Suomen taloudella ei ole mennyt pitkään aikaan hyvin. Mitä, jos ei mene jatkossakaan?
Läntisen demokratian viisaat miehet istuvat rivissä. Korkman, Kiander, Vartiainen, Kotilainen, Haaparanta. Neljä mustaa puvuntakkia ja yksi punainen.
On lokakuun 21. päivä. Eduskunnan valtiovarainvaliokunnassa järjestetty julkinen kuuleminen on juuri päättymässä. Talousviisaiden kuuleminen on ensimmäinen laatuaan. Se on järjestetty siksi, että Suomen tulevaisuus näyttää pimeältä. Vuosi toisensa jälkeen tunnelin päähän ennustetaan valoa. Vielä kun joku tietäisi, kuinka se sytytetään.
Tänä vuonna Suomen talous supistuu. EU-komission ennuste sen tulevalle kolmelle vuodelle on euromaiden heikoin, ellei miniatyyrivaltio Kyprosta lasketa. Jopa Alexander Stubb manasi Dagens Industrin kolumnissaan Suomen tuleville vuosille synkkyyttä, jos jotain ei tehdä.
Valiokunnalle puhuvien pukumiesten suut suoltavat paljon puhuttuja ongelmia tutuin sanankääntein. €¨Rakenteellisia uudistuksia, palkkamalttia ja kansallisia katastrofeja. Lisäksi Suomea riivaavat rakenteellinen alijäämä ja kestävyysvaje, eli se, kuinka julkisen sektorin menot kasvavat ja tulot laskevat väestön lisääntyessä.
Professori Sixten Korkmanin puhe virtaa kuin helminauha. Hän edustaa keskitietä, toivoo niin rakenneuudistuksia kuin investointeja. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (Vatt) ylijohtaja Juhana Vartiaisen mielestä nykytilanteessa investointeihin ei ole varaa, vaan julkinen sektori tarvitsee kunnon mylläämistä. Professori Pertti Haaparanta eroaa yleislinjasta punaisen takkinsa lisäksi sillä, että hän vaatii elvytystä. Ihan sama millaista.
Mutta toimetkin ovat vain toive, sillä ongelma ei koske vain Suomea, vaan koko euroaluetta. Sen kituminen jatkuu jo seitsemättä vuotta. Ja kun nykyinen taantuma on ratkaistu, pitäisi vielä purkaa kotoinen kestävyysvaje ja lopulta ilmastonmuutos.
Vain siten talouskasvu voi jatkua.
Harvardin yliopiston taloustieteen professori Alberto Alesina tarvitsi kesäkuussa 2010 viisitoista minuuttia antaakseen koko Euroopalle opetuksen.
Alesina esitteli EU-johtajille laajentavan supistamisen teorian. Se on juuri niin paradoksaalinen kuin nimensä antaa ymmärtää. Teorian mukaan julkinen velkaantuminen pysähtyy ja talous kääntyy nousuun alijäämiä leikkaamalla.
Opetus kuului: ”Älkää tehkö, kuten Kreikka.”
Puoli vuotta aiemmin oli paljastunut, että Kreikka oli hoitanut talouttaan aivan miten sattuu. Koko vuosikymmenen vaaleissa maan puolueet olivat kampanjoineet lähinnä sillä, kuka tarjoaa kansalle eniten ja avokätisimmin. Velkaa oli otettu niin paljon, että maa yritti korjata alijäämäänsä piiloon.
Vaikeuksiin Kreikka ajautui kuitenkin siksi, että siitä tuli EU:n poliittinen pelinappula, jonka tilanteesta oikein kukaan ei halunnut olla vastuussa. Ei Kreikka itse, eikä EU.
Lopulta Kreikalle tehtiin lainapaketti ja EU-komission, Euroopan keskuspankin ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n muodostama troikka syötti maalle Alesinan lääkkeen. Se oli kaikkien aikojen ankarin sopeutusohjelma.
EU-komissio osoitteli sormellaan Kreikan paisunutta julkista sektoria. Pimentoon jätettiin ne puhkivelkaantuneet keskieurooppalaispankit, jotka olivat mahdollistaneet Kreikan törsäyksen antamalla sille ahneuspäissään liikaa luottoa.
