12. joulukuuta 2014
Teksti:

Olga Kerko, 68-vuotias koltansaamen äidinkielinen puhuja:

”Kasvoin Inarin Sevettijärvellä kaksikielisessä koltansaamelaisessa perheessä. Koltansaame oli meidän kotikieli. Koltan kieli on Suomessa puhuttavista kolmesta saamelaiskielestä uhanalaisin. Siinä missä pohjoissaamella on yli 20 000 puhujaa, puhuu koltansaamea eri arvioiden mukaan 150-300 ihmistä.

Koulua käytiin suomeksi. Koltan kielen lukeminen ja kirjoittaminen on pitänyt opetella jälkeenpäin, enkä vieläkään lue koltansaamea sujuvasti.

Välimatkat olivat niin pitkiä, että lukukausien ajaksi muutettiin oppilasasuntoloihin. Koulun johtajaopettaja ja asuntolanhoitaja kielsivät meitä välitunneillakin ankarasti käyttämästä äidinkieltämme. Asuntolanhoitaja sai myöhemmin Suomen Valkoisen Ruusun kunniamerkin työstään saamelaislasten parissa. Olen miettinyt, että mitenköhän sitä mitalia on perusteltu.

Tämä ei ole vain minun kokemukseni. Olen kuullut, että muissakin kouluissa saamen puhuminen oli kielletty. Vanhemmatkaan eivät osanneet puolustaa oikeuksiamme.

Ei sitä lapsena tietenkään osannut ihmetellä. Vähän myöhemmin tuli ymmärrys, että meitä kielletään puhumasta koltansaamea, koska siinä on jotakin häpeällistä. Minä en kuitenkaan koskaan hävennyt koltankielisyyttäni. Tunnen kyllä ihmisiä, jotka ovat kieltäneet juurensa eivätkä suostu enää puhumaan koltan kieltä.

Muutin Helsinkiin 19-vuotiaana. Minua luultiin usein ulkomaalaiseksi, ja sain selitellä taustaani. Vieläkin minua hämmästyttää ihmisten tietämättömyys: saamelaisia kutsutaan lappalaisiksi ja kysellään, olenko asunut kodassa. Voin hyvin kuvitella, mitä maahanmuuttajat joutuvat kohtaamaan.

Helsingissä olisi ollut hirveän helppo luopua koltan kielestä, mutta minä en jostain syystä pystynyt siihen. Kieli jäi, se on aina jossain taustalla. Kun saan tilaisuuden puhua koltansaamea, sanat löytyvät itsestään. En usko että kieltä voi unohtaa ilman että tietoisesti päättää hylätä sen. Kieli on niin syvällä.

Pääsen käyttämään koltansaamea suunnilleen kerran kuussa, kun puhun puhelimessa äitini ja sisarusteni kanssa. Sevettijärvellä käyn kerran pari vuodessa. Koltan kieli ei kuulu jokapäiväiseen elämääni. Sille ei mahda mitään, se täytyy vain hyväksyä.

Kuuntelen aina koltansaamenkieliset uutiset, Nuõ’rttsäämas, jotka tulevat radiosta kerran viikossa. Muitakin saamenkielisiä ohjelmia tulisi päivittäin, mutta ne ovat pohjoissaamen- tai inarinsaamenkielisiä. Saamelaiskielet eroavat toisistaan niin paljon, etteivät niiden puhujat ymmärrä toistensa kieliä.

Koltansaamelaiset ovat vähemmistö vähemmistön sisällä. Muut saamelaiset katsoivat kolttia kieroon, kun he saapuivat aikoinaan evakkoina petsamolaisista kotikylistään. Vielä kymmenisen vuotta sitten koltansaamen tilanne oli todella huono, tuntui että kieli katoaa minä hetkenä hyvänsä. Nyt näyttää vähän valoisammalta. On kielipesätoimintaa, kielenopetusta ja kiinnostusta kolttakulttuurin käsitöitä, leikkejä ja ruuanlaittoa kohtaan. On ainakin yritystä koltansaamen elvyttämiseksi.

Koltansaamessa on paljon sanoja, joita ei löydy suomen kielestä. Nauramme monesti siskoni kanssa hauskoille
ilmauksille, joilla äiti ja isä komensivat meitä kun olimme pieniä.

Niiden merkitystä on mahdotonta selittää suomeksi.”

Teksti: Roosa Pohjalainen
Kuva: Noora Isoeskeli