(Jutun Heikki Pursiaisesta voi lukea täällä.)
Anu Koivusen työhuoneessa Helsingin yliopiston Topeliassa voi nähdä, että huoneen haltija on kiinnostunut sanoista. Vanha paperi tuoksuu, uudempi on pinkoissa pöydällä. Hyllystä löytyy yhteiskuntatutkimuksen klassikoita, pari nidettä Koivusen toimittamaa Maailman paras maa -kirjaa sekä muutama kotimainen omena. Espressokeitin pörisee pöydällä. Seinälle on kiinnitetty lehtileikkeitä Jörn Donnerista. Hän on tämänhetkinen tutkimuskohde. Tai yksi niistä.
Ollaan humanistin työhuoneessa, humanistin isolla h:lla.
Sillä sellainen Koivunen on – Tukholman yliopiston professori, joka on opiskellut elokuva- ja tv-tutkimusta Turun yliopiston kirjallisuustieteen laitoksella ja sivuaineena taidehistoriaa ja naistutkimusta sekä väitellyt tohtoriksi Niskavuori-elokuvista Turun yliopiston mediatutkimuksen laitokselta. Nyt hän on tutkimusvapaalla Helsingin yliopistossa Henrik Meinanderin johtamassa projektissa, jossa tutkitaan demokratian historiaa. Koivusen omana aiheena on tv- ja radiomonopolien vaikutus demokratian kehityksessä.
Tällainen on humanisti: hän voi helposti solahtaa roolista toiseen. Ja rooleja on lisääkin. Suurelle yleisölle Koivunen on tunnettu ennen kaikkea politiikan kommentaattorina. Hän vierailee usein sekä suomen- että ruotsinkielisissä keskusteluohjelmissa, kirjoittaa kolumneja Hufvudstadsbladetiin, kommentoi poliittista retoriikkaa lehdissä ja keskustelee sosiaalisessa mediassa minkä ehtii. Nytkin kesken on kinkkupastalounaan lisäksi jäänyt myös Facebook-keskustelu.
”On monia ihmisiä, jotka ajattelee, että julkisen keskustelun laatu on heikko, mutta he ovat sitä mieltä, että jonkun muun pitäisi käydä sitä. Tai sitten on ne toiset, jotka sanoo mielellään, että kun ei täällä sellaisia ja sellaisia ajatuksia esitetä. Mä kysyn, et no mikset sitten esitä.”
Koivunen esittää, mutta hänellä on ominaispiirre. Hän ei kerro, miten asiat olisi järkevää ratkaista. Hänelle yksiselitteisen järkevää ratkaisua ei nimittäin ole edes olemassa.
Koivusen yhteiskunnallinen vaikuttaminen lähti lentoon ruotsin kielen kautta. Hän on alun perin täysin yksikielinen, mutta opiskeli ruotsia koulussa innokkaasti niin kuin muitakin kieliä. Jostain hänelle itselleenkin vähän epäselvästä syystä hän pyysi yläasteella vanhempiaan tilaamaan kotiin Hufvudstadsbladetin, jota lukemalla sanasto kehittyi.
Höblässä, niin kuin muissakin lehdissä, Koivusta kiinnostivat erityisesti politiikan sivut. Punaisessa Kemissä moni kaveri oli poliittisesti aktiivinen, mutta Koivusen aktiivisuus ilmeni nuorisojärjestötoiminnan sijaan lehtien lukemisena. Hänellä oli tietynlainen pakkomielle muistaa kaikkien kansanedustajien nimet ja naamat ulkoa.
Lukion jälkeen hän haki Åbo Akademiin opiskelemaan valtio-oppia ruotsiksi, ja pääsi.
Siellä ruotsikin olisi sujuvoitunut, mutta Koivunen ei ottanut opiskelupaikkaa vastaan. Sen sijaan hän meni opiskelemaan humanistisia tieteitä suomeksi. Lähes äidinkielen veroista ruotsia hän oppi myöhemmin Tukholmassa, ja pitkässä parisuhteessa ruotsinkielisen naisen kanssa.