Pankkikriisistä tuli velkakriisi, ja Kreikasta varoittava esimerkki.
Sittemmin Troikka on pakottanut Italian, Irlannin, Portugalin ja Espanjan samalle kiristyskuurille.
Millään niistä ei pitänyt olla mitään hätää, ellei EU-komissio olisi onnistunut säikäyttämään sijoittajia pelottelemalla Kreikan velkataudin tarttumisella.
Hinta on ollut kova.
Vallalla oleva uusklassinen taloustiede kuvittelee olevansa luonnontiede, vaikka se on ihmistiede. Järjestelmä uskoo, että ihminen on rationaalisen ahne, eikä välitä muista. Sopeutuksen idea on tasapainottaa markkinat siihen kuntoon, että sijoittajien luottamus palaisi. Sen uusklassisen taloustieteen mekanismi tekee luvuilla ja väkisin, välittämättä ihmisistä tai resursseista.
Siksi Kreikassa neljännes maan asukkaista on nyt työttöminä, malaria leviää ihmisten välillä ja vuotuiset HIV-tartunnat ovat yli 30-kertaistuneet. Portugalista nuoret pakenevat siirtomaihin Angolaan ja Mosambikiin töiden perässä, ja Espanjan tuloerot ovat kasvaneet EU:n suurimmiksi.
Myös Suomi on saanut osansa eurooppalaisesta €¨kiristyspolitiikasta. Ensi vuonna kestävyysvajetta ja velkaa leikataan kolmen miljardin euron sopeutuksilla.
Silti luottamuskeijua ei vain näy. Kriisi jatkuu, eikä yksityinen puoli ole onnistunut korvaamaan julkisen puolen leikkauksia.
Päinvastoin.
Koko Eurooppaa vaivaa kysyntäpula. Kaikki maat joutuvat kilpailemaan koko ajan kovemmin toisiaan vastaan koko ajan vähenevästä ostovoimasta. Tuloksia paasto ei ole tuonut vielä yhdessäkään Euroopan maassa.
Euroalueen keskellä on sen suurin talous Saksa. Sen vaihtotase on ollut vuosia selvästi ylijäämäinen, eli toisin sanoen vienti vetää ja raha valuu muualta Saksaan.
Silti siellä autobahnit murenevat käsiin ja talouden rakenteet lahoavat, kun liittokansleri Angela Merkel istuu vahdissa rahakirstun päällä kuin mikäkin Roope Ankka.
Saksasta on tullut EU:n rikas mutta yrmeä hausfrau, joka laittaa Finnjetin buffetissa lohta käsilaukkuunsa ja pakottaa muut ottamaan nuukailusta mallia.
Se on mahdollista, koska euroa ei johda kukaan.
Euroalueen nykyinen pysähdys on taloushistorian pisin: pidempi kasvuton kausi kuin Yhdysvaltain 1930-luvun lama. Lokakuussa euroalue kääntyi jo kolmanteen taantumaan seitsemän vuoden aikana. Mitä, jos sille ei vain näy loppua?
Aalto-yliopiston taloustieteen laitoksella, Economicumin toisen kerroksen käytävällä Arkadiankadulla tajuaa, kuinka paljon Suomen virallista talousviisautta on kasautunut neliömetrimääräisesti pienelle alueelle.
Sixten Korkman ja Pertti Haaparanta ovat parin huoneen päässä toisistaan. Seuraavat pari huonetta ja ollaan taloustieteen professori Matti Pohjolan huoneessa.
Pohjola, Korkman ja Massachusetts Institute of Technologyn taloustieteen professori Bengt Holmström kirjoittivat talvella raporttimuotoiset askelmerkit Suomen talouskasvulle.
Jos virallisten rivien väliin voi kirjata jotain, niin Pohjolan, Korkmanin ja Holmströmin raportti elättelee toiveita uudesta Nokiasta. Vai mitä muuta tieto- ja viestintäteknologian (ict) kehittämisestä syntynyt uusi innovaatio voisi muka tarkoittaa.
Raportin mukaan ict-ala on yhä Suomen vahvuus. Sen varaan kannattaa laskea, koska insinöörien osaaminen ei ole kadonnut mihinkään, vaikka Nokia sortuikin.
