Kieltentutkija Janne Saarikiven mielestä Suomi vain tuijottaa sykemittariaan ja yrittää mennä koko ajan lujempaa. Samoin tekee yliopisto.
”Se on kuin lämmintä kakkaa kädessä!” Janne Saarikivi puuskahtaa.
Lämmin kakka on numero 67. Sijoitus, johon QS University Ranking on puristanut Helsingin yliopiston tuhannet työntekijät, kymmenet tuhannet opiskelijat, tutkimuksen, verkostot, opetuksen, kulttuurihankkeet, systeemit, kolumnit, aivan kaiken.
Saarikiven itsensäkin. Hän on suomalais-ugrilaisten kielten tutkija, jonka fennougristiikan määräaikainen professuuri päättyi juuri. Siihen hän on varsin tyytyväinen.
Saarikivestä jo yliopistojen laittaminen paremmuusjärjestykseen on kauheaa. Vielä kauheampaa on se, että niihin rankingeihin uskotaan. Että on yliopistostrategia, johon on vakavalla naamalla kirjattu tavoite nousta viidenkymmenen parhaan joukkoon.
Helsingin yliopisto on julistautunut huippuyliopistoksi, joka haluaa tuottaa huippuosaajia.
Saarikivi, 41, ei halua.
Oli välitunti 1990-luvun alussa Kallion lukiossa. Janne Saarikivi ja hänen paras ystävänsä Pekka Lahdenmäki ottivat taksin, ajoivat alas Porthaninkatua, kiersivät vartin Ympyrätaloa ja palasivat lukion pihaan. Rahat menivät, mutta rakennus sai nimensä mukaisen kohtelun.
Saarikivi oli tullut Kallioon Haagan toisesta normaalikoulusta. Norssissa hän oli omituinen hikari ja pikkuvanha Egon Friedellin siteeraaja. Kalliossa hänelle kävi kuten omituisille teineille taidelukioissa usein käy. Se oli tärkeää aikaa. Hän löysi ihmisiä, joiden kanssa jakaa arvoja, mielenkiinnonkohteita ja asenteita.
Ikäpolvi 1973 oli Kallion lukiolle erityinen ja sen kolmesta luokasta Saarikiven luokka kaikkein erityisin. Pulpetit olivat täynnä tulevaa kulttuuriväkeä. Saarikiven lisäksi muun muassa Anni Sinnemäki, Anna Tulusto ja Maija Vilkkumaa. Rinnakkaisluokalla olivat Lahdenmäen lisäksi Kerkko Koskinen.
Heistä muodostui tiivis yhteisö, jossa luettiin marxeja ja linkoloita ja poltettiin piippua. Saarikivi ja Lahdenmäki olivat ryhmän friikeimmät, älykkäimmät ja vittumaisimmat, eräs porukkaa laidalta seurannut kuvailee. Omasta mielestään maailman fiksuimpia, joille kaikki muut ovat aivan idiootteja.
Kaksikko oli sellainen, jolle aurinkokuntamainen taksikiertoajelu oli ainakin hetken ajan nerokas idea.
”Kun ihminen on kuusi tai seitsemän, se kysyy isältä tai äidiltä, että mikä on maailman isoin auto tai mikä on maailman isoin juna”, Saarikivi aloittaa.
Monologi on pitkä ja jäsennelty. Jos sitä yrittää keskeyttää, hän puhuu päälle, eikä pyytele anteeksi.
”Se kysyy myös sellaisia kysymyksiä, mikä on maailman paras kirja ja mikä on maailman paras biisi. Ysiluokalle mennessä ihminen tajuaa, että voi sanoa, mikä on maailman korkein vuori tai maailman pisin pituushyppy, mutta ei ole mahdollista sanoa, mikä on maailman paras kirja tai maailman paras laulu tai maailman paras taulu.”
