15. toukokuuta 2015
Teksti:

Haluaisin olla poliitikko tai edes poliittinen ihminen. Mutta vaalit toisensa perään tuijotan kadunvarsiplakaatteja samat ajatukset seuranani: äänestäisin mielelläni kokoomuslaista siksi, että heillä on usein niin puhtaat hiukset. Uskon, että ihminen, joka jaksaa pestä hiuksensa, jaksaa myös hoitaa maan asioita. Toisaalta mietin myös aina, voisivatko vähemmän oikeistolaisten ehdokkaiden nuutuneet sävytteet viestiä juuri siitä, että kyseisillä ihmisillä on parempaakin tekemistä kuin käyttää kampaa, esimerkiksi politiikka. En kiinnostu. Teen vaalikoneita, joiden kysymyksiä en ymmärrä.

Politiikasta minua etäällä pitää ennen muuta sivistymättömyyteni. Minun on hyvin vaikea ymmärtää valtionvelan tai kestävyysvajeen käsitteitä. Näistä syistä pyrin olemaan kommentoimatta talouspoliittisia päätöksiä edes kahvipöytätasolla. Ihailen poliitikkoja siinä, että he ovat valmiit ottamaan vastaan tehtävän, jossa heidän oletetaan hallitsevan kaikkea transsukupuolisuudesta siltarumpuihin, itse kun en hallitse edes keittosyvennykseni tilaa.

En myöskään osaa väitellä. Riitatilanteen tullen minua alkaa itkettää ja haluaisin vain heitellä huonekaluja. Eräs minulle tuntematon kanttori kiisteli tuttavani kanssa Facebookissa sukupuolineutraalista avioliittolaista. Hän oli lakia vastaan ja perusteli mielipidettään aivan keksityin kristillisin opein, mistä huomautin hänelle. Vaikka hän myönsi virheensä, ei hänelle itselleenkään ollut mitään merkitystä sillä, että hän oli säveltänyt opinkappaleita omasta päästään. Pikemminkin hänen virheellisiin käsityksiinsä puuttuminen vain tuki hänen vakaumustaan, jonka ajattelin lopulta perustuvan inhoon. Minua inhotti hänen inhonsa ja tietämättömyytensä varsinkin siksi, että hän aikoi eduskuntavaaliehdokkaaksi.

Väitän, että arvokysymyksissä inho ohjaa ihmistä eikä inhoa voi hallita. Yhteisön ja yhteiskunnan tehtävä on osoittaa, missä rajoissa näiden inhojen promotointi on sallittua. Minä inhoan lihavia ihmisiä ja varsinkin ajatusta heidän välisestään seksistä. Ellei yhteisö olisi osoittanut minulle, ettei lihavuudessa ole mitään pahaa, olisin jo väsäämässä kansalaisaloitetta sen kriminalisoimiseksi.

En tietenkään missään tapauksessa inhoa lihavia ihmisiä. Halusin vain alleviivata sitä, miten typerältä koko arvokeskusteluksi nimitetty inhojen esittely minusta tuntuu. Yhtäkkiä 60 vuotta vaiennut Lasse-eno on löytänyt sanan- ja mielipiteenvapauden, jota sopii käyttää silloinkin, kun mielipide on, että Karita Mattila on natsi huora (sic).

Sanan- ja mielipiteenvapauteen kuuluu myös vapaus olla hiljaa ja tunnustaa oma tietämättömyytensä. Ei rovaniemeläisellä ammattikouluopiskelijalla tarvitse olla kantaa pääkaupunkiseudun kuntajakoon. Ei minullakaan ole kantaa saamelaisten ILO-ratifiointikysymykseen. En ymmärrä siitä mitään. Annan poliitikkojen ymmärtää ja ymmärryksensä perusteella päättää.

Tietenkin useimmiten päätökset ovat minusta vääriä, mutta sivistymättömyyteni estää minua lähtemästä politiikkaan. Mutta sitten kun olen kuluttanut naamani loppuun eikä minua enää haluta työllistää näyttelijänä, alkaa politiikka varmasti kiinnostaa minua. Saisin takuulla sievoisen äänisaaliin minkä tahansa puolueen eduskuntavaaliehdokkaana. Jos pääsisin eduskuntaan, aloittaisin ryyppäämisen uudelleen, lähettelisin kuvia kyrvästäni nuorille pojille, lähtisin kesken kauden europarlamenttiin ja ottaisin humoristisia belfieitä sen saman kanttorin kanssa, jonka kanssa vuosia aiemmin tappelin Facebookissa ja joka myös olisi valittu edustajaksi. Emme olisi samaa mieltä translaista, mutta olisimme tajunneet, että molemmat inhoavat yli kaiken venäläisiä. Tämän inho yhdistäisi meitä yli puoluerajojen, ja kesäloman tullen halaisimme lämpimästi taksijonossa, sillä se on kansanedustajan oikeus.

Nyt kuitenkin käytän oikeuttani vaieta. Tämä on viimeinen kolumnini Ylioppilaslehteen. Suosittelen vaikenemista myös kaikille muille sivistymättömille ihmisille.

 Teksti: Antti Holma

Kolumnisarjassa kirjailija ja näyttelijä Antti Holma pyrkii asettumaan muiden ihmisten asemaan.