Muuten Pohjola ei ole sen toiveikkaampi kuin muutkaan.
”Ollaan tässä vähän umpikujassa. Sen takia ekonomistit on erimielisiä, päättäjät on erimielisiä. Kukaan ei oikein tiedä, mikä ratkaisisi tämän”, hän sanoo. ”On taantuma ja ikääntyminen. Pitkällä tähtäimellä näyttää hyvin synkältä.”
Synkkyyttä selventääkseen Pohjola avaa tietokoneensa ja näyttää nipun diagrammeja. Käyrät osoittavat alas. Se on rakennemuutoksen kuva.
Se ei toki ole mitään uutta. Teollisuuden osuus Suomen elinkeinorakenteesta on laskenut tasaisesti viimeiset 40 vuotta. Nokian vuoksi teollisuus oli Suomelle pitkään tärkeämpi kuin vaikkapa Ruotsille. Nyt vahvat alat, ict-, metsä- ja metalliteollisuus ovat kaikki alamäessä, eikä Suomi oikein tiedä, mitä tekisi. Vientiä tarvittaisiin, mutta Eurooppa ei vedä.
”Tässä paljastuu, että Suomen teollinen kuva onkin jälleen aika yksinkertainen”, Pohjola sanoo.
Suomen talouden varsinainen peikko ristittiin ”kestävyysvajeeksi” vuonna 2006, kun valtiovarainministeriön virkamiehet puhuivat siitä Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan. Epämääräisyydestään huolimatta tai juuri sen vuoksi siitä on tullut valtakunnanpolitiikan ja talousjargonin trendisana.
On itsestään selvää, että Suomen väestö ikääntyy, minkä vuoksi eläkkeitä tarvitaan koko ajan enemmän kuin niille on maksajia.
Sopivat luvut vajeeseen jokainen voi kuitenkin arvata itse. Julkiset ennusteet ovat olleet silkkaa Stetson-Harrisonia riippuen siitä, kuka arvioi ja koska. Siksi kestävyysvaje voi näyttää vuoroin vaarattomalta ja vuoroin likimain maailmanlopulta.
Julkisuudessa kauhisteltu valtionvarainministeriön ennuste viiden prosentin vajeesta bruttokansantuotteesta on hurjimmasta päästä. Alimmilla arvioilla vajeesta selvittäisiin, vaikkei eläkeikää edes nostettaisi.
Pohjolan mukaan kestävyysvaje on kuitenkin syy sille, että nyt tarvitaan tarkkaa talouspolitiikkaa. Koko euroalueen kannattaisi elvyttää, mutta siihen Saksa taas ei suostu. Jos Suomi lisäisi yksin julkista alijäämäänsä ja elvyttäisi, velkaantuminen voisi paisua tulevina vuosina niin, että se näkyisi myös luottomarkkinoilla, eikä vain A-kirjainten katoamisena luottoluokituksesta.
”Meillä ei olisi mitään ongelmaa kasvun hidastumisen kanssa, jos julkinen sektori ei velkaantuisi näin voimakkaasti. Jos tämä vauhti jatkuu, siitä tulee hirveä taakka tuleville sukupolville, jos talous ei käänny kasvuun.”
Mutta kun ei tiedetä, mikä aikanaan nykäisee kasvun liikkeelle, ei ole paljon mitä tehdä. Ainut vaihtoehto ovat rakenneuudistukset. Sekin on talousjargonia ja tarkoittaa sitä, että ihmiset laitetaan tavalla tai toisella tekemään enemmän töitä.
”Seuraavan hallituksen aikana pitäisi tehdä suuret päätökset”, Pohjola peräänkuuluttaa.
Niitä löytää samasta rakennuksesta, kahta kerrosta ylempää.
Juhana Vartiaisen lista on pitkä.
Eläkeikää voisi nostaa yhä.
Työperäisen maahanmuuton voisi vapauttaa.
Kotihoidontuen voisi lopettaa.
Kannustinloukut pitäisi purkaa.
Ja pitäisi luoda matalapalkkatyöjärjestelmä, joka lisäisi kouluttamattomien suomalaisten työllisyyttä.
Kaikki rakenneuudistuksia par excellence.
