15. toukokuuta 2015
Teksti:

Tieteellinen edistys kulkee hautajaisista hautajaisiin, kun vanhat ajatukset kuolevat ja uudet ottavat niiltä vallan. Mutta käykö näin liian hitaasti? Ylioppilaslehti kysyi suomalaisen tutkijakentän kirkkaimmilta aivoilta, mikä teoria tai käsite on jarruksi kehitykselle ja paremmalle yhteiskunnalle ja pitäisi siksi laittaa eläkkeelle. Saimme 24 vastausta.

Yli 200 vuoden ajan ehdittiin ajatella, että kun valo iskeytyy vaikkapa auringon painovoimakenttään, se ei taivu. Näin oli teoretisoinut 1600-luvun lopulla itse Sir Isaac Newton.

Mutta 1900-luvun alussa Albert Einstein huomasi, ettei näin ole, vaan painovoima taivuttaa valoa. Einsteinin saama Newtonin painovoimalain vastainen tulos johti lopulta siihen, että vuonna 1916 hän loi tarkemman tavan kuvata painovoimaa. Syntyi yleinen suhteellisuusteoria.

Einsteinin tutkimuksessa keskeisintä oli se, että alkujaan hän ei luonut uutta tutkimusta, vaan löysi virheen vanhasta. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka tärkeää on tehdä tutkimusta nollahypoteeseillä, eli odottaa tuloksen olevan sama kuin aiempien teorioiden mukaan.

”Negatiivisten tulosten reitti laboratorioista journaaleihin on niin vaikea ja satunnaisesti käytetty, että on monia tieteenalueita, joita ei voi pitää itseään korjaavina”, kirjoittaa Sydneyn yliopiston psykologian apulaisprofessori Alex Holcombe kirjassa This Idea Must Die.

Holcombe on huolissaan, että nollatutkimusten tekeminen ja tutkimustulokset, jotka korjaavat tai kumoavat vanhoja tuloksia, eivät ole journaalien tai muidenkaan lehtien mielestä niin arvokkaita kuin uudet löydökset.

Sen vuoksi hänestä koko ajatus tieteen itsensä korjaavuudesta pitäisi laittaa eläkkeelle.

Vaikka ei menisi aivan yhtä pitkälle kuin Holcombe, voi sanoa, että tieteelle on ollut aina ominaista vanhoihin käsityksiin luutuminen.

”Uudet tieteelliset totuudet eivät koskaan saa kilpailijoitaan näkemään valoa. Niiden on odotettava, kunnes nämä kilpailijat kuolevat ja alkaa aika, jolloin uusi sukupolvi kasvaa sisäistäen uuden totuuden”, sanoi saksalainen Nobel-fyysikko Max Planck (1858-1949) hänen elämäkertansa mukaan.

Saisimmeko paremman maailman, jos saisimme kumottua vanhentuneet teoriat nykyistä nopeammin?

Jos mikä tahansa idea pitäisi hylätä, koska se jarruttaa kehitystä, minkä valitsisit, kysyi Edge.org-tiedesivuston päätoimittaja John Brockman vuosi sitten.

Intellektuelliksi salongiksi itseään kuvaava sivusto on jo vuodesta 1998 lähtien esittänyt vuosittain kärjekkään kysymyksen, johon angloamerikkalaisen maailman kirkkaimmmat aivot ovat sitten vastanneet, ja vastaukset on koottu kirjoiksi.

Viime vuonna tieteilijät olivat sitä mieltä, että maalaisjärki, älykkyysosamäärä ja altruismi pitäisi hylätä. Samoin kuin se, että ihminen on sosiaalinen eläin. Ja tietenkin Holcomben ehdotus tieteen itsensäkorjaavuuden hylkäämisestä.

Kuten parhaille ideoille kuuluu aina tehdä, varastimme Brockmanin kysymyksen ja kysyimme Suomen kirkkaimmilta tiedeaivoilta, mitä ideoita tai käsitteitä he haluaisivat tyrkätä roskikseen paremman tieteen ja maailman toivossa.

Osa ajatuksista oli tiedepolitiikkaa, osa konkretiaa, osa utooppisia ajatusleikkejä. Mutta yhtä kaikki, niistä voisi oppia vaikka mitä.

Saataisiinko Suomi kuntoon, jos valtaapitävät ymmärtäisivät, ettei talous palaa luonnolliselle kasvu-uralle? Tai että 80 prosenttia työpaikoista keskittyy luonnonlakimaisesti yhden prosentin pinta-alalle, tehtiin millaista aluepolitiikkaa vain?

Entä pystyisimmekö luomaan paremman maailman, jos lakkaisimme puhumasta kansasta, miehestä ja naisesta? Tai ihmisestä ylipäänsä.

IHMINEN
Jussi Parikka, Teknologisen kulttuurin ja estetiikan professori, Southamptonin yliopisto, dosentti, Turun yliopisto

”Ihminen ei ole kaikkein toimivin idea. Tämä kuulostaa provosoivalta, koska meidät on totutettu ajattelemaan, että kaikki hyvä maailmassa – ystävyys, rakkaus, anteeksianto, ymmärrys, rauha ja sen sellaiset asiat – ovat ”inhimillisyyttä”. On vain tämän inhimillisyyden vääristymää, että satumme säännöllisesti pettämään, tappamaan ja kiduttamaan. Ihmiskunta on eräs tällainen yleistermi myös; ajatus että ihmisiä yhdistää muu kuin biologinen perusta, että voimme jatkaa perimäämme keskenämme. Ihmisen idea on eri asia kuin sen biologinen olemassaolo – siitä nyt ei kannata kiistellä. Mutta mitä jos se idea – tai ainakin ihmiskeskeisyys – olikin virhe?

