10. huhtikuuta 2015
Teksti:

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen erikoistutkijoita Heikki Pursiaista ja Tuukka Saarimaata häiritsi suomalainen talouskeskustelu niin pahasti, että he perustivat viime vuonna blogin nimeltä Asiaton lehdistökatsaus. Se on saanut kehuja Evan Matti Apuselta ja kritiikkiä kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäeltä.

Ylioppilaslehti pyysi asiattomia laatimaan väitteitä siitä, mikä talouspuheessa menee päin persettä. Alla heidän väitteensä ja asiantuntijoiden kommentit siitä, kuinka tosia asiattomien puheet heidän mielestään ovat.

 

Asiattomien väite 1: Taloustieteen ja taloustieteilijöiden päätehtävä ei ole ennustaa suhdanteita, ja onnistuneet ”ennustajat” ovat yleensä humpuukimaakareita

Hyvin harva taloustieteilijä tekee ennusteita, osittain koska talousteorian mukaan suhdanteita on vaikeaa, jopa mahdotonta ennustaa. Syy tähän on yksinkertainen. Jos tänään pystytään ennustamaan vaikkapa, että huomenna osakekurssit romahtavat, kaikki haluavat myydä jo tänään ja kurssit romahtavatkin jo tänään. Koska ennustaminen on mahdotonta, ”hyvät” ennustajat ovat onnistuneet sattumalta ja heidän nostamisensa guruiksi on hölmöä.

Anu Kantola, viestinnän dosentti, Helsingin yliopisto:

”Taloustieteilijät ovat olleet keskimäärin erittäin huonoja ennustajia, ja talouden ”varma” ennustaminen ei varmasti ole mahdollista eikä se silloin olisi enää ennustamista, joten siksi tuo argumentti on aika itsestään selvä. Tutkimuksissa on myös tullut tuloksia, joidenka mukaan ammattianalyytikot ja rahastot eivät useinkaan ylitä pörssin keskiarvoa, eli ennustaminen ei onnistu erityisen hyvin sijoitusalan ammattilaisiltakaan. Tämä ei ehkä kuitenkaan tarkoita, ettäkö kaikki ennustajat olisivat humpuukimaakareita, mitä ne sitten lienevätkään. Usein näyttää siltä, että rahalla saa perusteltuja arvauksia, eli suuremmilla sijoittajilla on mahdollisuus käyttää varallisuutta myös markkinasentimentin ymmärtämiseen ja yritysten toiminnan tutkimiseen, jolloin keskimäärin heillä on paremmat mahdollisuudet tehdä fiksuja sijoituksia kuin piensijoittajilla. Mutta pieleen voi mennä heilläkin tietenkin.” 

Asiattomien väite 2: Yliopisto-opiskelijat eivät ole köyhiä

Yliopistotutkinnon hankkiminen on sama asia kuin yrityksen perustaminen. Yrityksen perustamisvaiheessa tulot ovat alhaiset, työtä pitää tehdä ilman palkkaa ja useimmiten on turvauduttava lainaan. Kukaan ei kuitenkaan ole sitä mieltä, että yrittäjä, joka myöhemmin rikastuu investoinnillaan, olisi väliaikaisen pienituloisuutensa vuoksi köyhä. Opiskelu yliopistossa on yhtä lailla investointia pääomaan, joka tekee hankkijastaan hyvätuloisen. Yliopisto-opiskelijat eivät siis ole köyhiä sen enempää kuin yrittäjätkään.

Anu Kantola:

”Monet yliopisto-opiskelijat ovat köyhiä, mutta oletuksena on, että tulevaisuudessa köyhyys kannattaa ja koulutus on investointi, joka tuo tuloja. Opiskelijoiden välillä on myös eroja. Esimerkiksi vanhempien varallisuus voi nostaa toiset parempaan asemaan kuin toiset. Osa opiskelijoista käy myös töissä opintojen ohella. Opiskeluajan köyhyys muuttuu pidempiaikaiseksi, jos opintojen jälkeen ei pääse kiinni työelämään. Yliopistotutkinnon hankkiminen ei ole sama asia kuin yrityksen perustaminen, on monia muitakin tapoja ansaita elantonsa kuin yrittäminen ja koulutus ei välttämättä ole satsaus pelkästään taloudelliseen toimeentuloon, vaan siinä hankitaan taitoja, joilla on yksilölle laajempaa merkitystä. On myös paljon ammatteja, joissa ei ole yrittämisen riskiä.”

Asiattomien väite 3: Työllistäminen sen itsensä vuoksi ei ole järkevä tavoite

Poliitikot kehuvat kilpaa, kuinka paljon lisää työtä heidän kannattamansa politiikkatoimenpiteet aikaansaavat. Esimerkiksi kahdesta tavasta tuottaa sama määrä energiaa pitäisi aina valita se työläämpi. Tämä on järjetöntä: tavoitteena pitäisi tietenkin olla asioiden tekeminen mahdollisimman vähällä, ei mahdollisimman suurella vaivalla. Jos tavoitteena olisi työllistää, se onnistuisi esimerkiksi pakottamalla työntekijät työskentelemään toinen käsi sidottuna. Yhteiskunnallinen hyvinvointi on sitä suurempi, mitä enemmän hyviä asioita pystytään tuottamaan samalla työllä.

Pertti Haaparanta, taloustieteen professori, Aalto-yliopisto:

”Vastaus riippuu siitä, miten oletamme työmarkkinoiden toimivan. Jos uskomme kaikkien markkinoiden toimivan kuten taloustieteen oppikirjojen ensimmäisen luvun täydellisen kilpailun mallissa, niin väitteessä on jotakin perää. Tuolloinhan ihminen on työtön vain omasta halustaan. Monet, itse asiassa useimmat, työmarkkinamallit ovat sellaisia, että työllisyys/työttömyys ei ole tehokkaalla tasolla. Ruotsin ja Suomen 1990-luvun lamojen jälkeen työllisyysaste laski hyvin paljon ja työttömyys kasvoi suureksi, ja on vaikea kuvitella, että sen syy oli ihmisten yhtäkkinen halu lopettaa työt.”

