Jos konsulttien seurapiiritapahtuma kuulostaa eufemismilta helvetin neljännestä piiristä, helvetissä saa juodakseen kelvollista kahvia. Sillä sellaista täällä on tarjolla, tammikuisena tiistaiaamuna Talentumin luentosalissa Ruoholahdessa.
Aamupalatilaisuudessa lanseerataan Pauli Aalto-Setälän ja Mikael Saarisen populaari-tieteellinen kirja, Innostus – Myötämanipuloinnin aakkoset.
Sen takakansiteksti lupaa, että kirjan avulla innostamisesta ja innostumisesta saa tehtyä elämänmittaisen rutiinin, joka ”energisoi sinut ja ympärilläsi olevat ihmiset jopa huippusuorituksiin”.
Ja niitähän tässä maassa tarvitaan, ainakin jos poliittista johtoa on uskominen: edellisellä viikolla järjestetyssä Selkäranka-seminaarissa pääministeri Jyrki Katainen on moittinut suomalaisia turhasta negatiivisuudesta.
Mutta Talentumin voileipien äärellä kielteisyydestä ei ole tietoakaan. Hieman harmaantunut, keski-ikäinen mies kumartuu puhumaan vierustoverilleen:
”Mä olen Kataisen puolella. Se yrittää etsiä edes jotain myönteistä tästä maailmasta”, mies juttelee, kunnes puheensorina hiljenee kaiuttimista tulvivan musiikin alle. Äänentoiston välityksellä innostusväelle riimittelee Elastinen:
”Mä pusken uuteen nousuun taas vahvempana / paina, aina, paina / uuteen nousuun aivan kuten aina.”
Sen tahtiin pukumiehet Aalto-Setälä ja Saarinen marssivat salin etuosaan ja aloittavat esityksensä.
Heillä on sanoma, joka pelastaa sinut itsesi ja koko Suomen.
Marraskuussa valtakunnantelevisiossa kohtasi kaksi sisäistä sankaria. Jari Sarasvuon keskusteluohjelman terapiatuoliin istuutui vapaalaskija Pekka Hyysalo.
Hän toipuu yhä neljän vuoden takaisesta vakavan aivovamman aiheuttaneesta kaatumisesta. Se vei Hyysalon 17 päiväksi koomaan. Toipumisennuste oli synkkä.
Nyt hän oli kuitenkin selvinnyt takaisin mäkeen, ottanut ensimmäiset juoksuaskeleensa ja tullut kertomaan Sarasvuolle tarinan selviytymisestään.
”Mä haluun antaa kaikkien tietää, et ihan mitä tahansa on meneillään, niin sieltä voi nousta ja fight back”, Hyysalo tiivisti.
Niissä sanoissa oli voimaa.
Seuraavana Sarasvuon haastateltavaksi tullut Apulannan Toni Wirtanen liikuttui niin, että haki Hyysalon takaisin lavalle. Ohjelman aikana suomalaiset eivät puhuneet Twitterissä juuri muusta. Aamulla iltapäivälehdet hehkuttivat lannistumatonta sankaria.
Reaktioista päätellen – ja Jyrki Kataisen riemuksi – Hyysalon asenne inspiroi. Hän ei marissut vaan taisteli. Sen asenteen ympärille hän on jo perustanut oman selfhelp-brändin, FightBackin, jonka missiona on tukea muitakin vakavasti loukkaantuneita laskijoita.
Brändille on tilaus, sillä nyt jos koskaan ihmiset haluavat inspiroitua, taistella ja tehdä sen mahdollisimman helposti. Ajattelun ympärille on noussut alati kasvava miljardibisnes.
Kultakaivokseen osui esimerkiksi australialainen Rhonda Byrne, jonka positiivista ajattelua suitsuttavasta Salaisuus-kirjasarjasta on muodostunut 2000-luvun selfhelp-hitti. Maailmalla sen pelkkää nimiteosta on myyty yli 20 miljoonaa kappaletta.
Suomessakin vuonna 2008 ilmestynyttä käännöstä on mennyt kaupaksi 53 000 kappaletta – suunnilleen saman verran meillä myyvät Finlandia-voittajat.
Byrnen sarja on vain jäävuoren huippu. Koko selfhelp-kirjallisuuden on arvioitu olevan Yhdysvalloissa reilun miljardin dollarin arvoinen bisnes. Sen päälle seminaarit, motivaatiopuhujat ja lifecoachit tuovat puolitoista miljardia dollaria vuodessa lisää.
