Yleisradion käytävät ovat loputtomia. Satoja ja satoja metrejä 1970-lukulaista tiiliseinää, eiminkään väristä vinyylimuovilattiaa ja bunkkerimaisia työhuoneita.
Kaikkialla näyttää aivan samalta. Toisinaan kulman takana on hissi, toisinaan tulee vastaan Radio Suomen logo, mutta suurimman osan ajasta ei tiedä, onko kulkenut samaa käytävää aiemmin. Pasilan kompleksi on kuin asuttajansa: vuoroin vanhahtava, vuoroin nykyaikainen ja ennen kaikkea sisältä niin monimutkainen, että sitä on vaikea hahmottaa.
Erään kapean laitoskäytävän päässä on huone, jonka kohdalla maisema vaihtuu. YleX:n ohjelmapäällikö Tomi Saarisen, 34, työhuoneen ovelta alkaa neonpinkillä sävytetty valoisa avokonttori. Seinää peittävät kymmenien kultalevyjen rivit. Palkittuja on The Rasmuksesta ja Ripsipiirakasta Robiniin.
Ne ovat Saarisen kunniakirjoja hyvin tehdys- tä työstä. Hänellä on muutama huoneessaankin.
”Joillain levy-yhtiöillä on tapana tuoda niitä”, hän sanoo.
Radiokanava on saanut koristeensa siksi, että sillä on levy-yhtiöiden mielestä ollut merkittävä rooli poptähtien tekemisessä. Se on vähän ongelmallista.
Neonvärisen avokonttorin toisessa nurkassa on akvaariomainen studio, jossa on meneillään yhden Suomen suurimman nuorisoradion lähetys.
Nuoret ovat aina olleet Ylelle vaikea yleisö. Siksi YleX on sille erityisen tärkeä media, jopa kruununjalokivi. Kanava tavoittaa viikossa selvästi yli 700 000 kuulijaa ja painii kohdeyleisönsä – alle kolmekymppisten – ykkössijasta kaupallisten NRJ:n ja SuomiPopin kanssa.
Kanava tuli vuonna 1990 perustetun Radiomafian tilalle maaliskuun 2003 radiouudistuksessa. Radiomafia oli olemassaolonsa aikana betonoitunut kulttuuri-instituutioksi, mutta sen 13-vuotisen elonkaaren aikana yleisö ja tekijät olivat vanhentuneet kanavan mukana.
Mafia jaettiin kahtia. Puoliskot suunnattiin tiukasti kohderyhmilleen: päälle kolmikymppiset saivat YleQ:n, nuoremmat YleX:n.
Tomi Saarinen tuli Radiomafialle kaksi vuotta ennen uudistusta. Musiikkiin hurahtaneena 1990-luvun lapsena hän oli kuunnellut kanavaa koko nuoruutensa.
Rauman lähettyviltä Eurasta kotoisin oleva Saarinen oli mennyt lukion jälkeen harjoitteluun Yle Satakuntaan.
Suunniteltu muutama kuukausi venyi pariksi vuodeksi, ja sitä seurasi Yle-putki: Saarinen teki ensin viikoittaista, teknologia-aiheista radiojuttua yliopisto-opintojen lomassa, kunnes yksi työpäivä viikossa vaihtui neljäksi, sitten kokopäivätyöksi Radiomafian Pressiklubin juontajana, seuraavaksi X-ryhmän juontajana ja sen tuottajana. Yliopisto jäi.
Vuonna 2007 Saarinen yleni nuorten aikuisten musiikkipäälliköksi. Sitä työtä hän teki kuusi vuotta. Niiltä ajoilta muistuttavat työhuoneen kaapin päälle asetellut neljä Musiikki ja media -tapahtumasta voitettua palkintokiveä: yksi on kanavan, kolme Saarisen.
Viime vuoden syyskuussa Saarinen nousi niin ylös kuin YleX:llä pääsee. Ohjelmapäällikkönä hän ei enää päätä soitettavista kappaleista, vaan niistä 40 ihmisestä, jotka radiokanavaa tekevät.