”Kun ihminen on työskennellyt kuusi vuotta yliopiston hallinnossa, tapahtuu taantumus, ja siitä tulee jälleen kuusi-seitsemänvuotias henkilö, joka alkaa kysyä sitä samaa kysymystä: Mikä on maailman paras yliopisto, mikä on maailman paras professori, kuinka monenneks paras Helsingin yliopisto on. Ja kun joku on tarpeeksi tyhmä luodakseen monimuuttujaindeksin, jolla voi laskea, että Helsingin yliopisto on 67. paras, niin nämä ihmiset kiljahtelee riemusta, että rankingsijoitus nousi.”
”Hävetkää! Ihan hirveää spedeilyä!”
Saarikiveä ärsyttää moni muukin indeksi, joilla rakennetaan kansallista itsetuntoa, vaikka ei pitäisi: Pisa-tutkimus, Shanghain yliopistoranking, luottoluokitusarvio, kilpailukykyvertailu ja Monoclen lista maailman parhaista kaupungeista asua. Jälkimmäisellä Helsinki, harmillista kyllä, putosi kaksi sijaa viime vuodesta.
”Pitäisikö meidän helsinkiläisten olla nyt huolissamme tästä?” Saarikivi kysyy.
”Jokainen ihminen joka vähän ymmärtää kulttuuria ja ihmisyyttä tajuaa, että on ihmisiä, joille Gazan kaista on maailman paras paikka, koska niiden koti ja läheiset asuu siellä. Ei sitä voi verrata johonkin saatanan Vancouveriin.”
Vuonna 1994 Suomen demokraattisen nuorisoliiton eli nykyisten vasemmistonuorten laulukilpailun voitti kappale nimeltä Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat! Koskisen säveltämästä kappaleesta alkoi Ultra Bra.
Koskisen kappaleita sanoitti hänen asunnossaan Kalevankadulla hengannut, bändiin kuulumaton porukka: Sinnemäki, Lahdenmäki ja Saarikivi.
Kolmikon teksteissä painoi vilpitön usko ihmisen toimintaan. Siihen, että jotain parempaa voi tehdä.
Vasemmistolaisena bändinä Saarikivi ei Ultra Brata pidä. Yhtye oli ennen kaikkea campia, samalla tavalla kuin Saarikiven lukiossa ironisesti kylvämät kommunistisloganit ja penkkarirekan kylkeen ripustettu Sosialismi voittaa! -lakana.
”Olisi ollut kiva olla radikaali, jos olisi ollut asia, mihin uskoa samalla tavalla kuin 1970-luvun vasemmistolaiset.”
Jos Ultra Bra ja sen sanoittajat olivat jotain, niin nuorten intellektuellien yhteisö, jonka ideologia oli ihmisyys. Kuvaavia ovat myös Saarikiven kirjoittamat säkeet Ultra Bran Laulussa marsalkka Mannerheimistä: ”Haluan tietoa enkä draamaa, haluan erehtyä itse.”
Lukiosta Saarikivi jatkoi opiskelemaan yleistä kielitiedettä Helsingin yliopistoon kuusi laudaturia mukanaan.
Linja Pitkänsillan yli kielitieteiden laitokselle oli suora: Sinnemäki ja Tulusto päätyivät opiskelemaan venäjän kieltä ja kirjallisuutta, Lahdenmäki kielitieteitä ja Vilkkumaa suomen kieltä.
Viereisestä Torkkelin lukiosta opiskelunsa aloitti samanikäinen esseisti Antti Nylén. Nyt hän ja Saarikivi ovat toistensa lasten kummeja.
”Suurin osa mun ystävistä on lukiosta tai opiskelujen alkuajoilta. Ehkä ihmisen persoonasta valmistuu jotain keskeistä silloin 16-22-vuotiaana.”
Tärkein henkilö oli kuitenkin Lahdenmäki. Hän teki itsemurhan kesällä 2008.
”About samalla hetkellä, kun Pekka kuoli, ajoin kissan ylitse Venäjän Karjalassa. Se kissa kärsi ja se oli aivan kauhea tapahtuma. Myöhemmin ymmärsin, että Pekka oli kuollut about samalla hetkellä.”
Parhaan ystävän kuolema ei ollut yllätys.