”Noin lähellä oli, että musta olisi tullut ihan oikea politiikan tutkija”, Koivunen naurahtaa.
Silti poliittiseksi keskustelijaksi ajatuminen tapahtui, ja vieläpä ruotsiksi. Samoihin aikoihin, kun Koivunen aloitti lehtorina Tukholman yliopistossa vuonna 2005, häntä pyydettiin Svenska Ylelle keskustelijaksi. Vuoden 2007 eduskuntavaalien aikaan hän kommentoikin puoluejohtajien mediajulkisuutta ja imagoa Aktuellt 17 -ohjelmassa.
”Mä ajattelen, että mediassa on aina kyse castingista. Oli olemassa joku slotti, jossa mun annettiin kokeilla. Kielellä oli vaikutusta, ja varmaan vähän sukupuolellakin”, Koivunen sanoo.
Innoitusta keskustelijaidentiteettinsä rakentamiseen hän sai erityisesti Ruotsista.
”Ruotsissa otetaan demokratia tosi vakavasti. Keskusteluun satsataan ja puheella on merkitystä. Se, että istutaan vähän takakenossa ja ironisesti heitellään, ei kuulu ruotsalaiseen julkisuuteen. Ne on tosissaan, ja mä tykkään siitä. Musta on kiva, kun ollaan tosissaan”, Koivunen sanoo ja lisää, että on itse hauska ainoastaan vahingossa.
Koivusta viehätti myös Ruotsin ”minäkertomus”, kuten tutkija sitä kutsuu. Siellä puhuttiin tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Suomessa oli uhriasenne, oltiin jo valmiiksi sitä mieltä, että kukaan ei koskaan ole auttanut eikä auta nytkään. Ero on Koivusen mielestä edelleen olemassa. Se näkyy hänen mukaansa maiden maahanmuuttokeskustelussa. Ruotsissa puhutaan ihmisoikeuksista ja kansainvälisistä sopimuksista, Suomessa numeroista ja kuluista.
Ja juuri tästä syystä politiikka kiinnostaa Koivusta. Hänelle politiikka on puhetta, joka luo kuvaa siitä, millaisessa maailmassa me elämme. Tämä kuva on harvoin koko totuus, kuten Koivunen on kahden maan välillä asuessaan saanut huomata.
Mutta onko taidehistoriaa ja elokuvaa opiskellut Niskavuori-elokuvien naiskuvasta väitellyt ja Jörn Donnerista tutkimusta tekevä Tukholman yliopiston elokuvatutkimuksen professori Anu Koivunen oikea henkilö kommentoimaan politiikkaa?
”Ihan hyvä kysymys, koska silloin pitää puhua siitä, mitä se politiikka on. Ei ole sattumaa, että minä ja monet muut media- ja kulttuurintutkijat kiinnostuttiin poliittisesta julkisuudesta 2000-luvulla. Silloin tuli yhä enemmän tunne, että politiikka tapahtuu mediassa, jolloin myös politiikasta keskustelemiseen tulee alue, johon poliittisen historian ja valtio-opin perusteet eivät suoraan anna välineitä.”
Viime keväänä, vähän ennen kuin Heikki Pursiainen aloitti uudessa työssään Liberassa, valtiovarainministeriö julkaisi raporttinsa Suomen taloudellisesta tilanteesta ja säästötarpeista. Kesäkuussa valtiovarainministeriön valtiosihteeri Martti Hetemäki sanoi HSTV:n keskustelussa, että kyseessä on ”objektiivinen tarkastelu”. Jyväskylän yliopiston taloustieteen professori Roope Uusitalo oli samaa mieltä. Hän sanoi samaisessa studiokeskustelussa, että taloustieteilijät ovat niin tiukan riippumattomia, että se alkaa olla jo puolueellista.