Saarinen vastaa myös siitä, että kanava täyttää Ylen sille asettamat tavoitteet. Se sopii hänelle, sillä hänen uransa, kädenpuristuksensa ja koko harteikas ja kovaääninen olemuksensa henkivät kunnianhimoa. Saarinen uskaltaa kyllä kertoa, missä on hyvä.
”Mä oon jauhanut kaikille, että haluun tehdä tulosta, haluun tehdä tulosta, haluun että meidän ohjelmat on kuunnelluimmat ja parhaat”, Saarinen sanoo.
Se onnistuu siten, että panee kuulijat kaiken edelle. Saarinen liittää yleisöönsä mielellään kaksi määritettä: toinen on iso ja toinen kohde-. Ne tavoittaakseen on kilpailtava kaupallisten radioiden kanssa.
Julkinen palvelu ja tulos samassa lauseessa on vähän kuin joogaisi kilpaa: ne eivät sovi yhteen. Kuulijamäärät ovat toki saavutuksia, mutta Ylellä budjetti on tehty kulutettavaksi ja viivan alle jäävä luku on ja pysyy nollassa.
Täytyy olla toinen tapa mitata menestystä. Siksi YleX tekee suomalaisista muusikoista tähtiä.
YleX ei ole pelkkä nuorten aikuisten kanava, se on uuden musiikin kanava. Ja aika paljon enemmän kuin radio, sillä sen verkkosivut vetävät yli 200 000 uniikkia kävijää joka viikko.
PMMP, Jenni Vartiainen, Isac Elliot ja Haloo Helsinki! ovat kaikki sellaisia artisteja, joiden kansansuosiota YleX on Saarisen mukaan ollut luomassa.
Saarisen julkisen palvelun kulttuurityö on sitä, että kanava tarttuu uusiin artisteihin tuoreeltaan, lisää tulevat tähdet soittolistoilleen ja kokeilee, mihin halutut yleisöt, isot ja kohde-, tarttuvat.
Kaupallisten ei kannata tehdä samoin, vaan odottaa, että artistit ovat jo valmiiksi ilmiöitä. Niillä ei ole varaa: tutkimusten mukaan kuulijat vaihtavat kanavaa harvemmin, jos biisit ovat tuttuja.
”Me halutaan kantaa ensimmäistä lippua. Jos kaupalliset tulevat perässä ja ottavat meiltä sen lipun, se indikoi, että me ollaan onnistuttu.”
Saarinen on aina ottanut mielellään kunniaa nosteesta, vaikka monet bändit ovat saaneet ensisysäyksensä musiikkilehdissä ja pienemmillä kanavilla paljon ennen YleX:ää.
”Mä en omista sitä, että niistä on tullut isoja, eikä se ole yksin mun ansiotani. Mutta mä tiedän, että olen yhtenä lenkkinä mukana siinä. Se on asia, johon me täällä vilpittömästi uskotaan.”
YleX on ollut perustamisestaan lähtien punainen vaate musiikkikeskustelussa. Sen neonväri-imagon läpi loistavat molemmat puhtaiden musiikkisielujen arkkiviholliset: kaupallisuus ja valtavirta.
Jos Saarisen himoamat yleisöt halutaan tavoittaa, on soitettava sitä, mitä ne haluavat kuulla. Siksi on oltava suosioon perustuvat soittolistat, ei pelkästään toimittajien oman maun mukaan valittuja kappaleita, kuten erikoisohjelmissa on.
Kuten aina, Yle-kritiikki on yhtä verorahakortin heiluttelua. YleX:n arvostelijoilla on pyörinyt sama levy niin kauan kuin kanava on ollut olemassa. Sen klassikkohitti on nimeltään: ”julkisen palvelun tehtävä ei ole kilpailla kaupallisten radioiden kanssa”, jota seuraa M. A. Nummismainen luenta lakitekstistä, jossa sanotaan, että Ylen tulee ottaa huomioon ”sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat ja tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen”.
