Onninen
Kuva: Jussi Särkilahti

Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimittaja, joka ei ole vielä liittynyt takaisin kirkkoon.

Michel Houellebecqin Alistuminen (WSOY) ilmestyy suomeksi lokakuussa.