Ihmisen käsitteen toinen puoli on sen käyttö ei-ihmisen määrittelemiseen: eläimet, luonto, teknologia ovat näitä ei-ihmisiä. Samoin historiallisesti olemme käyttäneet sitä rajaamaan ulos erilaisia uskontoja tai etnisyyksiä, karmein seurauksin, mutta ajatellen: `eiväthän ne oikeasti ole ihmisiä, korkeintaan tuholaisia!`

Ihmisen käsite on poissulkeva. Se toimii sen kautta, mitä se ei halua myöntää ihmisyyteen kuuluvaksi. Sitä kautta sosiaalisuutemme ja siteemme ovat vaarassa jäädä vain ihmisten välisiksi. Parempi idea olisi miettiä, miten voimme varmistaa, että mietimme yhteisöjä, tunteita, ystävyyttä ja kirjaimellisesti `kaiken maailman` asioita ohi tämän turhan kapean kategorian. Keskellä ihmisten aiheuttamaa ekokriisiä onkin hyvä miettiä josko tarvitsemme laajemman tavan ymmärtää ei-inhimillistä. Kuten siis eläimiä, mutta myös synteettistä elämää.

Filosofi Michel Serres ehdotti jo aikoinaan `luontosopimusta`, jotta ymmärtäisimme nämä yhteydet luontoon paremmin. Mutta sama voisi päteä synteettiseenkin. Toinen nykyajattelija, Benjamin Bratton, ehdotti äskettäin, että mitä jos tulevaisuuden tekoäly ei ole edes kiinnostunut ihmisestä? Ei kiinnostunut sen tappamisesta (kuten Terminator-tarinat tarjoavat) tai edes sille puhumisesta? Mitä jos ihminen ei olekaan niin mielenkiintoinen tästä ei-inhimillisen älyn näkökulmasta?

Ehkäpä paradoksaalisesti hylkäämällä ihmisen idean oppisimme ymmärtämään paremmin ne tuhoisat vaikutukset, mitä sellaiset epäinhimilliset järjestelmät ja opit, kuten kapitalismi, saavat aikaan luonnolle. Siinäpä muuten toinen huono idea, joka usein julisti ihmisen, vapauden ja yksilöllisyyden tärkeyttä. Huonosti kävi monelle ihmiselle ja ei-ihmiselle.”

KANSA
Anu Koivunen, Elokuvatutkimuksen professori,
Tukholman yliopisto

”Kansa, tuo 1800-luvun eurooppalaisen nationalismin ydinkäsite, on haitaksi sekä tieteelle että yhteiskunnalliselle ajattelulle, koska se on sisällöllisesti samaan aikaan sekä epämääräinen että ylimääräytynyt.

Niin arkikielessä kuin juhlapuheissa kansan käsite viittaa milloin jonkin seudun asukkaisiin, milloin tietyn valtion väestöön, milloin kulttuuriin, milloin äänestysoikeutettuihin, milloin romantisoivaan tai ylenkatsovaan fiktioon joistakin ihmisistä jossakin toisaalla.

Kansa tarkoittaa milloin eliitin tai valtaapitävien vastakohtaa, milloin `tavallisia ihmisiä`, `enemmistön` näkemyksiä tai yhteisön normeja. Kansa on käsite, joka yhtäältä samuutta olettamalla kieltää erot (Miltä kaikelta pitää sulkea silmänsä, jotta voidaan puhua `suomalaisista` jossain mielessä yhtenäisenä kansana?) ja toisaalta sulkee ulkopuolelleen niitä, jotka eivät kulloiseenkin kansa-käsitykseen sovi (Kuka käy `suomalaisesta`?).

Kansan käsitteen voima on tässä monimerkityksisyydessä ja epämääräisyydessä, mutta siinä piilee samalla sen ongelmallisuus. Se saa kulttuurin ja yhteiskunnan tutkijat lähestymään inhimillistä toimintaa kansallisvaltioiden kehyksessä ja sitoo tieteen nationalismin logiikkaan. Se saa tutkijat olettamaan, että toiminnalla, olemisella ja ajattelulla on kansakunnan rajat, että kulttuuri kuvastaa kansa-nimisen kollektiivitoimijan ajatuksia, asenteita ja tunteita, että Suomea selittää Suomi. Tällainen metodologinen nationalismi uusintaa aina uudelleen käsityksen kansakuntaisuuden ensisijaisuudesta ja kansojen erityisyydestä ja siten tehokkaasti ehkäisee inhimillisen toiminnan ja ajattelun ylirajaisuuden näkemistä.

Kun olemme kansan käsitteen vallassa, on vaikeaa nähdä, mitä muuta voisimme kysyä. Se, jos mikä, jarruttaa maailman ymmärtämistä.”

SUURTEN KERTOMUSTEN KUOLEMA
Tiina Käkelä-Puumala, Kirjallisuudentutkija, Helsingin yliopisto

”Suurten kertomusten kuolema kuulostaa hyvältä – samanaikaisesti kuvausvoimaiselta ja täysin epämääräiseltä – ja siksi sitä on väärinkäytetty akateemisissa keskusteluissa jo aivan riittävästi. Se ei ole käsite eikä teoria, vaan väärintulkinta ranskalaisfilosofi Jean-François Lyotardin klassikkoteoksesta Tieto postmodernissa yhteiskunnassa (1979).