Viime lokakuussa levynpyöritysvuorossa oli muutenkin dj:nä toimiva muusikko Jori Hulkkonen: Kanava lakkautti lähes kaikki musiikin erikoisohjelmansa – myös omani. Kanavan profiilia ”nuorennettiin” kaventamalla musiikkilinjausta yhä enemmän valtavirran mukaiseksi, hän kirjoitti paljon linkatussa Turun Sanomien kolumnissaan.
Toista oli silloin ennen, kun Hulkkonen ja muut 1990-luvulla kasvaneet olivat nuoria. Juontajat saivat soittaa Mafialla iltaisin mitä halusivat, ja tulevat pop-nörtit nauhoittivat valintoja kädet täristen c-kaseteilleen.
Oli Räkärodeota, Metalliliittoa ja uuden musiikin Upteekkia, ohjelmia, joita nykyään muistellaan suomalaisen popkulttuurin kulmakivinä. Ne olivat kulttuurityötä, sellaista, mitä monet julkiselta palvelulta peräänkuuluttavat.
Jos sellaista kaipaa, voi kääntää Tivoli-radionsa Helsingissä taajuudelle 98,5. Radio Helsinkiä tekevät kaapelitelevisioajan kauniit kalmot 35-vuotiaiden ystäviensä seurassa. Oman sukupolvensa äänet Edu Kehäkettunen ja Sacha Remling ovat jo kerran kuopatulta MoonTV:ltä, Ari Peltonen, Peter ”Norppa” Norrby ja Paula Noronen entisiä radiomafialaisia.
Kun Radio Helsinkiä oltiin viime syksynä lopettamassa, yksi jos useampi, alkaen avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojasta, heitti ilmoille ylevän toiveen: eikö Yle voisi pelastaa kanavan?
Lukuisten toivojien mielestä Radio Helsinki edustaa sitä, mitä julkisen palvelun pitäisi tarjota: vaihtoehtokulttuuria ja kovaa yritystä pitää ruohonjuuritaso vehreänä.
Kriitikoiden mielestä Ylellä ei ole läheskään riittävästi tällaista. Radiomafiasta kolmikymppisille halkaistu YleQ:kin lopetettiin vuonna 2006 ja nykyään YleX:ltä uloskasvaneita palvelee vain Yle Puhe, jonka nimi paljastanee fiksuimmille musiikkilinjan.
Ja YleX:n musiikista on sivistystehtävä kaukana, sanotaan. Siksi, että kanavalla soitetaan merkittävästi enemmän suurten kuin pienten levy-yhtiöiden artisteja. Suuret levy-yhtiöt haluavat tehdä kappaleita suurelle yleisölle ja yleisönsä mieltymyksiä miettivät radiot haluavat löytää kappaleet, joita sen suuri yleisö haluaa kuulla.
Kritiikki ei ole pelkkää katkeruutta, sillä intressien kohtaaminen näkyy: YleX:n maaliskuun lopun A-soittolistalla kaksitoista kappaletta neljästätoista oli suurten levy-yhtiöiden markkinoimia. A-soittolistalla ovat suosituimmat kappaleet, joita soitetaan kanavalla 19-22 kertaa viikossa.
Sillä ei olisi niin paljon väliä, ellei YleX:n tähtitehtailu olisi suoranaista kulttuuripolitiikkaa, siis rahan jakamista.
Yle maksaa moninkertaisesti enemmän tekijänoikeusmaksuja kuin suurimmatkin kaupalliset, siksi YleX:n soittolistalle pääsy on lottovoitto.
Kanavan reilun viiden miljoonan budjetista Teostolle ja Gramexille menee radiopäällikkö Marja Keskitalon mukaan ”selvästi yli puolet”. Toisin sanoen kanava jakaa vuosittain noin kolme miljoonaa euroa muusikoille ja levy-yhtiöille.