Ilmiötä ei voi olla huomaamatta Suomessakaan. Akateemisesta kirjakaupasta kerrotaan, että kaiken itsensä kehittämiseen liittyvän kirjallisuuden myynti on ollut voimakkaassa kasvussa viime vuodet.
Innovatiivisuuttaan alleviivaavat firmat kirjaavat naiiveja kannustussloganeita toimitilojensa liitutauluseiniin. Yrittäjät jakavat samaa onnistumistsemppiä Facebookiin ja Twitteriin.
Erityisesti kannustus vetoaa naisiin. Heille järjestetään tilaisuuksia, joissa lavalle marssitetaan suomalaisia menestyjänaisia inspiroimaan yleisöä Lean In -hittikirjan kirjoittaneen Sheryl Sandbergin hengessä.
Omia tilaisuuksia on niin Olivia-lehden lukijoille, joita innostettiin marraskuussa lehden Mentorien viikolla kasvotusten ja Twitterissä hashtagilla #rohkaise, kuin kovan luokan uranaisillekin. Jälkimmäisiä psyykataan esimerkiksi maaliskuussa Katajanokan kasinolla järjestettävässä Menestys-seminaarissa.
Innostus-opuksen julkistustilaisuus on päässyt hyvään vauhtiin. Lavalla seisovat kirjailijat klikkailevat läpi slaideja, joissa vilahtelee kuvia suomalaisista innostajista, Arman Alizadista, Olavi Uusivirrasta ja Atso Almilasta. Heistä meidän pitäisi ottaa mallia.
”Innostuksen pitäisi olla kansallistaito!” Aalto-Setälä kiteyttää mikkiin.
Syy vaatimukseen on yksinkertainen: innostuksen avulla synnytetään innovaatioita, jotka puolestaan ovat ratkaisu vaikeisiin aikoihin. Korostaakseen pointtiaan Aalto-Setälä esittää saman asian kaavan muodossa: Innovaatio = idea + innostus + toteutus.
Kaava on yksinkertainen, mutta se kuuluu asiaan. Selfhelp-gurut paketoivat viestinsä pelkistetyiksi x-y-kaavioiksi ja simppeleiksi laskutoimituksiksi saadakseen ne tuntumaan tieteellisiltä – eli uskottavilta.
Se, että positiivisuudesta ja innostamisesta on tullut 2000-luvulla valtava bisnes, on osittain yhdysvaltalaisprofessori Martin Seligmanin ansiota. Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä psykologeista.
Seligmanin tunnetuimman teorian mukaan ihminen vajoaa apatiaan, jos kokee, ettei pysty vaikuttamaan kohtaloonsa.
1960-luvun lopulta lähtien ihmismieltä tutkinut Seligman piti psykologista tutkimusta liian ongelma- ja sairauskeskeisenä. Hän totesi, että hyvinvoinnin edistäminen oli jäänyt sairauksien parantamisen varjoon. Koska hyvinvointi ei ole sama asia kuin pahoinvoinnin poissaolo, diagnoosien sijaan katse pitäisi kääntää voimavaroihin.
Erityisesti positiivisen psykologian amerikkalaiselle koulukunnalle on ominaista painottaa, että yksilö pystyy itse vaikuttamaan hyvinvointiinsa ja elämänsä merkityksellisyyteen. Ja kun on hyvinvoiva, pysyy terveempänä ja pystyy parempiin saavutuksiin.
Kun Seligman valittiin vuonna 1998 Psychological Association of American johtoon, koko tieteenala hyppäsi marginaalista keskiöön.
Viimeistään silloin positiivinen psykologia lähti laajentumaan muuksikin kuin vain tieteellisissä konferensseissa käyvien huviksi.
Seligman ja monet muut nimekkäät positiivisen psykologian professorit ovat popularisoineet alan.
Tieteilijät kuitenkin korostavat, että selfhelp on positiivisen psykologian lieveilmiö, joka pahimmillaan tahraa tieteenalan mainetta. Siitä huolimatta välillä tieteen ja selfhelpin rajat hälvenevät. Eikä ihme, sillä näin tutkijat pääsevät varmemmin konsulttien kalvoille ja osaksi bisnestä.