Lyotardin keskeinen väite ja suuri oivallus on, että valistuksen jälkeen länsimaista kulttuuria kannatelleet suuret ideat ja ihanteet, kuten hyvinvoinnin lisääntyminen tai tieteen aikaansaama kehitys, ovat itsessään narratiiveja. Niihin liittyy aina menneisyydessä ollut huonompi tilanne, tulevaisuudessa siintävä parempi tilanne ja nykyhetki näiden kahden pisteen välissä.

Lyotard ei kuitenkaan itse esitä koskaan väitettä `suurten kertomusten kuolemasta`, vaikka se on pantu hänen nimiinsä. Sen sijaan hän kritisoi `suuria kertomuksia` siitä, että niitä käytetään aina olemassa olevien valtarakenteiden pönkittämiseen. Hän esittää, että postmodernissa kulttuurissa ihmiset eivät enää usko niihin yhtä hanakasti. Toisin sanoen suurten kertomusten legitimiteetti todellisuuden selittäjänä alkaa horjua. Mutta kuten teosta seuranneet 40 vuotta ovat osoittaneet, suuret kertomukset eivät kadonneet minnekään, vaikka ne ovatkin saattaneet muuttaa muotoaan.”

IHMINEN ON VAPAA JA RATIONAALINEN YKSILÖ
Mianna Meskus, Sosiologian tutkija, Helsingin yliopisto

”Länsimaiselle ihmiselle yksilönvapaus on vahva arvo. Oletus vapaasta ja rationaalisesta ihmisestä läpäisee niin arjen kuin monet länsimaisen ajattelun alueet moraalifilosofiasta talousteoriaan. Sen perusteella tehdään yhteiskuntapolitiikkaa ja puolustetaan kansalaisoikeuksia. Tässä ihmiskäsityksessä ihmiselle on lähtökohtaisesti ominaista itseohjautuvuus, autonomisuus ja rationaalisuus. Se, että ihminen kykenee tekemään henkilökohtaisia valintoja ja toteuttamaan vapauksiaan.

Empiiristä tarkastelua nämä olettamukset eivät kuitenkaan kestä. Ihmisen elämä on syntymästä kuolemaan perustavalla tavalla relationaalista eikä atomistista. Jo kokemuksemme omasta ruumiistamme ja sen rajoista muodostuu suhteessa elollisiin ja elottomiin asioihin ympäristössämme. Samoin yksityisinä nähdyt päätökset elämästä ja kuolemasta tai arkiset valinnat syömisestä kuluttamiseen vaativat niin ikään toteutuakseen suuren määrän erilaisia toimintaa tukevia asioita ja muita ihmisiä. Yksilökeskeiseen ihmiskäsitykseen nähden onkin paradoksaalista, että kokemukset valinnanvapaudesta ja oman elämän hallinnasta näyttävät olevan mahdollisia vain muiden elollisten ja elottomien olentojen avulla ja suhteessa niihin, eikä ilman niitä.

Länsimaisessa ajattelussa tulisikin luopua atomistisesta ihmiskäsityksestä ja tunnustaa elollisten ja elottomien välinen perustava suhteisuus. Niin tieteellinen tutkimus kuin yhteiskuntapoliittinen päätöksenteko hyötyisivät siitä, ettemme enää ajattelisi ihmistä selkeästi rajattuna yksilönä, jonka toimet ovat lähtökohtaisesti itseohjautuvia tai irrallisia materiaalisista ehdoista. `Rationaalisuus` ja `vapaus` eivät ole ihmisen perusolemusta selittäviä tekijöitä, vaan kollektiivisen elämän ja toiminnan tuloksia. Sellaisina niitä pitäisi myös tutkia.”

paska_2

LAISSEZ-FAIRE
Timo Miettinen, filosofian tutkija, Helsingin yliopisto

”Ranskalainen valtiomies Jean-Baptiste Colbert (1619-1683) tapasi vuonna 1681 joukon liikemiehiä, joille hän esitti kysymyksen siitä, mitä Ranskan valtio voisi tehdä kaupan edistämiseksi. Legendan mukaan Colbert sai vastauksekseen `Laissez-nous faire` – vapaasti: jättäkää meidät rauhaan.

Fraasi jäi elämään, ja siitä tuli keskeinen osa klassisen poliittisen taloustieteen terminologiaa. 1700-luvulla sillä puolustettiin ajatusta itseohjautuvista markkinoista yksilön autonomian turvaajana. Samoin 1800-1900-lukujen keskeinen talouspoliittinen ajatus on ollut, että markkinat toimivat parhaiten silloin, kun valtio puuttuu niiden toimintaan liian vähän.

Suomessa tätä ajattelutapaa ovat edustaneet viime aikoina puheenvuorot, jotka syyttävät valtiota milloin liiasta sääntelystä, milloin paisuneesta ja tehottomasta julkisesta sektorista. Valtio on kuin kiusaaja, joka huvikseen tönii ja kampittelee startup-yrittäjiä ja joka saa sadistista tyydytystä esimerkiksi ympäristönormien valvonnasta. Usein esitetään, että yhteiskunnallinen arvo luodaan yksityisellä sektorilla ja ainoastaan jaetaan uudelleen julkisten mekanismien keinoin.

Alexander Stubbin sanoin `valtio ei luo työtä`, vaan `työ luo työtä` – ja kuin herkät kedon kukkaset, ovat nämä työpaikat jatkuvasti vaarassa jäädä valtion tallaamaksi.