Anu Koivunen on eri mieltä. Hänestä etenkin talouspuheessa ideologisia valintoja yritetään peittää asiantuntijaretoriikkaan. Se ei tarkoita, etteivätkö valinnat silti olisi ideologisia, Koivunen sanoo.
”Ongelma numeroilla perustelemisessa on se, että poliittiset valinnat hämärtyvät. On todella fundamentaali kysymys demokratian kannalta, että käydäänkö vaalit, tehdäänkö politiikkaa ja linjataanko poliittiset päätökset niin, että käy selväksi, mitä poliittisia valintoja on tehty. Vai annetaanko ymmärtää, että nämä valinnat ovat itsestään selviä.”
Kielestä ja puheen merkityksistä Koivunen kiinnostui jo opiskeluaikoina Turun yliopistossa. 1980-luvulla poststrukturalismi ja kielellinen käänne olivat kova sana kulttuurintutkimuksessa. Briteissä Stuart Hall kumppaneineen tutki innokkaasti thatcherilaista politiikkaa ja sitä, miksi työväki luopuu luokkaidentiteetistään ja äänestää omia intressejään vastaan. Vastaavat kysymykset vaivaavat Koivusta vieläkin.
”Kieli ajattelee meissä ja me ajatellaan kielessä. Me tullaan aina paikoista tai asemista, mikä ei tarkota sitä, että me ollaan jotain robotteja, ei tietenkään. Mutta se tarkottaa sitä, että meillä on erilaisia resursseja ja erilaisia mahdollisuuksia ja erilaisia muotoja käytettävissä. Ja silloin me ollaan niiden kaikkien muokkaamia, mutta myös niiden värittämiä.”
Tämä vaikuttaa Koivusen mukaan myös siihen, kuka puhuu ja miten, millä tavalla puhe ymmärretään ja miksi ihmiset vaikkapa äänestävät niin kuin äänestävät. Siksi puheesta pitää puhua.
On eriäviäkin näkemyksiä. Libera, eli ajatushautomon puolesta tviittaava Heikki Pursiainen närkästyi toiselle Anulle, viestinnän lehtori Anu Kantolalle toukokuussa Twitterissä siitä, että tämä analysoi talouspuhetta. Pursiaisen mielestä puheen ainoa järkevä analyysi tapahtuu arvioimalla puheen sisältämiä väitteitä tutkimustulosten valossa. Ja tällöin analysoijien pitäisi hänestä olla taloustieteilijöitä viestijöiden sijaan.
Koivunen ei ole samaa mieltä, vaikka ymmärtääkin taloustieteilijöiden tarvetta suojella professiotaan (hän sanoo usein erilaisten asioiden kohdalla, että ymmärtää). Hänestä taloustiede on ihmistiede siinä missä muutkin yhteiskuntatieteet, ideologista siis. Siksi talouspuheenkin lauseita pitää purkaa osiin. Vasta silloin näkee, mistä päätökset todella koostuvat.
”Kutsun sitä ajattelun hidastamiseksi.”
Juha Sipilän hallitus on luvannut, että neljän vuoden päästä Suomessa politiikka perustuu tietoon. Mihin tietoon, ihmetteli Koivunen lupauksen kuultuaan. Ei auttanut kuin ottaa hallitusohjelma käteen ja lukea.
30. elokuuta hän kirjoitti Long Playn Sivuääniä-blogiin, jossa hän kommentoi hallitusohjelmaa ”kuin piru raamattua”:
”Näitä [perhepoliittisia] päätöksiä ei ohjaa tieto vaan ideologia. Vaikka hallituksen taloutta ja työllisyyttä koskeva politiikka muutoin rakentuu ajatukselle yksilöstä, jonka valintoja julkinen valta ohjaa kepein ja kannustimin, hoivan kohdalla familismi voittaa individualismin. Kotihoidontuki on keskustalle ja perussuomalaisille mutta myös monille kokoomuslaisille uskonkappale, jota mikään työllisyystavoite tai tutkimuksiin pohjautuva arvio seurauksista ei pysty kumoamaan.”