”Pekka oli aika hullu. Koen, että oon selvinnyt, koska olen kristitty. Pekka taas ei, koska oli nihilisti.”
Fennougristiikan väitöskirjaansa tehdessään 2000-luvun alkupuolella Saarikivi kiersi nahkahousuissaan pitkin itäistä Karjalaa, jutteli mummoille ja keräsi karttaan luonnonpaikkojen ja asutusten nimiä ja niiden taivutusmuotoja.
Väitöskirjareissustaan hän sanoo kuulleensa ”jonkin verran” vertauksia Elias Lönnrotiin, vaikka se oli aivan normaalia fennougristista tutkimusta. Sen lisäksi Saarikivi on opiskellut hungarologiaa, venäjän kieltä ja kulttuuria ja teologiaa.
Muutenkin lingvistin on hankala sanoa, montaako kieltä hän osaa. Tiukatessa Saarikivi arvioi luvun olevan viitisentoista. Niistä reilua kymmentä hän käyttää säännöllisesti, juttelee Facebookissa mariksi, komiksi ja karjalaksi ja seuraa päivittäin uutisia suomen ja englannin lisäksi venäjäksi, unkariksi, viroksi ja saameksi.
Kotona oli puhuttu aina kieliä. Oikeistosukuinen äiti oli hammaslääkäri, joka oli opiskellut nuoruudessaan ranskaa ja espanjaa, mutta valinnut ammattinsa käytännön syistä. Vasemmistolaista kulttuurisukua ollut isänsä taas oli koulutukseltaan filologi ja töissä ulkoasiainministeriön idänsuhteissa.
Vanhemmat puhuivat salakielinä ranskaa ja espanjaa, mutta eniten Saarikivi kuuli venäjää, jonka hän tosin opetteli vasta
yliopistossa. Lapsuudessa isä kuunteli venäjänkielistä radiota lyhytaaltovastaanottimella, televisiosta katsottiin Tallinnan venäjänkielisiä uutisia ja perheen luona kyläili viroa ja venäjää puhuvaa väkeä.
”Yllättävän harva suomalainen on käynyt koskaan Venäjällä. Mä käyn lähinnä Venäjällä”, Saarikivi sanoo.
”Mulla on Venäjä-keskeinen maailmankuva. Vuosi vuodelta muutun kulttuurisesti venäläisemmäksi.”
Saarikivi pyörii Venäjällä jatkuvasti. Vastikään hän kävi yhteisötaiteilijoiden kanssa Karjalassa Vieljärvellä vaihtamassa kauppojen venäjänkielisiä hintalappuja karjalankielisiin.
Venäjän kieli runnoo idässä pieniä suomalais-ugrilaisia kieliä samalla tavalla kuin englannin ympärille rakentuva megavaltio lännessä.
Saarikivelle Venäjä ei ole Kreml, vaan valtava kulttuuri koko mitassaan. Elokuussa hän oli tutkimusryhmän mukana Sahalinin saarella Vladivostokin takana, yli 9 000 kilometrin päässä Moskovasta.
Siitä perspektiivistä jättivaltiota katsoo vähän eri tavalla kuin Suomesta yleensä. Kuvaavaa on, että Helsingin Sanomat teetti vastikään gallupin, jossa se kysyi yksinkertaisesti ”Pelkäätkö Venäjää?”
Venäjä on valtava kansa ja täynnä hyviä ihmisiä siinä missä muutkin kansat, Saarikivi sanoo, mutta Putinin diktatuuri manipuloi heitä aktiivisesti.
Häntä ihmetyttää, miksi vasemmistosta löytyy Suomessa niin paljon Putinin ymmärtäjiä. Ei Ukrainan sota johdu länsimaiden provokaatioista, eivätkä Pol Potin hallinnon joukkomurhat olleet CIA:n vika, vaikka Noam Chomsky niin väittää. Venäjä ei ole mörkö, mutta siihen on idioottimaista suhtautua sinisilmäisesti.
