06. maaliskuuta 2015
Teksti:

Vihreiden nuorten toinen puheenjohtaja Ozan Yanar, 27, voisi hyvin olla demari, mutta nuorelle poliitikolle siinä ei taida olla mitään järkeä.

Eihän tästä ole epäilystäkään: demari mikä demari! Dee-maa-riiiiiiiii!

Vihreiden nuorten puheenjohtaja Ozan Yanar, 27, on pukeutunut farkkuihin ja kauluspaitaan. Sänki muodostaa poskille varjon, hiuksista sojottaa muutama hallittu kiehkura ja silmälasien malli on tyylipuhdasta taloustieteilijää.

Tai demaria.

Ansioluettelostakaan ei voi erehtyä: Yanar opiskelee Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa taloustiedettä. Työkokemusta hänellä on työ- ja elinkeinoministeriöstä, palkansaajien tutkimuslaitokselta sekä ammattiliittojen keskusjärjestö SAK:sta.

Kieli, jota Yanar puhuu, istuisi paitsi demarin myös minkä tahansa poliittisen broilerin suuhun: harkittuja lauseita, eikä hän kiihdy vaikka hänet keskeyttäisi vaan jatkaa siitä mihin jäi, koska kiihtyminen ei olisi järkevää.

Paitsi kun keskustelu kääntyy yhteen aiheeseen, jonka kohdalla hän menettää yllättäen vähän malttinsa.

Se on yksi syy siihen, miksi hän ei päätynyt demariksi. Palataan siihen vähän myöhemmin.

Ozan Yanar syntyi aivan tavalliseen keskiluokkaiseen turkkilaisperheeseen Istanbulissa toukokuussa 1987. Vanhemmat työskentelivät arkkitehteina.

Istanbulia kaupunkina kuvaa parhaiten yksi sana: kaaos. Ei Lontoon kaltainen, hallinnassa oleva kaaos, vaan sellainen kaaos, jossa kaikki vaikuttaa olevan ihan kohta hajoamassa. Asukasluvultaan kaupunki on Tokion luokkaa, mutta sieltä puuttuvat Tokion välkkyvät valot ja pilvenpiirtäjät.

Myös siitä kaaoksesta Ozan Yanar muistaa vain yhden asian: jalkapallon pelaaminen kaduilla kavereiden kanssa oli vaarallista, mutta se oli ainoa vaihtoehto, sillä puistoja tai kenttiä ei ollut.

Kun Yanar oli kolme, perhe muutti Oxfordiin, jonne vanhemmat menivät jatkamaan yliopisto-opintojaan. Kun perhe palasi Istanbuliin, vanhemmat erosivat.

Isä lähti takaisin Oxfordiin, jossa hän tapasi suomalaisnaisen ja muutti Helsinkiin. Yanar muutti äitinsä ja siskonsa kanssa Kyprokselle, jossa äiti löysi saksalaismiehen. Yanar ei kuitenkaan viihtynyt pienellä saarella. Hän sanoi äidilleen, että haluaisi johonkin isompaan paikkaan. Äiti ehdotti vitsillä, että tämä voisi muuttaa vaikka Helsinkiin isän luokse.

Vuonna 2001 Yanar muutti ja aloitti koulun Meilahden yläasteella. Hän oli silloin 14. New Yorkin World Trade Centerin kaksoistornit olivat muutamaa päivää aiemmin tuhoutuneet terrori-iskuissa.

Uudet koulukaverit luulivat, että luokalle oli tullut oppilas nimeltä Osama Yanar.

Vuonna 2003 Ozan Yanar sai peruskoulun päättötodistuksen ja päätti jatkaa lukioon. Kouluttautuminen oli akateemisen perheen lapselle itsestään selvä valinta.

”Mutta suomenturkkilaisten joukossa olin poikkeus. Siellä moni ajattelee, että jos vanhemmat pyörittävät jotain pizzeriaa, niin ei heillä voi olla mitään asiaa kouluttautua. Ei siinä silloin mieti, että riittäisikö mun lahjat. Kun kukaan, johon voisi helposti samaistua, ei tee niin”, Yanar sanoo.