Julkisen vallan ja markkinoiden yksinkertainen erottaminen on kuitenkin ajatuksena ongelmallinen. Jo klassiset poliittiset taloustieteilijät, kuten Adam Smith, korostivat valtion roolia markkinoiden toiminnassa, esimerkiksi infrastruktuurin kehittämisessä tai hintamekanismin vakauden varmistajana. Toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvun aika perustui monelta osin laissez-faire-
periaatteen hylkäämiselle ja julkisten investointien sekä vastasyklisen talouspolitiikan harjoittamiselle.

Kuten Mariana Mazzucato esittää kirjassaan The Entrepreneurial State (2013), julkiset investoinnit ovat edelleen avainasemassa varsinkin tutkimuksen ja innovaatioiden edistämisessä. Aikamme rakastaa stevejobseja, mutta todellisuudessa useiden teknologisten läpimurtojen takana ovat tylsät ja harmaat instituutiot kuten puolustusvoimat. Internet, kosketusnäytöt, GPS-järjestelmä – tai vaikkapa iPhonessa käytettävä Siri-äänitunnistus – ovat kaikki syntyneet valtion tai valtiollisten instituutioiden harjoittaman perustutkimuksen sivutuotteina.”

KANSAINVÄLINEN HUIPPUTUTKIMUS
Tiina Onikki-Rantajääskö, suomen kielen professori, Helsingin yliopisto

”Kansainvälisestä huippututkimuksesta puhuttaessa ei haluta aina ottaa käsittelyyn niitä ehtoja, joilla tutkimus tuotetaan ja määritellään. Kansainvälisen huippututkimuksen määrittyminen ei välttämättä ole objektiivista ja neutraalia, vaan suhteessa kansainvälisten keskusten intresseihin. Siksi periferiasta on vaikea tuottaa huipuksi tunnustettavaa innovaatiota, joka liittyisi periferian intresseihin, kuten pienen kielialueen tai vähemmistön erityiskysymyksiin.

Joidenkin näiden erityiskysymysten asiantuntemus voi kuitenkin löytyä periferiasta, eikä tällainen tutkimus välttämättä kerää roppakaupalla tutkimusviittauksia tai kiinnostusta, vaikka pieni kansainvälinen tutkijajoukko voi sen huipuksi tunnistaakin.

Huomautan vielä, että tämä ei ole puheenvuoro kansainvälisyyttä eikä korkeatasoista tutkimusta vastaan. Tieteen tulokset punnitaan tieteellisessä keskustelussa, mutta pienessä maassa erikoisalat ovat niin pieniä, että asiantuntevin keskusteluyhteys löytyy usein alan kansainvälisten tutkijoiden kanssakäymisestä.”

TIETEENALAJAOT
Mikko Jakonen, valtio-opin tutkija, Jyväskylän yliopisto

”On modernille tieteelle tyypillinen piirre, että tiedettä tehdään ja edistetään tiukasti määritellyillä ja toisistaan tarkasti eristetyillä tieteenaloilla.

Antiikissa tai edes uuden ajan alussa tällaista selvää jakoa ei tehty. Tieteentekijät olivat yleensä `filosofeja`. Platon ja Aristoteles kirjoittivat sujuvasti fysiikasta, kosmologiasta, psykologiasta, politiikasta, kasvatuksesta ja retoriikasta. Ja vielä uudella ajalla oli monialaisia taitureita Hobbesista Leibniziin ja Kantista Hegeliin. Mutta 1800-luvulta lähtien tieteet ovat erkaantuneet nopeasti, joskus jopa väkivaltaisesti toisistaan.

Jo perusjako luonnontieteiden ja ihmistieteiden välillä on ongelmallinen, sillä kuinka esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa voidaan sivuuttaa materiaalien ja tekniikoiden vaikutus? Ja nämä tieteenalat ovat jakautuneet sisäisesti lukemattomiin eri haaroihin, jotka jakautuvat jälleen haaroihin ja jotka erikoistuvat yhä kapeammiksi kärjiksi: yhteiskuntatieteistä valtio-opiksi ja valtio-opista poliittisen käyttäytymisen tutkimukseen.

Kategoriat ovat kuitenkin tarpeellisia lähinnä tiedepolitiikan ja rahoituksen ja professuurien hakemisen, eivät tieteen itsensä kannalta.

Elämme erikoistumisen ja kapean huippuasiantuntijuuden aikaa. Humanistit ja luonnontieteilijät tai yhteiskuntatieteilijät ja biologit kulkevat jatkuvasti kauemmaksi toisistaan, vaikka heidän tulisi keskustella ja tehdä yhteishankkeita. Tämä näkyy myös yhteiskunnassa: kellään ei tunnu olevan hyvää kokonaiskäsitystä asioiden keskinäisistä vaikutuksista toisiinsa. Siksi tieteenalajaot olisi syytä heittää romukoppaan ja pohtia asioita, ilmiötä ja käsitteitä ilman turhia raja-aitoja.

On nimittäin huolestuttavaa, että kaksi samasta tiedekunnasta peräisin olevaa tohtoria ei kykene keskustelemaan toistensa kanssa, koska he eivät ymmärrä toistensa termistöä, käsitteitä ja lähestymistapoja.”

KAIKKI TIETO ON SUHTEELLISTA
Tuukka Tomperi, kasvatustieteiden yliopisto-opettaja, tutkija, Tampereen yliopisto

”Viimeistään 1990-luvun alkupuolella myös suomalaisissa yliopistoissa levisi muodiksi asti käsitys `kaiken tiedon suhteellisuudesta`. Vaikka käsityksen juuret ovat kaukana aatehistoriassa, pontta se sai etenkin niin sanotun postmodernismin myötä. Erityisen suosittu käsityksestä tuli humanististen sekä kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden piirissä. Monin paikoin sitä tunnutaan edelleen pidettävän melkein selviönä, tai ainakin siltä vaikuttaisi, kun toteamus puolihuolimattomasti letkautetaan arroganttina näennäiskritiikkinä milloin mihinkin aiheeseen.