”Venäjän päättäjien aggressiivinen ja revansionistinen politiikka muodostaa uhan Suomelle. Uhka ei ole uusi talvisota, vaan se, että Putinin hallinto alkaa sanella Suomen politiikan etujensa mukaisesti. Tästä on jo kaikenlaisia merkkejä”, Saarikivi sanoo ja naureskelee perään kannattavansa republikaanista puolustuspolitiikkaa.
”Meidän kannattaisi ostaa hirveästi aseita, sanoutua irti Ottawan sopimuksesta, kaivaa maamiinoja kuoppiin ja liittyä äkkiä Natoon.”
Nykyään puoluepolitiikka ja sen agenda tuntuvat Saarikivestä vieläkin tympeämmiltä kuin Ultra Bran aikaan. Puolueiden välillä on vain aksenttieroja. Kaikki ajavat samankaltaisia asioita, talouskasvua ja integroitumista globaalitalouteen ja kansainvälisiin verkostoihin.
Ja sitten on asioita, jotka eivät ole kenenkään prioriteetti, vaikka Saarikivestä pitäisi. Kuten se, että Suomesta pitäisi tehdä liittovaltio.
”Olisi hirveän tärkeää muuttaa Suomi federaatioksi kielipolitiikan, kulttuuripolitiikan ja kulttuurisen orientaation takia. Vaasan ympäristössä puhuttaisiin suomea ja ruotsia, idässä suomea ja venäjää ja pohjoisessa suomea, norjaa ja saamea.”
Liittovaltiousko kuvaa Saarikiven maailmankäsitystä, joka ei rakennu kansallisvaltioiden, vaan kielialueiden ja omanlaistensa kulttuurien ympärille. Englanti ja koulussa päntätyt länsimaiset suurkielet eivät ole yhtä kuin kansainvälisyys.
Saarikivi ei suostu hyväksymään sitä, että poliitikot hymyilevät, urheilevat, palloilevat ja vieläpä retostelevat tuloksillaan. Triathlon-poliitikko on kuva Suomesta, joka tuijottaa sykemittariaan ja yrittää mennä koko ajan lujempaa.
”Urheilu on leikki, jossa yhden hetken ajan on selvää, että toinen voittaa ja toinen häviää. 90 minuutin kehyksessä Manchester United on parempi kuin Bayern München. Poliittisesta eliitistä tulee hirveän pelottava kuva, kun ne on kaikki tällaisia. Ihmiset, joiden pitäisi hoitaa vakavia asioita, korostaa vaan näitä leikkisuorituksiaan.”
Samaa kilvoittelua on tullut yliopistostakin, vaikka vielä kymmenen vuotta sitten opinto-oikeuden sai eliniäksi.
Opiskelijoiden arvo lasketaan opintopisteissä ja tutkijoiden kansainvälisissä A1-tyypin referee-julkaisuissa. Professoreista on tullut pankinjohtajia, jotka saavat yhteiskunnalta rahaa hakeaksaan rahaa, jota yhteiskunta jakaa toisaalta.
Niiden tulosten pohjalta yliopiston sykemittarissa lukee se sijoitus 67. Sillä se perustelee olemassaoloaan ja yrittää mennä lujempaa, olla mahdollisimman tehokas makkaratehdas, joka suoltaa tutkintoa ja julkaisua tutkintojen ja julkaisujen vuoksi ja heittää vastavalmistuneita maistereita keskelle huippuosaajien sotaa huippuosaajia vastaan.
Siksi Saarikivi on niin tyytyväinen siihen, ettei hän ole enää kovapalkkainen professori, eikä vähään aikaan haluakaan olla.
Hän sanoo, että tieteestä saa vastauksen vain pieniin asioihin, joista on saatavilla selvää dataa. Suuret kysymykset, kuten jumalan olemassaolo, ovat sen ulottumattomissa.
Silti uskotaan, että kosmologeilla on avaimet koko maailmankaikkeutta koskevaan salatietoon. Eskovaltaojat ja karienqvistit julistavat kovan luonnontieteen ylivoimaa. Saarikivi kuitenkin huomauttaa, että he ovat luoneet statuksensa kirjoittamalla taitavasti, eli osaamalla kulttuuriset säännöt.