Vielä, kun niitä saataisiin ajettua läpi. Pari päivää aiemmin VATTin ylijohtaja Vartiainen on ihastellut Twitterissä Suomen 1970-luvun peruskoulu-uudistusta.
”Se oli uudistus, joka muutti resurssien käyttöä, yhteiskunnallista tasa-arvoa, koski saavutettuihin etuihin ja mullisti Suomen. Nyt poliittinen järjestelmä on sellainen, ettei se olisi enää mahdollista. Aina kaivetaan esiin häviäjät, media rummuttaa sitä, ja etujärjestöt suojaavat saavutettuja etuja”, Vartiainen puuskahtaa.
Päivänpolitiikassa vatvotut lapsilisät ja kalastusmaksut ovat hänestä Suomen talouden kannalta nappikauppaa.
”Niistä kiistely on pikkuisen surrealistista ja ionescomaista menoa.”
Vartiaisen mukaan uudistuksia tarvitaan, jotta kestävyysvaje ei pelottaisi enää kuin ennen. Julkisella puolella olisi varaa elvyttää eurotalouden kääntymistä odotellessa.
Ensi keväänä Vartiainen ja Ruotsin väistynyt valtionvarainministeri, maltillisen kokoomuksen Anders Borg tekevät raportin Suomen taloustilanteesta.
Suomi on tilannut heiltä viralliset neuvot, kuinka suomalaisesta hyvinvointivaltiosta saadaan sellainen, että se on varaa ylläpitää. Siinä hyvinvointivaltiossa nykyistä useamman pitää maksaa yhteiskunnalle takaisin saamansa palvelupaketti, joka sisältää kaiken ultraäänikuvista yliopistoon. Takaisinmaksun valuuttana toimii työ.
Vartiaisen listaa kuunnellessa vaikuttaa selvältä, millaisia uudistuksia kaksikko aikoo ehdottaa.
Hän sanoo, ettei Suomen iso julkinen sektori ei ole ongelma, vaan sen velkaantuminen on. Mutta kerrankin perisuomalaiselle velkapelolle on pätevä syy: hyvinvointivaltion pelastaminen työväestön vähetessä.
Mutta miksi politiikka sitten näyttää aivan muulta? Muualla Euroopassa julkisen sektorin leikkausten seurauksena tuloerot ovat venähtäneet ja työttömyys kasvanut.
”Musta tuntuu, että vasemmistossa on epäluulo, että tää on vain veruke purkaa hyvinvointivaltio. Ainakin se on mun osalta traaginen väärinkäsitys. Mä en oo purkamassa hyvinvointivaltiota, enkä oo mikään veronalentaja”, Vartiainen sanoo.
”Sen vuoksi mun on vaikea nähdä, että talouskuria käytettäisiin keppihevosena hyvinvointivaltion purkamiselle. En mä oo sellaisia ihmisiä nähnyt. Voi olla, että olen sitten naiivi.”
Koska täällä suuret ikäluokat jäävät paraikaa eläkkeelle, Vartiainen ei usko paastopolitiikan lisäävän työttömyyttä täällä samalla tavalla kuin muissa maissa. Se, että Euroopan laajuisena talouskuri tekee niin, on hänen mukaansa ollut ”järkeville ihmisille koko ajan selvää.”
”Jos euroalue olisi yksi maa, niin ei tää olisi järkevää talouspolitiikkaa. Saksan pitäisi elvyttää, mutta se ei halua kantaa yksin vastuuta koko euroalueen politiikasta. Mutta kun ei ole varsinaista liittovaltiota, kaikki tekevät mitä haluavat.”
Suomalaisen poliitikon mitta on se, kuinka vaikeita päätöksiä hän tekee.
Se sopii suomalaiseen mentaliteettiin. Ensin ajatellaan, että itku pitkästä ilosta, sitten kärsi kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat.
”Sitä minä mietin, miksei kukaan tunnu pitävän mahdollisena tällaista itku pitkästä itkusta -vaihtoehtoa?” Tommi Uschanov kysyy puhelimessa.
Uschanov on tietokirjailija, joka on kirjoittanut suomalaisesta talouskulttuurista. Hänen mukaansa täällä ei uskota, että politiikalla voitaisiin juurikaan vaikuttaa talouteen. Suomessa lama on kuin ukkoskuuro, jonka tullessa mennään sisälle suojaan ja odotellaan, kunnes se on ohitse.