Tämän takia Koivunen ei usko abstraktiin, rationaaliseen yksilöön. Hänen mukaansa pintaa raaputtamalla käy lähes aina ilmi, että yksilö oletetaan valkoiseksi, keskiluokkaiseksi mieheksi, tai joissain tapauksissa valkoiseksi, keskiluokkaiseksi naiseksi.
”Me ollaan kaikki kasvettu erilaisiin ihoihin ja kehoihin ja ruumiisiin ja asetelmiin ja suhteisiin. Me ollaan kaikkea muuta kuin abstrakteja yksilöitä, jotka rationaalisesti valitsee”, Koivunen sanoo.
”Ajattelen itse oman koulutukseni nojalla, että me kaikki olemme todella monimutkaisia. Me usein sanotaan yhtä ja halutaan toista, ei tarkkaan tiedetä mitä me halutaan, ymmärretään vasta myöhemmin mitä me oikeastaan haluttiin. Koko ajatus tällaisesta porkkana-keppi -yksilöstä ei vaan toimi mun alalla. Se ei toimi silloin, kun me puhutaan siitä, miten kulttuuri merkityksellistyy tai miten yhteiskunnassa toimitaan.”
Koivusen mukaan meihin vaikuttaa ikä, sukupuoli, koulutus, tulotaso, ihonväri, seksuaalisuus – toisin sanoen olemme erilaisia, individuaaleja. Tällaiset asiat pitäisi hänen mukaansa ottaa huomioon oletuksissa siitä, miten ihminen yhteiskunnassa toimii. Siksi Koivunen kollegoineen organisoi alkukesästä yhdessä kolmen muun yliopistoihmisen kanssa aloitteen, jonka tavoitteena oli hallitusohjelman sukupuolivaikutusten arviointi. Ainoa sukupuoleen viittaava kohta ”strategisessa” ohjelmassa on, että Suomessa miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia. 85 professoria ja yliopistolehtoria allekirjoitti.
Syyskuussa Anu Koivusella oli kuitenkin aihetta kehua Sipilää. ”Halleluja! Sipilä viittaa tehtyihin sukupuolivaikutusten arvioihin kun perustelee valittua politiikkaa. #hallitus #tasaarvo #suva”
Neljä minuuttia Koivusen twiitin jälkeen vasemmistoliiton kansanedustaja Li Andersson kommentoi: ”tosin itse päätökset taas eivät tasa-arvoa edistä.. päinvastoin.”
Johon Koivunen puolestaan: ”Se onkin toinen kysymys, mutta että edes muuttujana esillä. Pakko kiittää siitä.”
Tällainen Koivunen on. Hän yrittää löytää dialogikohtia erilaisten ihmisten kanssa, vaikka lopputulos ei aina olisikaan paras mahdollinen.
”Minulle keskustelussa on itseisarvo, kun kansantaloustieteilijöiden mielestä keskustelulla ei ole itseisarvoa ainakaan silloin, kun puhutaan talouspolitiikasta. Tai kaikkien mielestä ei ole.”
Puhelin piippaa pöydällä.
”Anteeksi, mun on pakko pitää puhelinta päällä, kun olen mukana järjestämässä tätä Suomi says welcome -kansalaispiknikkiä”, Koivunen pahoittelee.
Se ei ole mielenosoitus, koska Koivusen mukaan maahanmuuttajakysymyksessä ei ole mitään mielenosoittamista.
”Dagens Nyheterin päätoimittaja Peter Wolodarski kirjoitti juuri pääkirjoitukseensa pakolaiskysymyksestä, että ihmisoikeudet ei ole mielipidekysymys. Voi että mä haluaisin nähdä sellaisen kirjoituksen jossain suomalaisessa lehdessä!”