Saarikivi sanoo järkyttävänsä intellektuellituttujaan sillä, että hän on vakaumuksellinen luterilainen. Uskonhaarassa hän ihailee sitä, kuinka se on suuntautunut maallistumiseen. Vaikka Pohjoismaat ja Baltia ovat maailman maallistuneimpia valtioita, niissä kristillinen ihmiskäsitys on sisäänrakennettu. Ruotsissa ihmiset lähtivät syyskuun jytkyvaalien jälkeen vastustamaan demokraattisesti valittuja ruotsidemokraatteja ja puolustamaan kristinuskon mukaista käsitystä, jossa ihmisyys ei ole kytköksissä rotuun, syntyperään tai saavutuksiin.
”Musta on jännää, että nämä julkiateistit eivät pysty ajattelemaan, että jumala olisi muuta kuin laajennettu joulupukki, partasuinen ukko 80 metrin korkeudessa, joka määrää säätiloista”, Saarikivi sanoo.
”Kun sitä ei oo Turun tähtitornissa näkynyt, niin sitten ollaan varmoja, ettei voi olla jumalaa olemassa, ja uskonnot ja kaikki muu siihen liittyvä on roskaa.”
Humanistiselta kannalta kova tiedeusko näyttää muutenkin kapealta, mutta humanisti on saanut Suomessa maailmanselittäjän roolin vain, jos hän on nuorena väitellyt filosofi.
”Mutta jos mietitään rakkauden käsitettä, josta Valtaoja kirjoittaa, niin ei sitäkään näy sieltä tähtitornista. Kielitieteen kannalta samankaltainen, hyvin kompleksinen käsite, kuten jumalakin. Kaikissa kielissä sitä ei edes ole.”
Luonnontieteellisessä maailmankuvassa asiat ovat mitattavissa, lukuja ja desimaaleja lukujen perässä. Elämässä niin ei ole.
Siksi yliopiston pitäisi olla yhteisö, niin kuin Ultra Bra ja Kallion lukio olivat. Siihen pitäisi jäädä saarekkeita, jotka edustavat luovuutta, pitkäjänteisyyttä ja akateemista vapautta ja joiden keskeinen tehtävä ei ole tuottavuus.
”Ajatus, että mitataan kulttuuria on perseestä, ja mittarit nyt ainakin ovat ihan vääriä. Jos ajatellaan Helsingin yliopiston historiaa, niin mikä on Helsingin yliopiston kautta aikain merkittävin tuote?”
Vastaus ei kuulemma ole Artturi Ilmari Virtasen Nobel-palkittu artikkeli AIV-rehun säilömisestä tai muu arvostettu tutkielma.
”Kalevala, Aleksis Kiven kirjat ja lukemattomat muut kulttuurituotteet on nimenomaan Helsingin yliopiston tuotteita. Professoreita on olleet Lönnrot, Runeberg, Topelius, Snellman”, Saarikivi luettelee.
”Aleksis Kivi ei valmistunut koskaan, mutta olivatko ne vuodet turhia? No, mun mielestä Aleksis Kivi oli aika hyvä alumni Helsingin yliopistolle. Hyvää settiä teki Aleksis. Kyllä mä uskon, että hän sai yliopistosta paljon elämää varten, vaikka hän ei valmistunutkaan filosofian maisteriksi.”
Saarikiven mielestä yliopistosta voisi aivan hyvin valmistua hengaamalla siellä kuusi tai kahdeksan vuotta, osallistua kursseille, juoda kaljaa ja keskustella professoreiden kanssa, matkustaa Venäjälle ja jutella siellä mummoille ja kirjoittaa lopuksi jonkin vähän pidemmän tekstin, joka voisi ehkä olla pro gradu.
”Kyllä mä väittäisin, että Helsingin yliopiston kaikkien aikojen tärkein tuote on Suomi. Kansakunnan ideologinen pohja ja pääoma, jonka kaikki tuntee. ”
Se ei näy yhdessäkään yliopistorankingissa.
Teksti: Oskari Onninen
Kuva: Anna Niskanen