Se on merkittävä summa muuttuneessa musiikkibisneksessä, jossa levyt eivät myy eivätkä Spotify-tilitykset ole toistaiseksi kovin suuria.
Sitä, kuinka merkittävä, ei pysty laskemaan aivan tarkasti, sillä radiosoiton hinnat eivät ole julkisia.
Suuntaa antavat kuitenkin artisteille tehdyt tilitykset. Useiden muusikoiden radiosoittotuloihin perustuvasta aineistosta näkee, että Teoston ja Gramexin hinnat asettuvat seitsemän euron paikkeille per soittominuutti. Vajaan neljän minuutin kappaleen soittaminen maksaa YleX:lle keskimäärin noin 50 euroa. Summa on suurpiirteinen, sillä hintaan vaikuttaa, soitetaanko biisiä primetimessä vai illalla.
A-listan parikymmentä viikkosoittoa tuottaa siis noin tuhat euroa viikossa. Summasta arviolta neljännes menee levy-yhtiölle, toinen samanmoinen osuus soittajille ja loput laulun tekijöiden, eli säveltäjien, sanoittajien ja sovittajien jaettavaksi.
Isoimpia hittejä soitetaan elinkaarensa aikana reilusti yli 200 kertaa, jolloin yksittäinen hitti tuottaa pelkillä YleX:n soitoilla pitkälti yli kymmenentuhatta euroa. Jos sellaisia on levyllä kolme tai neljä, kuten monilla menestyslevyillä on, tuotot ovat tuntuvat.
YleX:n soittolista on huomattavasti laveampi kuin kaupallisilla – soitetuimmat kappaleet soivat keskimäärin kolmesti päivässä, kun kaupallisilla kanavilla luku voi olla yli kolminkertainen.
Laajempi kappalevalikoima voisi saada joitain YleX:n kuulijoita vaihtamaan kanavaa, mutta indiemuusikoille siitä olisi huomattavaa taloudellista hyötyä. Indiebändille pari viikkoa soittolistalla tuo riittävästi rahaa seuraavan levyn studiosessioita varten.
Kun kanavan tavoite on tähdätä suuriin yleisöihin, se keskittää musiikkibisneksen tuotto-€¨ja entisestään suurille. Sellainen ei ole sivistävää eikä tasa-arvoista.
Saarinen on eri mieltä YleX:n poliittisuudesta.
”Ei me tehdä kulttuuripolitiikkaa, eikä jaeta tukia. Ei se vain voi olla motiivi musiikin soittamiselle, että haluatko antaa artistille 200 vai 5 000 euroa”, hän sanoo.
Sitä paitsi, jos moittijat haluaisivat, he varmasti huomioisivat Saarisen arviot siitä, että YleX soittaa muihin valtakunnallisiin nähden runsaasti riippumattomien levy-yhtiöiden musiikkia. Ja siitä, että soittolistoille kerätään enemmän kotimaista musiikkia kuin dj:t soittaisivat, jos saisivat itse valita.
Eikä YleX ota kunniaa pelkästään suurten levy-yhtiöiden tähtien nostamisesta. Saarisen ilmiölistalla ovat myös JVG ja Chisu, jotka eivät olleet uransa alussa monikansallisella yhtiöllä. Pari muuta, kuten Jukka Poika ja Pää kii! eivät ole vieläkään. Se vain unohtuu helposti siinä vaiheessa, kun artisteista tulee tarpeeksi valtavirtaa.
Saarisen puolesta Teosto ja Gramex voivat jakaa rahat miten tahtovat, sillä ei ole tekemistä kanavan kanssa.
”Se keskustelu pitää käydä ennen kuin tehdään valintoja. Me vain soitetaan musaa.”
Kappalevalinnat eivät ehkä ole poliittisia, mutta niihin vaikuttaa levy-yhtiön ammattimaisuus. Toiset promoavat uutuuksiaan paremmin kuin toiset.