Suomessa maahanmuuttokeskustelusta on yritetty etsiä erilaisia äärilaitoja. Mediassa halutaan löytää kaksi toisilleen vastakkaista mielipidettä ja pistää ne keskustelemaan keskenään. Koivusesta se ei ole kovin hedelmällistä.
”Niin että mitä se keskitie sitten tarkoittaa? Että vähän rasisti on ok mutta paljon ei?” Koivunen kysyy.
”Suomalainen keskustelukulttuuri on aika mekanistista. Jos vaan jotenkin kriittisesti pohtii hallituksen retoriikkaa, asemoituu poliittiseen oppositioon. Sitä ei oteta pelkkänä julkisena keskusteluna. Tällainen asettaa asiantuntijat aika hankaliin paikkoihin. Että jos olet tämän suhteen kriittinen, niin samalla kannatat jotain toista esitystä jossakin.”
Tämä vähän hankala asema saattaa monelle toimia suoranaisena esteenä keskusteluun osallistumiselle. Koivusen kollegat vastaanottavat vihapostia harva se päivä. Ärhäkin Koivusen saama palaute koskee pakkoruotsia. Puolustettuaan pakollista ruotsinopiskelua A-studiossa muutama vuosi sitten hän sai kuulla olevansa pakkoruotsihuora.
Toistaiseksi mitään sellaista ei ole tapahtunut, että Koivunen olisi lakannut esittämästä näkemyksiä.
”Mä oon keski-ikäinen, mulla on kuukausituloja, mun ei tarvitse ajatella sitä, että kuka mua siitä rankaisee, että mä sanon näin. Mä ajattelen, että yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisessa on paljon kyse siitä, että kenellä on varaa ottaa riskejä”, Koivunen sanoo.
Koivusen mielestä kahtiajakautunut keskustelukulttuuri on totuuden vääristelemistä, niin kuin kahtiajakautuneisuus usein ylipäätään. Hän kertoo olevansa ennen kaikkea moniarvoisen keskustelun puolella. Hän haluaa rikkoa käsitystä siitä, että maailma olisi jakautunut mustiin ja valkoisiin blokkeihin. Hänet on helppo leimata osaksi punavihreää kaupunkilaiskuplaa tai jonkin sortin aktivismia, mutta Koivunen ei tunnusta mielikuvien todenperäisyyttä.
”Kun katsoo aktivistikavereitani, ajatus minusta aktivistina on lähinnä huvittava. Sitä paitsi en ole yhtään t-paitaihminen”, hän heittää.
Koivusen äänestyspäätökset vaihtelevat, eikä hän liputa ismien puolesta (no, feminismin ehkä, mutta aluksi pitää ”vähän keskustella”, mitä se tarkoittaa). Hän ei ota kantaa julkisen sektorin kokoon, talouspolitiikan sisältöön tai perustuloon.
”En ota kantaa siihen, miten hallituksen pitää esimerkiksi työllisyyspolitiikkaansa rakentaa. Mulla ei ole asiantuntemusta siitä, että millaiset toimet lisäävät esimerkiksi naisten työllisyyttä. Mutta voin humanistitutkijana kritisoida, että näyttäisi siltä, että tätä ei ole edes mietitty, ja että jotkut tutkimustulokset on sivuutettu”, Koivunen sanoo.
Kriitikon asema tarkoittaa myös, että Koivusella on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
”Kriittinen teoria on sävyltään negatiivinen. Siinä esitetään epäileviä kysymyksiä ja koitetaan selvittää, mitä jää katveeseen, mitä on rivien välissä. Mutta lähestymistavan rajoite on se, että se ei tarjoa positiivista vaihtoehtoa.”
Sellaisen löytäminen on jonkun muun tehtävä.