Hän aloitti lukio-opinnot hyvämaineisessa Etu-Töölön lukiossa. Kun koulutoverit täysi-ikäistyivät ja saivat ajokortteja, Yanar huomasi katsoessaan autojen merkkejä ja malleja, että suuri osa tuli varakkaista perheistä. Tai ei edes varakkaista, vaan aidosti rikkaista.

”Olin että kas, ne todella rikkaathan ovat tässä näin mun silmieni edessä.”

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi keväällä 2006, hän teki mitä välivuosina tehdään, jos ei ole säästöjä lähteä maailmanympärimatkalle. Hän meni vuokratyöfirman listoille, tiskasi ja tarjoili.

Sitten aukesi työpaikka Stockmannin elektroniikkaosastolta. Sinne hän meni myymään kameroita ja kännyköitä.

”Ajattelin, että en ole tässä yhteiskunnassa mikään kiintiömamu. Että nyt mua arvostetaan”, Yanar sanoo.

Sen jälkeen Yanar ajatteli, että ehkä hän uskaltaisi hakea jopa yliopistoon.

Valinta oli tietysti valtiotieteellinen.

yaznar_artikkelikuva1

Suomen vihreät rekisteröitiin yhdistykseksi samana vuonna kun Ozan Yanar syntyi. Vuotta myöhemmin se pääsi puoluerekisteriin. Ensimmäiset kaksi kansanedustajaansa sitoutumattomat vihreät olivat saaneet jo vuonna 1983.

Koko liikkeen historian ekstralyhyt oppimäärä menee näin: Maailmalla ensimmäiset vihreät puolueet perustettiin 1970-luvun alussa Tasmaniassa ja Uudessa-Seelannissa. Vuonna 1979 Sveitsin parlamenttiin valittiin ensimmäinen vihreä kansanedustaja. 1990-luvulle tultaessa vihreitä edustajia oli jo Belgiassa, Ranskassa, Saksassa ja Italiassa. Suomessa kannatus eduskuntavaaleissa on 2000-luvulla vakiintunut seitsemään-kahdeksaan prosenttiin.

Alkuperäisen aatteensa perusteella vihreät poliitikot voidaan kärjistäen jakaa kahteen kastiin: ekologisteihin ja ympäristönsuojelijoihin. Ensimmäisen arkkityyppiä edustavat Pentti Linkolan kaltaiset syväekologit, jotka uskovat ihmisen ja luonnon pyhään yhteyteen, jota olisi parhainta toteuttaa kesät itikkaisella nurmimättäällä koiranputkia pureskellen ja talvet homeisessa laavussa toissavuonna säilöttyjä punajuuria nuoleskellen. Ympäristönsuojelijat ovat heitä, joita suurin osa nykyvihreistä poliitikoista edustaa.

Sillä aikaa kun vihreä aate raivasi tietään politiikkaan, sosiaalidemokraattinen puolue rakensi Suomeen sen, mitä me nyt kutsumme hyvinvointivaltioksi. Demarit ovat tuoneet Suomeen vahvan ay-liikkeen ja kohtuulliset minimipalkat, kahdeksan tunnin työpäivän ja peruskoulun. Puolueen kannatus on perinteisesti ollut reilusti yli 20 prosenttia, parhaimmillaan 1910-luvulla jopa yli 40.

Tämä tietoisuus on jokaisen valtsikalaisen selkäytimessä. Ozan Yanaria ei kuitenkaan politiikan tekeminen mitenkään erityisesti kiinnostanut. Huhtikuussa 2011, viime eduskuntavaalien aikaan, hän seurasi sitä perusvaltsikalaisen aktiivisuudella. Sellaisella, jossa yhteiskunta on turvallinen peruspuheenaihe Unicafessa lounastunnilla, sellaisella metatason metatasolla niin kuin yhteiskuntatieteilijöillä keskenään tapana on.

Mitä nyt perussuomalaisten nousu tuohon aikaan Yanaria vähän huolestutti. Mutta ei hän politiikassa mukana ajatellut ihan heti olevansa. Eihän hän tuntenut ketään joka olisi. Politiikka oli Yanarin mielessä niiden muiden heiniä siellä jossain.

Hän teki kandidaatintutkintoaan taloustieteestä. Kun syksyllä 2012 Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY tiedotti vaaleista, Yanar kuitenkin mietti vielä kerran: ketkä tuonne oikein saavat asettua ehdolle ja millä meriiteillä?