Muutenkin suomalaiset suhtautuvat talouteen yltiöpessimistisesti. Juuri nyt tosin on Uschanovin mielestä aihettakin synkistelyyn. On kuin se hetki vuorokaudesta, jolloin rikkinäinen kello näyttää oikeaa aikaa.
”Minä katson tätä jo voimakkaasti ensi kevään vaalien kannalta, tuleeko leikkauspolitiikasta ideologinen kynnyskysymys. Kukaan ei sano sitä tietenkään ääneen, mutta kyllähän kaikki varmasti koettavat käyttää talouspessimismiä ja muuta politiikkaa lyömäaseina omien tarkoitusperiensä ajamiseen”, hän sanoo.
Maailmanhistoriasta esimerkkejä velkansa maksaneista maista ei löydy, mutta Suomessa valtionvelka ajatellaan herkästi samanlaisena kuin kotitalouden velka. Se on vippi, jonka ottamista tulee välttää ja joka tulee maksaa takaisin.
Silloinen Suomen Pankin pääjohtaja ja tuleva presidentti Risto Ryti ei suostunut ottamaan velkaa edes vahvistaakseen maanpuolustusta syksyllä 1939. Vuonna 1957 Suomen valtio pysäytti maksuliikenteensä, jätti laskut, lapsilisät ja eläkkeet maksamatta, jotta sen ei tarvinnut ottaa velkaa.
Siksi tuntuu selvältä, miksi Suomessa on sen suuremmitta mukinoitta miellytty EU:n paastopolitiikan linjaan, eikä elvytyksestä edes puhuta. Poliitikoille on kansan silmissä monesti kovempi päätös ehdottaa velanottoa kuin leikkauksia. Suomessa jo nollabudjetin tekeminen katsotaan elvyttämiseksi.
Kun kansainvälinen valuuttarahasto IMF patistaa Eurooppaa ottamaan velkaa ja rakentamaan infrastruktuuria, suomalaiset eivät ota sitä kuuleviin korviinsa.
”Vaikka Suomessa tai kansainvälisesti ollaan suositeltu enemmistöllä lisävelkaantumista kivuttomimmaksi poispääsyreitiksi tästä talouskriisistä, niin niitä neuvoja ei kuunnella. Kun suomalaiset talousviisaat esittävät velkaantumisen mahdollisuutena, he lakkaavat olemasta talousviisaita”, Uschanov sanoo.
1980-luvun lopulta lähtien Suomen kriisit ovat olleet lähinnä taloudellisia. Siksi elinkeinoelämän kärki ja talousviisaiden leegio on noussut Suomen tärkeimmäksi eliittiryhmäksi. Miehiksi, joilla on valtaa.
Sitten on miehiä, joiden mielestä juuri näillä miehillä on liikaa valtaa.
Jos jonkun harteille voisi kuvitella laskevansa €¨eurokriisin kaatajan viitan, olisi matkattava 1930-luvulle. Silloin brittiläinen ekonomisti John Maynard Keynes julkaisi pääteoksensa Työllisyys, korko ja raha: Yleinen teoria.
Keynes on yksi taloustieteen suurista. Hänet syrjäytti viime vuosisadan lopulla uusklassinen talousteoria, kun valtio toisensa jälkeen alkoi uskoa markkinoiden itsensä korjaavaan mekanismiin.
Nykyään tunnetuimpia keynesiläisiä on taloustieteen nobelisti Paul Krugman, joka on profiloitunut Euroopan kuristuspolitiiikan kriitikkona. Krugman on usein osannut tiennyt etukäteen, mitä Euroopassa olisi pitänyt tehdä.
Keynesiläisen talouspolitiikan perussääntö on, että heikossa taloustilanteessa on otettava velkaa ja lisättävä kysyntää. Kun julkinen sektori on alijäämäinen, yksityinen sektori rikastuu ja sillä on varaa investoida ja pitää talous liikkeessä.