Asiattomien väite 4: Tuonti on ulkomaankaupan tavoite, ei vienti

Julkisesta keskustelusta syntyy usein se käsitys, että vienti on ulkomaankaupan päämäärä ja tuonti välttämätön paha. Asia on täysin päinvastoin. Vienti on hinta, joka joudutaan maksamaan, jotta saadaan tuontitavaroita. Mitä vähemmän vientisektorilla joudutaan tekemään työtä samojen tuontitavaroiden hankkimiseksi, sen parempi.

Pertti Haaparanta:

”Tunnen pientä sympatiaa tätä väitettä kohtaan: jos viennin arvo on suurempi kuin tuonnin, niin annamme ulkomaille tuotteita tai palveluksia sieltä annettua velkapaperia vastaan.

Jos tilanne pysyy tällaisena, niin vientiylijäämäinen maa vain kasaa näitä papereita sitä vastaan, että saa tulevaisuudessa lisää näitä papereita. Järkevässä taloudessa jossakin vaiheessa alettaisiin vaatia ulkomaita maksamaan velkoja takaisin, siis tavaroita tai palveluita ulkomailta. Tällöin tuonti kasvaisi suuremmaksi kuin vienti ja hyvinvointi kasvaisi.

Tässä päättelyssä oletetaan rahoitusmarkkinoiden toimivan hyvin, erityisesti kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden. Viime vuosien kriisin synnyttämä alan tutkimus on kuitenkin kyseenalaistanut tämän yleisesti ja euroalueella erityisesti. Tällöin voi olla perusteltuja syitä seurata kauppatasetta ja vaihtotasetta ja niiden ali- tai ylijäämiä. Länsimaiden valuuttakurssien vakauttamiseksi toisen maailmansodan jälkeen perustettu Bretton Woods -järjestelmä rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen siksi, että markkinoiden ei uskottu toimivan hyvin. Kuulu brittiekonomisti John Maynard Keynes ehdotti siihen sopeutumisjärjestelmää, jossa sekä alijäämäiset että ylijäämäiset taloudet olisivat joutuneet töihin, alijäämäiset supistamaan tuontiaan, ylijäämäiset lisäämään omaa tuontiaan. Valitettavasti Keynesin vaatimus ei mennyt läpi, maailma on siitä kärsinyt.”

Asiattomien väite 5: Vain ihmiset maksavat veroja

Monet kannattavat yritysten maksamien verojen korottamista, jotta ihmiset voisivat maksaa vähemmän veroa. Yritykset eivät kuitenkaan maksa yritysveroa sen enempää kuin rakennukset kiinteistöveroa tai puut metsäveroa. Veron maksavat aina lopulta ihmiset. Markkinataloudessa ei voida valita edes sitä, ketkä ihmiset yritysveron lopulta maksavat. Vaikka rahat lähtevät yritysten tileiltä, tämä ei tarkoita sitä, että yritysten omistajat kantaisivat verorasituksen. Yritysvero alentaa yritysten tuottavuutta ja kohdistuu siksi lopulta suureksi osaksi työntekijöiden kannettavaksi alempien palkkojen kautta.

Matti Tuomala, taloustieteen professori, Tampereen yliopisto:

”Suurin osa veroista on sellaisia, jotka yksilö maksaa.

Yritysveron osalta tilanne on konstikkaampi kuin nämä asiattomat antavat ymmärtää. Esimerkiksi säätiöiden omistuksia on hankala kytkeä yksilöihin.

Kaikkia veroja koskeva kysymys on, kuka ne viime kädessä maksaa: se, jolle maksaminen on laissa niin sanotusti asetettu, vai jokin muu taho. Tämä on niin sanottu veron kohtaantokysymys. Yritysvero (verojuristien kielellä yhteisövero) voidaan ajatella veroksi joko pääoman käytöstä tai yrityksen voitosta. Kiistojen kohde on, kumpi näistä.

Jonkin verran tiedetään, mitkä tahot maksavat yritysveroa. Oxfordin yliopisto yritysverotuksen tutkimusryhmä tutki laajalla eurooppalaisella yritysaineistolla (mukaan lukien myös suomalaisia yrityksiä) tätä kysymystä. Heidän varovaisten arvioiden mukaan puolet yrityksen verotaakasta kantavat yrityksen työntekijät. Loppu jakautuu eri tahoille mukaan lukien omistajat). On muitakin tutkimuksia, joissa vaihtelee, missä määrin verot menevät työntekijöille, missä määrin asiakkaille tai omistajille. Yllä oleva tulos koskee pitkää aikaväliä. Tällaisessa taloustilanteessa, jossa seitsemän vuotta ollaan eletty, on uskottavaa, että kohtaanto on erilainen. Kohtaanto, eli kuka veron lopulta maksaa, riippuu osapuolten neuvotteluvoimasta. Jos ja kun talouden taantumassa työntekijöiden neuvotteluvoima on selvästi heikompi kuin hyvinä aikoina, työntekijöiden maksama osuus lyhyellä aikavälillä todennäköisesti kasvaa.

Esimerkiksi elinkeinoelämän tahot usein perustelevat verovapaita osinkoja sillä, että omistaja on jo maksanut yhtiön veron. Oxfordin tutkimus ei tue tätä väitettä.”

Teksti: Antti Berg
Kuvitus: Jaakko Suomalainen