Mutta ensinnäkään kaikki tieto ei ole suhteellista. Maailmassa on valtavasti tietoa, joka on selvää kuin pläkki.

Toisekseen väite törmää jo siihen, että muun vahvan relativismin tapaan sekin näyttää kumoavan itsensä. On sinänsä ironista, että käsitys oli erityisen suosittu juuri ns. post- tai myöhäismodernia teoriaa diggailleiden keskuudessa. Nämä nimittäin halusivat julistaa ja juhlistaa kaiken moninaisuutta, mutta on vaikea kuvitella montaakaan niin `totalisoivaa` ja yksinkertaistavaa oletusta, kuin kuvitelma siitä, että `kaikesta Tiedosta` voisi sanoa jotakin yhtä ja yhdenmukaista.

Kolmanneksi (ja juuri edellisen vuoksi) tiedon suhteellisuuskin on suhteellista. Jos tieto monessa tapauksessa onkin suhteellista, se on yhtäällä suhteellista yhdellä tavalla, toisaalla toisella. Ei kannata väittää, että nämä suhteellisuudet olisivat yhtä ja samaa suhteellisuutta.

Käsityksestä on syytä luopua kuitenkin ennen kaikkea siksi, että siitä seuraa enemmän haittaa kuin hyötyä. Siihen ovat vuosien varrella tarkoitushakuisesti vedonneet myös monet kriittiset ja älykkäät ihmiset (joista useat kallistuvat poliittisesti vasemmalle). Tämä on antanut myös heille `luvan` poimia tieteellisen tutkimuksen hedelmiä kuin rusinoita pullasta: uskotaan niihin, jotka vastaavat omia ideologisia oletuksia, ja jätetään uskomatta niihin, jotka eivät vastaa, sillä `kaikki tieto on suhteellista`. Tällainen kannattaisi kuitenkin jättää pahiksille, populisteille ja pöntöille. Jos fiksut ja kriittisetkin alkavat ajatella näin, voimme heittää toivon.”

IHMISTEN OHJAAMINEN KAUPUNKIRAKENTEELLA
Mari Vaattovaara, kaupunkimaantieteen professori, Helsingin yliopisto

”Kaupunkirakenteen todellisuus ja suunnittelun normatiiviset ihanteet ovat jo hyvän aikaa erkaantuneet toisistaan. Kaupunkirakenteemme näyttää näennäisen jäsentymättömältä, koska se ei vastaa suunnitteluihanteita. Ongelman taustalla on suunnitteluharha, joka johtaa 1960-lukulaisesta mutta vieläkin opetettavasta keskuspaikkateoriasta. Siinä järjestelmän solmukohdat mielletään muuttumattomiksi ja toisilleen alisteisiksi keskuksiksi, joita yhdistävät kehityskäytävät. Esimerkiksi Helsingin keskustasta liikennesolmukohtaan eli vaikkapa Siilitielle ja siitä edelleen lähiöihin.
On konkreettinen ongelma, kun maakunnallisissa suunnitelmissa uskotaan, että työpaikkoja saataisiin pallopiirustusten avulla ohjattua tiettyihin malleihin. On oikeastaan luonnonlaki, että 80 prosenttia työpaikoista keskittyy noin yhden prosentin pinta-alalle muutamiin yritystoiminnan alueellisiin keskittymiin. Ei ole sattuma, että esimerkiksi Aviapolikseen on kerääntynyt hirvittävä määrä firmoja.

Samanlainen katastrofi on, kun kaikkialle rakennetaan Espoon Suurpellon kaltaisia `mixed use development` -alueita, joihin luvataan kaikkea kaunista: työpaikka likimain omakotitalon takapihalle, luontoa, pikkukauppoja ja pyöräteitä. Niitä suunnitellessa ei huomioida lainkaan valtavaa liikkuvuutta. 2000-luvulla joka viides pääkaupunkiseutulainen on muuttanut vuoden aikana uuteen asuntoon, 10-15 prosenttia työpaikoista liikkuu joka vuosi ja jopa 50 prosenttia tietotyöläisistä aikoo vaihtaa työpaikkaa viiden vuoden sisällä. Silloin Suurpellon kaltaiset alueet eivät tee muuta kuin vaihtavat liikenneruuhkien suuntia, sillä todennäköisesti heti, kun sinne ehtii asettua, edessä on joko asunnon tai työpaikan vaihto. Se voi toimia korkeintaan Töölössä, mutta sekin on jo vähän turhan kaukana ihmisvilinästä.”

Luonnonlait
Mikko Möttönen, kvanttimekaniikan dosentti, Aalto-yliopisto

”Lait ovat ihmisten keksimiä käyttäytymissääntöjä. On haitallista ajatella, että luonto toimii keksittyjen sääntöjen mukaan. Lakipohjainen ajattelu luonnon toiminnasta tuottaa harhakuvan siitä, että ne selittäisivät kaiken. Tämä estää uusien ideoiden synnyn. Luonnon toiminta on hyvin monimutkaista, ja sitä kuvaavat mallit perustuvat epätäydellisiin havaintoihin. Uusille malleille on siis kysyntää.”