Mallia voi katsoa Yhdysvalloista. George W. Bush reagoi keväällä 2008 puhjenneeseen finanssikriisiin välittömästi 160 miljardin dollarin elvytyspaketilla. Samana syksynä presidentiksi valittu Barack Obama käski ensi toimikseen keskuspankin ostaa 800 miljardilla dollarilla valtion velkakirjoja, eli siis painaa seteleitä. Keskuspankin ja valtiovarainministeriön vetämä elvytys jatkui tämän vuoden lokakuuhun asti, ja Yhdysvaltojen kasvu on ollut jo vuosia vakaata.
Vielä 2008 Euroopassakin uskottiin Keynesiin pienen hetken ajan. Silloin koko euroalue elvytti José Manuel Barroson johdolla.
Nyt ne ajat ovat takana.
Suomessa Keynesin sanomaa ei levitä kovaäänisesti yksikään valtakunnan talousviisaista, vaan päävastuu on kahdella helsinkiläisellä jatko-opiskelijalla: Lauri Holapalla ja Jussi Ahokkaalla.
He edustavat jälkikeynesiläistä suuntaa. Se korostaa rahataloutta. Raha on kahden tahon välinen velkasuhde, joka luodaan aina tyhjästä, joten se ei sinänsä lopu koskaan.
Holappa ja Ahokas pitävät uusklassista talousteoriaa puutteellisena, vaikka se on kehikko, jota etabloituneet talousviisaat pitävät kaikkeen sopivana ja jota opetetaan kaikissa Suomen korkeakouluissa. Vastavuoroisesti jälkikeynesiläisyys on Vartiaiselle ja Pohjolalle lähinnä pienen kuppikunnan ideologia, joka ei kuulu taloustieteen piiriin.
Ero ajattelutavoissa on merkittävä. Uusklassiset taloustieteilijät yrittävät pujottaa talouskaavoja yhteiskunnan luomiin rajoitteisiin, kun jälkikeynesiläisyys yrittää luoda taloutta, jonka alaisuudessa yhteiskunnan saisi korjatuksi.
Holapalle ja Ahokkaalle eurokriisi on Euroopan laajuinen sosiaalinen kriisi, joka johtuu paastopolitiikasta. Paastopolitiikka taas on tekosyy ajaa ”uusliberaalin blokin” yhteiskunnallisia tavoitteita myös Suomessa.
Blokkiin ei kuulu pelkkiä markkinauskoisia taloustieteilijöitä, vaan myös elinkeinoelämän johtoa ja poliittista eliittiä, jotka ajattelevat samalla tavoin. Pukumiehiä, joilla on valtaa.
”Uusliberaali blokki selvästi uskoo, että tällä politiikalla on negatiivisia kasvuvaikutuksia, mutta samalla kasvua käytetään sen oikeuttajana. Se on jännä ristiriita”, Holappa sanoo.
Hänen mukaansa nollakorkotilanteessa järkevästi kohdistettu elvytys maksaisi itsensä takaisin ja vähentäisi julkista velkaantumista tehokkaammin kuin leikkaukset. Mutta tuntuu, että se on uusliberaaleille irrelevantti kysymys.
”Heillä on tietyt yhteiskuntapoliittiset tavoitteet, jotka liittyvät aika isosti meidän yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseen, hyvinvointivaltion alasajoon ja hashtag norminpurkutalkoisiin. Siellä on nähty, että nyt kansan keskuudessa on kriisimieliala ja byrokratiaviha, niin on helppo paukuttaa läpi muutoksia, jotka on olleet latentteina olemassa jo vuosia.”
Keynesiläisyys on kysyntäpolitiikkaa. Kysyntä ja tarjonta kohtaavat aina, kun resursseja on käyttämättä. Siksi elvytys, eli rahan kaataminen koneistoon, on kuin bensiiniä, jolla käynnistää kulutus ja työllistää ihmisiä.
Holappa ja Ahokas pitävät selvänä, että Eurooppa ja Suomi on tuomittu rämpimään niin pitkäksi aikaa, että Saksa taipuu elvyttämään. Muutamassa vuodessa Saksan kysyntä hiipuu niin, että Merkelin linjan on pakko muuttua ja Saksan rahahanojen aueta. Muuten Eurooppa on jumissa ja pysyy.
Tällä hetkellä Suomen julkinen sektori säästää, yksityinen sektori säästää, eikä vienti vedä. Siksi rahavirrat ja kysyntä ovat tyrehtyneet eikä talous nouse.
