06. maaliskuuta 2015
Teksti:

Haluaisin olla selittämättömän rikas. En tarkoita varakkuutta, tarkoitan todellista, mittaamatonta rikkautta. Tarkoitan pääomaa, jonka arvo on paisunut ja sulanut kauas kolikoista ja kultaharkoista joksikin binääriseksi organismiksi, joka hengittää Lontoon Cityn valokuitukaapeleissa niin, että yhdessä sykäyksessä se voi kasvaa tai pienentyä Suomen bruttokansantuotteen verran. Haluaisin tietää, miltä sellainen omaisuus tuntuu, mutta mielikuvitukseni tarjoilee minulle vain kuluttamiseen liittyviä fantasioita, juuri niitä, jotka tekevät nousukkaista nousukkaita.

Rikkaana ostaisin neljäsataa Louis Vuittonia ja kakkaisin jokaiseen vain siksi, että voisin tehdä niin. Ostaisin asunnon mutta en itselleni, vaan laukuilleni.

Lähestyisin jotakuta köyhää ja lupaisin, että turvaan hänen ja hänen perheensä talouden koko heidän loppuelämäkseen, mikäli hän vain saapuisi aina parillisena tiistaina asunnolleni ja hyppisi alastomana paikallaan samalla itseään huoraksi sättien, kunnes luhistuisi. ”Tervetuloa viihdebisnekseen”, huutaisin, kun köyhä tulisi häpeästä sinisenä tiistaihypyilleen ja sitten nauraisin kunnes itkisin.

Tällaisiin yksilöön kohdistuviin kosto- ja alistusfantasioihin rajoittuu käsityskykyni. Minun on vaikea kuvitella, millaista todellinen korporaatiovalta on, tai miten pääoma toimii. Miljardöörit ovat aina mielessäni populistisarjakuvan sikaria pössytteleviä possuja, jotka kieriskelevät kaviaarissa ja kultapalleroissa.

Jos yritän kuvitella hyvää miljardööriä, päädyn aina typerään karikatyyriin, joka on sittenkin paha. Olen tekstiili-imperiumin johtaja ja minua hiillostetaan. Päätökseni myötä 400 suomalaista 56-vuotiasta Marjattaa on juuri menettämässä työnsä, koska muutama aidsinen lapsimorsian hoitaa hommat tuhat kertaa halvemmalla ja valittamatta. Mutta päätös tuotannon siirrosta onkin todellisuudessa vilpitöntä uskoani siihen, että lopulta, kokonaiskuvassa, muutos toisi Suomen Marjatoille enemmän hyvää kuin tuotannon pitäminen Suomessa ja koko firman hiljainen nuutuminen pois veroja maksamasta.

Tai ehkä kuvittelen, että suomalainen ei potkuista piittaa, täällä ei holhota, täällähän on vuosituhansia kaskettu jostakin routaisesta mättäästä naurispelto ja myyty sen antimia, jos ei muuta.

Yksioikoiset rötösherramielikuvani johtuvat lopulta siitä, että uskon etuoikeuksien mädättävän: kun on riittävän etuoikeutettu, ei enää ajattele olevansa sitä.

Olen hyppinyt puolen vuoden ajan televisiossa, minkä seurauksena nimeni on saanut rahallisen arvon. Tämän tietävät myös työnantajat. Saatan olla jopa huonompi näyttelijä kuin aiemmin, mutta töitä minulla riittää moninkertaisesti parin vuoden takaiseen verrattuna. Olen etuoikeutetumpi kuin koskaan aiemmin elämässäni, mutta minä ajattelen ansaitsevani kaiken sen. Ajattelen, että kärsittyäni kymmenen vuotta baaritöissä ja sen jälkeen lukuisissa ala-arvoisissa teatteriesityksissä minä nimenomaan ansaitsen kaikki palkat ja työtarjoukset yhtä paljon kuin en mielestäni ansainnut kärsimyksiäni baarimestarina.

Mutta samalla kykyni eläytyä toisten vaikeuksiin on heikentynyt. Kun minua monin verroin lahjakkaampi tuttavani mädäntyy rahapulassa jonkin tulehtuneen maakuntateatterin pierunhajuisessa halpatuotantomusikaalissa ja kertoo siitä minulle, ajattelen julmasti, että itsepä olet valintasi tehnyt. Huomioni toisen, työttömäksi jääneen ystäväni tilanteesta ovat nykyisin yhtä relevantteja kuin kenen tahansa miehen mielipiteet lestadiolaisäitien synnytystuskista.

Haluaisin uskoa, että kun edellytyksiä on loputtomasti, myös velvollisuudentunto herää. Haluaisin uskoa, että miljardöörinä olisin maanläheinen ja imuroisin itse. Ennemmin tai myöhemmin perustaisin etuoikeuksistani syyllistyneenä vieläpä säätiön, joka jakaa rahaa tila-aikataiteilijoille.

Mutta mielikuvissani loikin sittenkin sikari suussa kerjäläisen eteen ja sadan euron seteliä heiluttelemalla houkuttelen hänet Kolera-altaan laidalle. Sinne heitän setelin ja kuvaan HD-tasoisena kerjäläisen kasvojen mikroilmeitä hänen pohtiessaan hypätäkö vai ei.

Onneksi en ole miljardööri, ajattelen ajellessani taksilla tuontifarkut hiessä leipäjonon ohi esittämään sketsihahmoa rahasta. Keikka menee hyvin. Yritysjuhlan järjestäneen johtajan tytär katsoo myöhemmin illalla kotikartanossaan HD-tasoista videota jännityksestä vaahtoavasta suustani ja toivoo jonakin päivänä saavansa olla näyttelijä.

Juttusarjassa näyttelijä ja kirjailija Antti Holma asettuu muiden ihmisten asemaan.

Teksti: Antti Holma
Kuva: Jussi Särkilahti