Pohjois-Korean sanktiot
Jukka-Pekka Heikkilä, kauppatieteiden tutkija, Aalto-yliopisto

”Vaikka lännessä oletetaan toista, Pohjois-Korean kylmän sodan aikaiset sanktiot vuotavat kuin seula ja ovat tutkimusten mukaan kurjistaneet entisestään maaseudun elämää. Oman kokemukseni perusteella Pjongjangin talous kasvaa, etenkin Kiinan ja Venäjän tuella. Mutta koska länsi katsoo toimintaa vierestä, menee hukkaan hyvä tilaisuus auttaa aluillaan olevaa taloudellista avautumista. Asia on toki tätä monimutkaisempi, mutta joka tapauksessa poliitikkojen tulisi alkuun hyväksyä se tosiasia, että nykyinen sanktiopolitiikka on epäonnistunut.”

Numerot kertovat todellisuudesta ja sanat tulkitsevat sitä
Anu Kantola, viestinnän dosentti, Helsingin yliopisto

”Numerot pitävät sisällään kapeasti rajatun tulkinnan todellisuudesta. Kun kulttuuria, arvoja ja ihmisten elämää muutetaan numeroiksi, usein rajautuu pois todellisuuden tärkeimpiä osia. Yhteiskuntatieteissä on tärkeä välittää kuva todellisuudesta mahdollisimman monipuolisesti ja rikkaasti ja tehdä oivalluksia siitä, mistä maailmassa on kysymys. Nykyisin tämä sosiologinen mielikuvitus jyräytyy usein tiedekoneen alle, ja sen vuoksi yhteiskuntatieteiden kuva todellisuudesta on usein hyvin kapea.”

paska_3

Lahjakkuus
Saara Jantunen, sotatieteiden tutkija, Puolustusvoimien tutkimuskeskus

”Lahjakkuus on monella tapaa ongelmallinen käsite, josta tulisi luopua. Usein ajatellaan, että lahjakas ihminen osaa asioita lähes itsestään. Todellisuudessa asioiden oppiminen vaatii kovaa työtä myös lahjakkailta, sillä lahjakkuus ei kompensoi laiskuutta. Enkunopettajana törmäsin monesti siihen, että jotkut opiskelijat eivät viitsineet yrittää tosissaan, koska he eivät kokeneet olevansa kielissä lahjakkaita. Lahjakkuuden kokemuksella on myös eriarvoistava vaikutus mies- ja naisvaltaisilla aloilla, sillä lahjakkuuden muodot vain koetaan usein sukupuolesta riippuvaisiksi. Suorittaisiko esimerkiksi useampi nainen asepalveluksen, jos he ajattelisivat fyysisen pärjäämisen olevan enemmän kiinni omasta halusta tehdä töitä ja kehittyä kuin lahjakkuudesta ja sukupuolesta?”

Talous on yhteiskunnasta ja kulttuurista erossa oleva kenttä
Alf Rehn, organisaation ja johtamisen professori, Åbo Akademi

”Tiede kärsii usein siitä, että se eriyttää asioita, joita tulisi erikoistumisen ja tarkkuuden nimissä tutkia yhdessä. Tämä on vitsaus etenkin taloustieteissä. Kohtelemme taloutta niin kuin se olisi jotain erillistä, oma kenttänsä, jossa yhteiskunta ja kulttuuri on mukana lähinnä pienenä mausteena. Mutta ei ole taloutta, joka ei olisi kulttuurimme kyllästämä ja sen luomus.

Kaikki kulttuurin tuotokset – kielestä ja uskonnosta meikkeihin ja sarjakuviin – vaikuttavat tähän. Tästä syystä idean, että taloutta tulisi tutkia vain sen omien käsitteiden ja se `omien` toimijoiden kautta, tulisi kuolla. Kehitystä on tapahtunut, mutta talous ei ole aidosti vapaa ennen kuin sitä tutkivat hyväksyvät, että esimerkiksi lapset ovat taloudelle yhtä tärkeitä kuin toimitusjohtajat. Ehkä tärkeämpiä.”

Opiskelemme äidinkieltä
Arto Mustajoki, venäjän kielen ja kirjallisuuden professori, Helsingin yliopisto

”Koulussa on oppiaine nimeltään äidinkieli. Kyseessä ei ole kuitenkaan kenenkään äidinkieli, vaan suomen kirjakieli. Äidinkielen opimme kotoa vanhemmiltamme, kirjakieli on keinotekoinen kielimuoto, jota tarvitaan kansakunnan yhteisiin tarpeisiin. Koulussa opetettavaa kieltä kukaan ei käytä sellaisenaan. Se keskittyy kielen kirjoitettuun asuun, vaikka puhe on kielen primaarimuoto. Lisäksi se toimii top down -periaatteella, jossa joku määrittelee, mikä on oikein, ja aivopesee sitten kielenkäyttäjät. Luontaiset äidinkielet taas kehittyvät kieliyhteisön omien tarpeiden mukaisesti ja sen säätelemänä. Kirjakieltä `saa` ja täytyy siis opettaa, mutta se ei ole koulun monivuotisesta paatoksesta huolimatta äidinkieltä, vaan `vieras kieli`. Siksi sen opettelemiseen menee niin valtavasti aikaa.”