Se on ajanut Suomen spiraaliin: Mitä enemmän kasvu hidastuu, sitä enemmän julkinen velkaantumisaste kasvaa ja sitä enemmän ajetaan läpi leikkauksia, jotka hidastavat kasvua ja lisäävät eriarvoistumista ja kansalaisten epävarmuutta entisestään.
Koreografia on täysin sama kuin Etelä-Euroopan eurokriisimaissa.
”Jos nyt puhutaan, että suomalainen hyvinvointivaltio ei ole vielä hävinnyt mihinkään, niin jos ja kun tämä jatkuu vielä kolme vuotta, niin kyllä se sitten on. Jo nyt leikataan tutkimuksesta ja tuotekehityksestä, joissa piti olla tän maan kilpailuetu”, Ahokas sanoo.
Holapan ja Ahokkaan puheissa Suomi on ollut seitsemän vuotta kriisissä, jota näyttää seuraavan lisää kriisejä. Nykyisen sosiaalisen kriisin jälkeen luvassa on ekologinen kriisi.
Mutta nyky-Suomessa luontopuhe ei vetoa, vaan välinpitämättömyydellä pikemminkin rehennellään. Ja kuten hallituksen suonsuojelupäätöksestä voi huomata, luonto on uhrattavissa joka tilanteessa mahdollisten työpaikkojen tieltä.
Holappa ja Ahokas arvioivat, että ihmiset saadaan kiinnostumaan ekologiasta vasta silloin, kun heillä on muuten riittävän turvattu olo ja usko yhteiskunnan vakauteen. Siihen, että arki jatkuu normaalina, vaikka kriisiä yritetään helpottaa.
”Ekologinen kriisi on kaikkein tärkein, siitä ei ole kahta sanaa”, Holappa sanoo.
”Mutta ennen kuin me ratkaistaan globaali massatyöttömyysongelma, eriarvoistumiskehitys ja muu sosiaalinen kriisi, me ei voida ratkaista sitä.”
Paavo Järvensivu puhuu asioista, joilla harva haluaa lattehetkeään häirittävän.
Järvensivu on Aalto-yliopiston talouskulttuurin tutkija. Hänen skenaarionsa on synkkä: talouskasvuajattelu pitää niin tiukkaa otetta politiikasta, että ilmastonmuutosta ei saada torjuttua.
Vaihtoehtoja on oikeastaan yksi: muutos. Eri asia on, millaisesta muutoksesta on kyse. Luonnontieteellisen konsensuksen mukaan nykyistä vauhtia jatkuva kasvu johtaa siihen, että 30-50 vuoden sisällä globaali biosfääri saavuttaa romahduspisteensä.
Silloin kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu.
Toinen vaihtoehto on hillitä talouskasvua pakkokeinoin, lähinnä tiukalla päästökaupalla.
Historiallisesti tällaisessa rajoittamisessa ei ole mitään uutta. Britanniassa autolla ajaminen huvin vuoksi oli kiellossa koko toisen maailmansodan ajan, koska bensiiniä oli säästettävä.
Järvensivun mukaan meillä on vain muutama vuosi aikaa aloittaa muutokset kohti jälkifossiilista yhteiskuntaa.
Muutokset voisivat olla niitä, jotka ovat nyt tulleet esille järkevinä elvytyskohteina: uusiutuvat energiavarat, älykäs sähköverkko tai julkisen liikenteen infrastruktuuri.
Samalla pitäisi keksiä, kuinka päästä hiljalleen irti talouskasvusta. Se kun ei näytä jatkuvan.
”Jos meillä hyvinvointipalvelut on sidottu talouskasvuun, pitäisi laittaa maan parhaat voimat miettimään, miten siitä yhteydestä pääsisi eroon”, Järvensivu sanoo.
On luonnontieteellinen itsestäänselvyys, että uusiutuvilla energioilla ei voida koskaan korvata fossiilisia polttoaineita. Niiden kaivamisen tai poraamisen hyötysuhde taas laskee vuosi vuodelta, kunnes jossain pisteessä se ei kannata.
Sitä uusklassinen taloustiede ei huomioi, koska se pohjautuu teoriaan, ei empiirisiin testeihin.