Edustajistovaalien ehdokasasettelu oli päättymässä seuraavana päivänä kello 12. Myöhään edeltävänä iltana hän soitti ainejärjestöjä edustavan edustajistoryhmän HYALin ”tyypeille”, että mitäs, jos hän nyt vaikka tulisi piruuttaan listoille.

”Ne varmaan ajatteli, että okei, kuka tää tyyppi on, mutta tulkoon vaan, kun tarvitaan ehdokkaita”, Yanar sanoo ja lisää äkkiä perään:

”Siis tosi kivoja tyyppejä kaikki.”

Hän tekee tällaisia lisäyksiä usein, sillä haluaa varoa vahingossa loukkaamasta ketään.

Liike oli taktinen, mutta ei Yanar sitä silloin vielä tiennyt. Ylioppilaskunnan vaaleissa ehdolle lähteminen on nimittäin turvallisin ja samalla varmin mahdollinen tapa aloittaa poliittisen broilerin ura: äänestysaktiivisuus on alhainen, vain reilut 30 prosenttia 27 000 äänioikeutetusta äänestää, joten määrällisesti ääniä ei tarvitse kerätä paljon saadakseen kohtuullisen tuloksen. Lisäksi hommassa pääsee verkostoitumaan.

Yanar avasi excel-taulukon ja kokosi sinne nimiä laskeakseen, kuinka paljon ääniä hän vähimmillään saisi. Taulukkoon hän listasi tutut ja tutuntutut, jotka varmasti äänestäisivät häntä. Exceliin kertyi 30 nimeä.

”Ajattelin, että fine, tämä riittää, en mä pääse läpi, mutta en onneksi menetä kasvojani.”

Ääniä tuli yli 90. Sitä voi edustajistovaaleissa sanoa äänisaaliiksi, sillä se oli toiseksi eniten.

Kaksi vuotta myöhemmin, marraskuisena keskiviikkoiltana 2014, ravintola Virgin Oilissa näytti ja kuulosti vähän samalta kuin Tavastialla eräänä tammikuisena sunnuntai-iltana vuonna 2012. Mutta silloin oltiin HYYn edustajistovaalien eikä vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haaviston vaalivalvojaisissa.

Yhteistä oli se, että molemmissa illan tähti oli vihreä.

Hän oli Ozan Yanar, Vihreiden ehdokas, joka nappasi edustajistovaalien äänikuninkaan paikan: 115 ääntä.

Se ei ollut yllätys kenellekään. Yanarin naama oli tullut tutuksi kaupungilla jo puoli vuotta aiemmin, sillä keväällä 2014 hän oli ehdolla eurovaaleissa. Tuloksella ei tietenkään päästy lähellekään yhtään minkäänlaista paikkaa, mutta ei se ollenkaan paha tulos ensikertalaiselle ollut: 2269 ääntä.

Ozan Yanar on monella tapaa sitä, mikä juuri nyt puhuttelee nuorta, arvoliberaalia ja talouspoliittisesti hieman vasemmalle kallellaan olevaa äänestäjää. Tutut kuvailevat häntä ”järjettömän kivaksi tyypiksi”. Tietenkin 2010-luvun nuorisopoliitikko on sellainen. Miten muuten voisi saada ääniä?

Nyt Yanar onkin ehdolla eduskuntaan Vihreän liiton listalta. Ja juuri nyt hänen vaalipiirissään Helsingissä vihreillä on peräti kaksi vanhaa paikkaa auki. Paikkansa jättävät apulaiskaupunginjohtajaksi siirtynyt Anni Sinnemäki ja vihreiden emeritusedustaja Osmo Soininvaara, joka ilmoitti saaneensa eduskunnasta tarpeekseen. Se tarkoittaa, että Yanarilla on aivan todellinen mahdollisuus päästä läpi.

Yanarin tilanne vaaleissa olisi todennäköisesti toisenlainen, jos hän olisi reilu vuosi sitten puoluetta pohtiessaan valinnut toisin. Silloin hän pohti kahden puolueen välillä: vihreät vai demarit?