Aivoalueiden toiminnallinen kartoitus
Göte Nyman, psykologian professori, Helsingin yliopisto

”FMRI:tä eli aivojen magneettikenttien toiminnallista kuvantamismetodiikkaa on sovellettu laajalti tutkimuksiin, joiden kysymyksenasettelu on ollut jotakuinkin: `Mitkä alueet aivoissa ovat aktiivisia kun ihmiselle tapahtuu X?` Laitteiden halpenemisen ja kritiikittömän käytön seurauksena on löydetty lukuisia korrelaatioita aivoalueiden toiminnan ja ihmisen kokemusten tai tekemisten välille. Samalla erityisesti psykologian alalle on syntynyt mekanistinen liike, jolle on tyypillistä monimuotoisten psyykkisten ilmiöiden banalisointi. On suuren luokan virheajattelua uskoa, että ihmisen psyykkisten toimintojen perusta löydetään, kun vain korreloidaan aivoaktiviteettia erilaisten psyykkisten ilmiöiden kanssa. Varsinkin, kun fMRI pohjautuu vain veren happipitoisuuden seuraamiseen aivoissa, vaikka aivoissa tapahtuu paljon muutakin.”

Kyberturvallisuus on teknologiaa
Jarmo Limnell, kyberturvallisuuden professori, Aalto-yliopisto

”Kyberturvallisuus halutaan usein esittää teknologisena asiana. Me puhumme digimaailmasta, joka on ihmisen luoma keinotekoinen toimintaympäristö, ja ajattelemme, että kyberturvallisuus on sen turvaamista uusimman teknologian avulla. Sen sijaan siinä pitäisi keskittyä ihmiseen. Minua harmittaa nähdä todellisuus, jossa yritykset hankkivat isolla rahalla kallista teknologiaa ja ajattelevat, että nyt on kyberturvallisuutta, mutta eivät opeta ihmisille mitään.. Ihminen on toisaalta kybermaailman heikoin lenkki ja toisaalta vahvin lenkki, sillä hän voi löytää poikkeamia, joita koneet eivät löytäisi. Kyberturvallisuus on ihmisten asia, joka lähtee ihmisten ymmärryksestä ja päättyy ihmisen osaamiseen. Pitäisi ymmärtää, että teknologia on siinä vain avusteinen tekijä.”

Mies ja nainen
Annamari Vänskä, tutkija, Turun yliopisto, ihmistieteiden tutkijakollegium

”Minusta `naisen` ja `miehen` kategoriat ovat varsin ongelmallisia. Ne ovat käsitteellisiä yleistyksiä, jotka jättävät huomiotta nyanssit ja erot, jotka vallitsevat erilaisten naisten ja erilaisten miesten välillä, kuten luokan, seksuaalisuuden ja etnisyyden. Naisen ja miehen kategoriat vetävät huomion vain niiden väliseen eroon, vaikka olennaisempaa olisi kiinnittää huomiota naisten keskinäisiin ja miesten keskinäisiin eroihin ja siihen, mitä tällä nainen-mies-vastakkainasettelulla tehdään, mihin sitä hyödynnetään ja miksi. Simone de Beauvoir`ta mukaillen voisi lausua, ettei naisiksi ja miehiksi synnytä, vaan heiksi tullaan. Toisin sanoen `nainen` ja `mies` eivät ole vain kuvauksia kohteestaan, vaan kulttuurin tuottamia käsitteitä, joiden avulla ihmiset jaotellaan eri ryhmiin. Ne ovat myös kategorioita, joiden ulkopuolelle jää ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaankaan näistä käsitteellisistä yleistyksistä.”

Tieteellinen maailmankuva
Olli Lagerspetz, filosofian professori, Åbo akademi

”Ajatus, jonka minusta sopisi kuolla, on tieteellinen maailmankuva. Eli ajatus, jonka mukaan todellisuutta koskevat kysymykset ovat aina tieteellisiä kysymyksiä ja että on olemassa tasan yksi `tiede` joka sisältää yhtenäisen vastauksen niihin. Sanoisin pikemminkin, että ’tiede’ on vaihteleva joukko ongelmanratkaisutapoja, joiden välillä on tietenkin yhteyksiä.”

Tasa-arvon ja tehokkuuden ristiriita
Heikki Hiilamo, sosiaalipolitiikan professori, Helsingin yliopisto

”Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Arthur M. Okun esitti vuonna 1974 teorian, jonka mukaan päätöksentekijät joutuvat pohtimaan suurta vaihtokauppaa (`the big tradeoff`) taloudellisen tasa-arvon ja tehokkuuden välillä. Toisin sanoen taloudellinen tehokkuus edellyttäisi tinkimistä tasa-arvon tavoittelusta. Okuniin vedoten jotkut taloustieteilijät edelleen esittävät, että taloudellinen eriarvoisuus on välttämätöntä talouskasvun turvaamiseksi. Poliitikot ovat vedonneet teoriaan muun muassa perustellessaan rikkaille suunnattuja veronalennuksia. Empiirinen tutkimus osoittaa, että talouskasvu on ollut tasa-arvoa tavoitelleissa markkinatalouksissa – esimerkiksi pohjoismaissa – pitkällä aikavälillä nopeampaa kuin muualla. OECD:n julkaisemat tuoreet raportit puolestaan todistavat, että eriarvoisuus on yhteydessä heikompaan talouskasvuun.”

paska_4

Tieteenalojen eriytyminen
Markku Kulmala, akatemiaprofessori, aerosoli- ja ympäristöfysiikan professori, Helsingin yliopisto

”Tiedekäsityksemme on sellainen, että se yrittää ratkaista erilaisia ongelmia, vaikkapa ruuan ja veden riittävyyttä, energiaa, ilmastonmuutosta ja happamoitumista yksitellen, vaikka tulisi koettaa ymmärtää kokonaisuus ja ratkaista ne kaikki kerralla. Siihen tarvittaisiin monitieteellistä lähestymistapaa, mutta tiede on satojen vuosien aikana eriytynyt koko ajan kapeammiksi ja terävämmiksi kärjiksi. Ne taas käyttävät vain harvoin toisten alojen osaamista sen tarpeellisuudesta huolimatta. Mitä globaalimmasta ongelmasta on kyse, sitä enemmän tämä eriytyminen korostuu ja sitä enemmän se jarruttaa ongelman ratkaisua.”