”Resurssikysymyksen ei pitäisi olla ideologinen tai vihervassarikysymys, vaan sen pitäisi tulla talouden ytimeen. On käsittämätöntä, että taloustiede on resurssien optimaalista allokointia mutta täysin irtautunut resursseista”, Järvensivu huokaa.
Myös ilmastonmuutoksen kannalta talouskasvun jatkuminen näyttää mahdottomalta – ainakin, ellei teknologista ihmettä tapahdu. Jo nyt Kööpenhaminan ilmastokokouksen julistama tavoite, kahden asteen lämpeneminen vuonna 2050, on Britannian johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluvan professori Kevin Andersonin mukaan käytännössä karannut.
Tilanteessa, jossa globaali hiilidioksidipäästöjen huippu olisi vuonna 2020, kahden asteen tavoitteeseen pääseminen vaatisi päästöjen leikkaamista kahdeksalla prosentilla joka vuosi.
Tähän asti yhden prosentin päästövähennys on vaatinut Britannian hallitukselle teetetyn Sternin raportin mukaan vähintään maailmantalouden taantumaa. Neuvostoliiton romahtaessa globaalit päästöt vähenivät viidellä prosentilla.
Neljän asteen noususta seuraisi tuhoa jo pelkästään siitä, että merenpinta nousisi metrillä tai parilla ja jopa puolet Intian vehnä- ja Yhdysvaltain maissisadoista tuhoutuisi. Silti kansainvälinen energiajärjestö IEA on pelotellut jopa kuuden asteen nousun olevan mahdollinen.
Valtavirran taloustieteilijät uskovat, että ilmastopelko on turhaa. Kuten historiassa tähänkin asti, teknologia ja innovaatiot huolehtivat talouskasvusta ja ratkaisevat ympäristöongelmat.
Talouden mekanismit tasaavat Suomen kasvun pitkällä tähtäimellä kahden prosentin uralle, kuten Vartiainen arvioi.
VATTin uuden raportin mukaan valtaosa päästövähennyksistä saadaan aikaan teknologian avulla, ja ilmastopolitiikka hidastaa vuoden 2020 jälkeen vientiä vain ”hieman”.
Paavo Järvensivu on toinen, joka vannoo jälkikeynesiläisyyden nimiin. Hän pitää sitä ainoana uskottavana talousteoriana, joka antaa yhteiskunnalle edes jonkinlaisen mahdollisuuden siirtyä hallitusti niukkojen resurssien maailmaan.
Koska raha on velkasuhde ja keskuspankkiraha luodaan tyhjästä, taloudellisesti suvereenilta valtiota se ei lopu koskaan kesken. Omalla valuutallaan valtio voi luvata kaikille työtä ikuisesti, mikä takaa jatkuvan rahavirran ja kysynnän. Liiallinen inflaatio vältettäisiin ennen muuta säätelemällä ostovoimaa verotuksella, ja kun täystyöllisyys saavutettaisiin, rahahanoja kiristettäisiin, Järvensivu kertoo.
Silloin rahatalouden ja fyysisten resurssien välinen kytkös katkeaisi. Rahamääräinen talous voisi periaatteessa kasvaa loputtomasti – mutta se ei olisi kenellekään enää mikään tavoite.
€¨€¨Vuonna 1930 Yhdysvalloissa oli juuri puhjennut suuri lama. Samana vuonna John Maynard Keynes maalaili esseessään Economic Possibilities for Our Grandchildren maailmaa sata vuotta myöhemmin.
Kuva oli kaunis: maailmassa olisi tarpeeksi työvoimaa, jotta ihmiset saisivat tuotettua kaiken, mitä tarvitsivat. Yhteiskunta pyörisi harmonisena.
Keynesille talous oli aina tekninen ongelma, joka pitää ratkaista. Sen vuoksi, että ihmiskunnalla olisi niin paljon tärkeämpääkin ajateltavaa.
Teksti: Oskari Onninen
Kuvitus: Katri Tikkanen
Artikkelin lähteinä on käytetty Timo Harakan kirjaa Suuri kiristys (Schildts & Söderströms, 2014) ja Naomi Kleinin kirjaa This changes everything (Allen Lane, 2014). Lisäksi juttua varten on haastateltu Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professoria Janne Hukkista.