Valinta oli vaikea. Mutta kun hän suuttui, hän tiesi.

yaznar_artikkelikuva2

Ozan Yanarin uudistuslista on pitkä kuin Ben Zyskowiczin helmikuussa julkaisema leikkauslista. Siinä ei sinänsä ole kovin uusia asioita, mutta Yanar vetää henkeä ja alkaa luetella niitä jäsennellyssä, ulkoa opetellussa järjestyksessä.

Sosiaaliturva uusiksi. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä muodostaa aivan liikaa kannustinloukkuja, eli usein on kannattavampaa nostaa tukia kuin käydä töissä. Siksi ennemmin tai myöhemmin tarvitaan perustulo, josta pitäisi järjestää kokeilu.

”Ja tähän moni huutaa kustannuksista. Vihreiden perustulomalli on laskettu kustannusneutraaliksi, eikä siinä ole edes otettu vielä huomioon todennäköistä työllisyyden lisääntymistä”, Yanar sanoo.

Se tarkoittaa, että kustannuksien puolesta mallia pystyttäisiin kokeilemaan vaikka heti.

Perustulomallin tarpeellisuuden hän perustelee tutulla faktalla: tulevaisuuden työ on silppua ja pätkätyötä, ihmisten työurat rakentuvat pienistä palasista, ja sosiaaliturvajärjestelmä on rakennettu vanhanaikaiselle ajatukselle, jonka mukaan ihmiset ovat töissä pitkään samojen työnantajien palveluksessa.

Kuntarakenne pitää laittaa kokonaan uusiksi. 300 kuntaa on liikaa. Jos muu ei auta, voisi käyttää vähän pakkoakin, sillä uudistus yksinkertaisesti on tehtävä (tähän Yanar lisää monta kertaa sanat maltillisesti ja ehkä).

Sote-uudistus pitää saada tehtyä.

Leikkauksien sijasta Suomen taloutta pitää seuraavan vaalikauden alussa elvyttää ”järkevillä investoinneilla”. Yksi esimerkki tällaisesta olisi Yanarin mukaan Helsingin kantakaupungin alittava Pisara-lähijunarata, joka toisi hetkellisesti työpaikkoja ja pidemmällä tähtäimellä sujuvoittaisi työssäkäyntiä ja kaupankäyntiä ja siten vaikuttaisi positiivisesti talouteen. Sillä lailla talous pyörisi myös taantumassa.

Tämähän kuulostaa aivan demarilta. Vihreät ovatkin talouspolitiikaltaan monella tapaa kuin demarit. Tämän on huomannut esimerkiksi Tampereen yliopiston valtio-opin professori Heikki Paloheimo tutkiessaan vihreiden vaalikonevastauksia. Niiden perusteella hän huomasi, että vihreät sijoittuvat sosiaali- ja talouspoliittisilta kannoiltaan oikeisto-vasemmisto-akselilla keskimäärin melko täsmällisesti samaan kohtaan kuin demarit.

Mutta miksei Ozan Yanarista sitten tullut demaria?

Syy löytyy politiikan vakioaiheesta ja yhdestä niistä vaikeimmista: tasa-arvosta. Siitä Yanar käyttää puhuessaan eri sanaa kuin poliitikot ja puolueohjelmat yleensä. Yanar nimittäin puhuu yhdenvertaisuudesta.

Tässä vihreiden ja demareiden muuten kovin samanlaiset tiet eriytyvät. Ja käsitys tasa-arvosta selittää myös sen, miksi vihreiden ja demarien näkemykset sosiaalipolitiikan onnistuneesta toteuttamisesta ovat kovin erilaisia. Ensiksikin yhdenvertaisuus on vihreille painavampi teema. Se on peruslähtökohta, jonka pohjalta kaikki muut päätökset tulee heidän mukaansa tehdä – vähän niin kuin ympäristöasiat.

Demareiden käsitys tasa-arvosta perustuu universaaliin tasa-arvoajatteluun, eli samaa kaikille. Kun kaikki on periaatteessa kaikkien saatavilla, kuten ilmainen koulutus ja terveydenhuolto, tasa-arvo on sillä taputeltu. Kärjistettynä sukupuolten välinen tasa-arvo on tarkoittanut demareille sitä, että tullakseen tasa-arvoisiksi naisten kannattaisi pyrkiä olemaan vähän niin kuin miesten.

Kun demareiden puheenjohtaja Antti Rinne julistaa olevansa äijäfeministi, Ozan Yanarille riittää pelkkä feministi.