Rasvainen tai hiilihydraattipitoinen ruoka lihottaa
Mikael Fogelholm, ravitsemustieteiden professori, Helsingin yliopisto

”Toiset väittävät, että rasva lihottaa, toiset taas väittävät, että hiilihydraatit lihottavat. Minä väitän, että molemmat ovat väärässä. Kun katsotaan tieteellisiä tutkimuksia, ravinnossa olleiden rasvojen tai hiilihydraattien määristä ei selviä, miksi toiset ihmiset lihovat ja toiset eivät. Väestön tasolla se, mitä ruokia syödään, kertoo lihavuudesta enemmän kuin se, mitä ravintoaineita ruoka sisältää. Kun ruuat pilkotaan ravintoaineiksi, huomiotta jäävät monet yhdisteet, kuten flavonoidit, jotka eivät ole ravintoaineita.

Kun tutkitaan ruokia, huomataan, että joidenkin ruoka-aineiden käyttö kertoo paljon kokonaisruokavaliosta. Rasvojen tai hiilihydraattien tuijottamisella tähän ei pystytä. Esimerkiksi me olemme juuri julkaisemassa tutkimusta, jonka mukaan ne suomalaiset, jotka syövät eniten lihaa, syövät vähiten hedelmiä, vihanneksia ja täysjyväviljaa, liikkuvat vähemmän, polttavat enemmän – ja ovat lihavampia.”

LUONNOLLINEN TYÖTTÖMYYS- JA KASVUASTE
Lauri Holappa, poliittisen taloustieteen tutkija, Helsingin yliopisto

”Taloustieteessä on pitkään elänyt käsitys niin sanotuista luonnollisista työttömyysasteista ja kasvuasteista, joilla viitataan sellaisiin työttömyyden tai talouskasvun asteisiin, joihin talous automaattisesti pitkällä aikavälillä palaa. Näiden teorioiden mukaan talous voi poiketa luonnolliselta uraltaan tilapäisesti, jolloin voidaan tarvita suhdannepolitiikkaa sen palautumisen nopeuttamiseksi. Suhdannepolitiikka on kuitenkin siinä mielessä vapaaehtoinen toimenpide, että talouden uskotaan joka tapauksessa palautuvan luonnolliselle uralleen.

Luonnollisen työttömyysasteen ja kasvuasteen teorioista seuraa tulkintoja, joissa kokonaiskysynnän säätelyn merkitystä vähätellään. Tämä näkyy esimerkiksi Suomen nykyisessä tilanteessa siten, että elvytyspolitiikalle ei nähdä tarvetta, koska suhdannekuopan ajatellaan häviävän itsestään ennen pitkää. Näin ollen talouspolitiikka voi olla keskellä lamaakin kiristävää ja työttömyyttä lisäävää.

Tieteellisesti ottaen ongelmallisinta on kuitenkin se, että ei ole olemassa yhtäkään uskottavaa selitystä sille, miksi työttömyysaste tai kasvuaste pitkällä aikavälillä automaattisesti palautuisivat `luonnolliselle tasolle`. Kaikki tunnetuimmat palautumismekanismit on kumottu jo vuosikymmeniä sitten.”

THIS IDEA MUST DIE
Uskali Mäki akatemiaprofessori, käytännöllisen filosofian professori, Helsingin yliopisto

”`This idea must die` -ajatus on itse kovin ongelmallinen, sillä jokainen sen sovellus on enemmän tai vähemmän ongelmallinen. Mutta en minä sitäkään ihan hautaan saakka toimittaisi, on sillä sen verran tiedeviihdearvoa.

Totta tietenkin on, että tiedettä vaivaa joskus aatosten luutuminen, mutta vastaavasti toisinaan vaivana on pahanlaatuinen uutuuden fetissi: uusi on hyvä, koska on uusi.

Tieteeseen on rakentuneina sellaisia mekanismeja, että on hyvinkin ajateltavissa, että jotkin oikeasti hautausvalmiit ideat potkivat pitkäänkin. Mutta kuka ja millä lihaksilla ne tunnistaa ja tuomitsee kuolemaan? Ovatko yksilöt kyllin viisaita siihen? Vai tuleeko luottaa tutkijayhteisöjen kollektiivisiin prosesseihin?

Jotkin kuolinkelpoiset ideat pitävät pintansa nimenomaan kollektiivisten prosessien ansiosta. Ja vastaavasti tappotuomioita voidaan langettaa kollektiivisen harhan vallassa. Tästä syystä ongelmallisten ideoiden joukkoon kuuluu myös konsensus tieteessä.

On ihan selvää, että intellektuaalinen huomio jakautuu epätasaisesti eri ideoiden kesken. Selvää on sekin, että huomio ei monesti jakaudu ideoiden tiedollisten ansioiden mukaisesti. Tieteen tulisi organisoida toimintonsa siten, että näin tapahtuisi, mikä edellyttää debatin kulttuurin jalostamista.
Kuolemantuomioiden sijasta langettaisin yleisemmin eri pituisia jäähytuomioita. Huonoja ja luutuneita ideoita sopii laittaa jäähylle, edellyttäen että ne on tunnistettu jalostuneen debatin kautta.”

Teksti: Oskari Onninen
Kuvat: Nick Tulinen
Kuvitus: Jaakko Suomalainen