Suurten yhtiöiden edustajat käyvät viikoittain YleX:llä ja muissa radioissa tapaamassa musiikkipäälliköitä pullakahvien ja uutuuskappaleiden merkeissä.
”Jos mä väittäisin, että inhimillisellä kanssakäymisellä ei olisi mitään vaikutusta ja kaikki olisi absoluuttista ja jäätävää analyysiä, niin tietty mä valehtelisin.”
Musiikkipäällikköaikoinaan Saarinen kävi myös silloin tällöin kuuntelemassa tulevia levyjä studioissa. Studiovisiiteillä hän ei omien sanojensa mukaan antanut neuvoja singlevalintoihin, muttei myöskään ”teipannut suutaan” normaalissa kanssakäymisessä.
Vettä kriitikoiden myllyyn lisäsi, kun viime syksynä pöydän yli siirtyi muutakin kuin pullaa ja levyjä. Saarinen palkkasi Universalin tiedottajan Peppi Puljujärven seuraajakseen musiikkipäällikön paikalle. Selvää veljeilyä, veronmaksajat havaitsivat.
Saarinen taas sanoo, että tausta isossa yhtiössä on etu eikä haitta: Puljujärvi tietää, miten bisnes toimii mutta tuntee levy-yhtiöiden lobbaustyökalut.
Indieyhtiöillä ne ovat toisenlaiset. Ne julkaisevat niin vähän musiikkia, että harvan on järkeä käydä viikoittaisilla audiensseilla suurten tapaan. Mutta lobbaaminen kannattaisi aloittaa siitä, että hoitaa perusasiat kunnolla.
Saarisesta ei pitäisi ihmetellä, etteivät biisit päädy soittoon, jos promolevyt lähetetään viikkoja myöhässä, ilman saatteita tai tarkkaa ohjetta siitä, mikä on se niin mahtava kappale, joka aivan jokaisen pitäisi kuulla.
”Nimekkäillekin artisteille olen saanut soitella perään, että mikä teidän suunnitelma tämän levyn kanssa on. Mikä on eka sinkku ja mikä toinen? Rivien välissä oon halunnut sanoa, että come on, te istutte kultakaivoksen päällä, ettekä osaa kertoa siitä.”
Niin kävi esimerkiksi nelisen vuotta sitten, kun vielä musiikkipäällikkönä työskennellyt Saarinen oli lähdössä kesälomalle. Hän oli siivonnut työpöytänsä levykasoista ja tehnyt seuraavien viikkojen soittolistat valmiiksi, kun hänelle tuotiin promolevy. Sen tekijää hän ei suostu paljastamaan, mutta kyse oli ”kaikkien tuntemasta” ja ”tosikovasta” suomalaisesta räp- päristä. Niin kovasta, Saarinen aavisti heti, että levyllä olisi hittejä.
Levy oli ilmestynyt jo kaksi viikkoa aiemmin, joten Saarinen päätti, että odottakoot, minkäs lähettivät myöhässä.
Hän ajoi kohti Ruotsia alamäkipyörä auton perässä ja kuunteli albumia matkoilla. Aavistus osui oikeaan: levyllä oli hitti. Se oli niin selvää, että Saarisen oli lähetettävä töihin sähköpostia, että laittakaa biisi soittolistalle.
”Mun pointti on se, että jouduin itse kesälomalla tekemään duunia, kun ne ei itse hoitaneet hommiaan ja lähettivät levynsä milloin sattuu”, hän päivittelee.
Pitää silti paikkansa, että pienet, julkisen tuen perään huutelevat artistit saavat enemmän soittoja erikoisohjelmissa kuin soittolistoilla, sen Saarinenkin myöntää.
Ja kyllähän YleX:llä soittolistattomia erikoisohjelmia on, ainakin kolme tuntia joka päivä. Ei toimittajien valitsemissa kappaleissa ole sinänsä mitään pahaa, kunhan ne tarjoillaan muodossa, jossa niitä kuunnellaan, Saarinen sanoo.