Vihreiden tasa-arvokäsityksen peruskysymyksenä onkin se, miksi kaikkien saatavilla olevat asiat eivät sitten lopulta tavoitakaan kaikkia.

Ajatuksen idea syntyi samaan aikaan vihreän liikkeen kanssa, 1980-luvun radikaalifeministisessä liikkeessä. Silloin se meni niin, että nainen ja mies ovat perustavanlaatuisesti erilaisia keskenään, ja tasa-arvon edistämiseksi on syytä korostaa naiseuden ja mieheyden erilaisuutta.

2000-luvulle tultaessa tämä ajatus on hylätty liian yksinkertaistavana, ja se on vaihtunut ajatukseen, että sukupuoli on paljon kaksijakoista mallia monimutkaisempi asia.

Mutta koska ihmiset eivät synny valtiolle vaan perheisiin, mitä samalta viivalta lähteminen tarkoittaa ja miten erilaisiin taustoihin liittyvät ongelmat lopulta pitäisi sitten ratkaista? Ilman, että kenenkään mahdollisuuksia menestyä rajoitetaan?

Demareiden ratkaisut ovat simppeleitä. Kun on ongelma, se ratkaistaan sanomalla vahvemmalle osapuolelle, että ei saa. Jos esimerkiksi osa-aikatyöntekijöillä ei ole riittävästi töitä, ratkaisu on, että kielletään työnantajien aloitteesta tehdyt nollatuntisopimukset. Siis jos Pekan työnantaja pakotetaan laittamaan sopimukseen nollan sijasta 18 tuntia, Pekalla on vähintään 18 tuntia aina töitä.

Vaikka kaikki hyvin tietävät, että todellisuudessa Pekalla ei kohta ole töitä ollenkaan.

Vihreiden mielestä pitäisikin siis ennemmin kysyä, mistä eri taustatekijöistä johtuu, että Pekalla ei ole riittävästi töitä, ja miten nämä taustatekijät kenties vaikuttavat toisiinsa.

Yanarille havainto tuli silmille eduskuntavaalien aikaan 2011. Kun hän muistaa sen, seuraa se kiihtyminen. Yanar hengittää monta kertaa syvään ulos ja sanoo:

”Kun mä kuulen jonkun sanovan jotain sellaista, mä en kestä, mä en vaan kestä!”

Puoluevalinta oli selvä viimeistään silloin, kun hän muisti, mitä demareiden silloinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen oli vaalien alla sanonut. Siitä nousi kohu, sillä sanojen tulkittiin olevan paniikkireaktio sille, että äänestäjät vuotivat perussuomalaisten leiriin.

”Maassa maan tavalla”, Urpilainen julisti, ja kiirehti tarkentamaan tarkoittaneensa hyvää: että maahanmuuttajat on integroitava osaksi yhteiskuntaa. Miten – sitä hän ei tarkentanut. Että onko kyse kotouttamiseen panostamisesta vai siitä, että määrittelemme, millainen on oikeaa ja väärää kansalaisuutta.

Yanarissa se herätti yhden kysymyksen: mikä on maan tapa ja kenellä on oikeus määritellä se?

Ei ainakaan perussuomalaisten kansanedustajalla Jussi Halla-aholla, jos Ozan Yanarilta kysytään.

Konflikti näiden kahden hahmon välillä tuskin yllättää ketään. Yanar otti perussuomalaisten ääniharavan kanssa yhteen helmikuun lopussa sosiaalisessa mediassa, kun Halla-aho kirjoitti Facebookiin päivityksen, jossa totesi puolueiden ottavan ehdokaslistoilleen kiintiömaahanmuuttajia vailla todellista osaamista.

Se on sillä lailla rumasti sanottu, että ihmisten mieltäminen kiintiöiksi tuppaa helposti estämään edes minkäänlaisen potentiaalisen osaamisen näkemisen ulkoisten ominaisuuksien takaa.

Osoittaakseen kiintiökommentin vääräksi Yanar tarttui puhelimeen, soitti Halla-aholle ja pyysi häntä väittelemään kanssaan tunniksi ”mistä tahansa politiikan lohkosta”.

Mutta miksi sekä Yanarin että Halla-ahon reaktiot ovat huvittavia?

Rasismi vaikuttaa olevan Yanarille myös tunneasia. Eikä siinä mitään, sillä moni asia on. Mutta siinä missä Yanar tekee muuta politiikkaansa rauhallisuudella, rasismin kohdalla rauhallisuuteen tulee särö. Jos nimittäin haluaa olla realisti, ja halajaa juuri nyt menestyväksi poliitikoksi, kannattaa yrittää olla kiihtymättä. Suomen kansanedustuslaitos kun on suhteellisen homogeeninen joukko kantasuomalaisia, valkoihoisia, hyväosaisia ihmisiä. Siellä tunneasioita ovat tähän asti olleet vasta turkistarhaajien perheet ja ydinperhemallin horjuminen. Ei pinnan alla oleva syrjintä.

Halla-aho taas ei tavoilleen uskollisena kiihtynyt vaan turvautui toiseuttamisen strategiaan. Se tapahtuu vetämällä viiva meidän ja niiden muiden välille. Halla-aho kieltäytyi Yanarin pyynnöstä ja kirjoitti uuden päivityksen, jossa vertasi Yanarin soittoa samaan kuin jos hän soittaisi USA:n presidentille Barack Obamalle ja pyytäisi päästä väittelemään tämän kanssa.

yaznar_artikkelikuva3

Kauluspaidassa ja taloustieteilijälaseissaan Ozan Yanar sulautuu lähes saumattomasti nuorisopoliitikkojen valtavirtaan. Se ei ole helppoa kenellekään, mutta sen hän taitaa suorastaan hämmentävän hyvin.

Ja onhan se uralla etenemisen kannalta vain järkevää. Olla turvallista valtavirtaa, josta kannattaa erottautua pienillä, harkituilla vivahde-eroilla.

Mitä hän sitten oikein tavoittelee?

”Kyllä valtiovarainministerin salkku olisi tosi hieno juttu”, hän sanoo.

Sellainen vihreällä poliitikolla olisi ennenkuulumatonta. Nyt istuvassa hallituksessa salkkua kantavat demarit, pitkällä kokemuksella.

Mutta kantavatko kauaa? Joulukuussa 2014 Ylen gallup paljasti, että nykyään demareita äänestäisi 18-24-vuotiaista enää kolme prosenttia. Kolme jumalan prosenttia – puoluetta, joka on historiassa voittanut vaalit kerta toisensa jälkeen.

Saman gallupin mukaan vihreitä ja vasemmistoa äänestäisi 14 prosenttia samanikäisistä. Vielä niitä suositumpi nuorisopuolue oli kokoomus, jota äänestäisi joka neljäs.

Mutta nyt Ozan Yanar haluaa kysyä yhden kysymyksen.

”Ajatteletko sä oikeasti noin, että mä sulaudun porukkaan? Mä olen, mä olen tosi otettu.”

Sitten se tapahtuu. Kun hän unohtaa olevansa toimittajan edessä, hän hieman rentoutuu. Kun muuten hillitty poliitikko ja taloustieteilijä tekee niin, sellaisen alta paljastuu yleensä kiinnostavia asioita.

Yanarin kohdalla sen kuulee kielestä. Ei kielitaidosta, sillä hän puhuu ja kirjoittaa kaikin tavoin virheetöntä ja täydellistä suomea, onhan hän suomalainen jo passinkin mukaan. Sen sijaan hän tekee täsmälleen saman kuin mitä tahansa murretta puhuva, joka on vasta muuttanut Helsinkiin mutta häpeää taustaansa ja yrittää siksi puhua yleiskielisesti.

Hän ei enää välitä. Puheen intonaatio muuttuu hieman, aivan pikkuisen. D- ja g-kirjaimet muuttuvat vähän pehmeämmiksi kuin yleensä. Niistä tulee kauniita ja sointuvia, aavistuksen nasaaliin taipuvia.

Hän ei siis enää yritä kuulostaa samalta kuin kaikki muut, vaan antaa olla, ja se kuulostaa kauniilta.

Todennäköisesti kukaan ei välittäisi, vaikka hän uskaltaisi tehdä niin vähän useammin.

Teksti: Antti Pikkanen
Kuvat: Lina Jelanski

Juttua varten on haastateltu myös Turun yliopiston politiikan tutkijaa Rauli Mickelssonia.