Mutta se, että ohjelmakaaviossa on illalla kahden tunnin lokero tietyntyyppiselle musiikille ”ei ole tätä aikaa”.
Perinteisesti musiikkiohjelmat kun ovat olleet sellaisia, että dj valistaa yleisöä siitä, mitä milloinkin kannattaa kuunnella. Kiinnostavaa ehkä niiden mielestä, jotka suhtautuvat pop-musiikkiin samalla pakkomielteellä kuin suosikeistaan vauhkoava dj, mutta heitä YleX:n kohdeyleisöön ei mahdu massoiksi asti.
Siksi Saarisesta on hyvä, että vanha, neuvova tapa tehdä ohjelmia on kitketty hänen kanavaltaan. Kolmikymppisille suunnattua YleQ:ta ei lopetettu sen takia, ettei väliinputoajille haluttu tarjota mitään, vaan siksi, ettei sitä kuunneltu tarpeeksi. Siinä ei ollut tarpeeksi Mafiasta, mutta ei mitään uuttakaan.
Kun YleX on leikannut musiikkiohjelmiaan, se on leikannut nostalgiaa.
Radio-dj ei ole enää tastemaker. Ei ainakaan sellainen, joka saisi kuulijat ostamaan levyjä. Esimerkiksi Radio Helsinki tehosoitti helmikuussa Pietarin spektaakkeli -nimisen indiebändin uutuuslevyä. Vaikka Radio Helsingin stereotyyppinen kuulija käy vielä levykaupoissa siinä missä stereotyyppinen levykauppakävijä kuuntelee Radio Helsinkiä, albumi käväisi Suomen virallisella albumilistalla vain sijoilla 33. ja 34. Niille noustakseen tarvitaan ehkä kolminumeroinen määrä myytyjä levyjä, tuskin paljoa enempää.
Eikä se pienten menestystä edistävä kulttuurityökään aina niin uutta ja ruohonjuuritasoista ole. Soittomäärät ovat toki YleX:ään verrattuna pienempiä, mutta katsaus Radio Helsingin viime vuoden soitetuimpiin artisteihin ei kerro tuoreudesta, vaan menneen haikailusta. Viiden kärjen muodostavat David Bowie, The Beatles, Bob Dylan, Daft Punk ja The Rolling Stones.
Toisin kuin nostalgikot, Saarinen tietää, ettei hän voi edes kanavansa valtavilla resursseilla rakentaa ilmiöitä entiseen malliin. Tätä aikaa on se, että kuulijat luovat monet ilmiöt itse ja YleX seuraa niitä.
Kappaleet singahtavat Spotifyn kuunnelluimpien joukkoon ennen kuin edes suuret levy-yhtiöt ehtivät toimittaa niitä kahvipöytään. JVG nykäistiin soittolistalle suoraan YouTubesta, samoin PSY:n Gangnam Style. €¨Saarinen ei halua tehdä julkista palvelua vain harvoille makuunsa tottuneille, koska silloin YleX:n miljoonabudjetille ei olisi perusteita.
Rahavirrat pyörivät myös toiseen suuntaan, ja tekijänoikeusmaksut neuvotellaan kanavan koon perusteella; jos YleX pienenisi, se olisi suora leikkaus musiikintekijöiden isosta kakusta.
Mutta ei se ole loppujen lopuksi musiik-ki, mikä ratkaisee. Yle on antanut Saariselle tavoitteet ja resurssit tehdä populaarikulttuuria ja viihdettä, mikä tarkoittaa paljon muutakin kuin kappaleiden jonoon laittamista.
Se on sitä, että radion on pyörittävä kaikella muulla kuin musiikilla: kanavan ja sen juontajien on oltava jo itsessään ilmiöitä. Ja kun yleisöllä on liikaa, mistä valita, se on kriittisempää kuin koskaan.
”Levy-yhtiöihmiset on sanonut mulle, että paskaa on paljon vaikeampaa myydä kuin aikaisemmin.”
Teksti: Oskari Onninen
Kuvat: Katri Naukkarinen