Esimerkiksi Seligmanin vuonna 2002 ilmestynyt menestysteos Aito Onnellisuus on hyvin populistinen. Se puhuttelee lukijaansa sinä-muodossa, opettaa optimismia ja auttaa jahtaamaan merkitystä ja menestystä tekemällä raksi ruutuun -testejä. Niiden avulla voi esimerkiksi selvittää omaa taipumustaan myönteiseen tai kielteiseen ajatteluun.
Kaiken ydin on yhteenlaskukaava: Onnellisuus = elämäntilanne + oma asenne + geneettinen perustaso.
Tuoreimmassa hittikirjassaan Flourish Seligman päivitti teoriaansa ja alkoi puhua onnellisuuden sijaan hyvinvoinnista ja kukoistuksesta. Samalla hän lisäsi kaavaan vielä onnistumisen kokemukset ja positiiviset ihmissuhteet.
Jälkimmäiset vaativat tietysti sitä, että ihmisiä on enemmän kuin yksi. Siksi kukoistaaksemme meidän on tehtävä se, ei yksin, vaan kaikki yhdessä.
Löytääksemme hyvän meiningin sanansaattajan joudumme menemään syvälle länsimaisen filosofian juurille, vuoteen 1942. Silloin sai ensi-iltansa Disneyn viides kokoillan animaatioelokuva, joka kertoo suloisen valkohäntäpeuran koskettavan tarinan: Bambi.
Elokuva esitteli meille aikamme todellisen filosofin. Pienen, pyöreän ja harmaan. Hän on Rumpali, Bambin kanikaveri, joka on oppinut isältään tärkeän viestin.
Elokuvan alkuvaiheessa Rumpali antaa negatiivista palautetta ensiaskeleitaan horjahtelevalle Bambille:
”Hän ei kävele kovin hyvin, eikö totta?” jänö sanoo.
”Rumpali! Mitä isäsi opettikaan sinulle tänä aamuna”, äiti kysyy kanilapseltaan toruvasti. Rumpali vilkuilee äitiään ujosti, katselee metsän vihermattoa ja pyörittää hiljalleen päätään ja lausuu sanat, jotka ovat kukoistuksen käsikirjoitus par excellence: ”Jos et osaa sanoa mitään kaunista – niin älä sano yhtään mitään. ”
Yhdysvaltalaisen Gawker-verkkomedian toimituspäällikkö Tom Scocca nimesi marraskuisessa esseessään Rumpalin sanat smarm-ideologian motoksi.
Smarmin voisi suomentaa vaikka kiva-puheeksi.
”Kivapuhe haluaa tukahduttaa vastarinnan ja kritiikin peittämällä kaiken keinotekoiseen, öljyiseen kiiltoon”, Scocca kirjoittaa.
Pääministeri Jyrki Katainen on kivapuheen ytimessä, kun hän sanoo Suomen nousevan ”kaverin kannustamisella” ja harmittelee, että ”jos joku esittää uuden ajatuksen tai idean, se ammutaan joka kolkalta alas, jos se ei ole täydellinen”.
Kivapuhetta on sekin, kun Katainen puhuu hyvinvointivaltiosta, jossa pahoinvoinnin poistamista tärkeämpää on ”hyvinvoinnin lisääminen”. Siinä on ero: pahoinvointia poistaa valtio, hyvinvointi lähtee itsestä.
Sama viesti on presidentti Sauli Niinistöllä. Hän kivapuhuu nostaessaan nuorison syrjäytymisen ehkäisykeinoiksi ”ihan tavalliset asiat” ja sivuuttaessaan taloudelliset sijoitukset sosiaalipalveluihin.
Kivapuhekulttuuria on kiittäminen siitä, että ikävistä asioista, kuten vaikka hyvinvointivaltion murenemisesta, ei voi puhua ääneen. Hyvinvointivaltio ei ole ollut enää aikoihin niin kuin ennen, mutta se on siitä huolimatta yhä poliitikkojen puheiden kivijalka – mitä nyt kokoomus kehitti konseptin eduskuntavaalikampanjassaan paremminvointivaltioksi.
Kivapuheesta on tullut yhteiskunnan self-help -opas, joka sanoo: Lopetetaan voivottelu, tartutaan toimeen ja osallistutaan talkoisiin niin pääsemme maaliin, kohti yhteistä hyvää. Jos joku ei halua lähteä riemuisaan paraatiin kohti tätä myyttistä yhteistä etua, hän on ankeuttaja.
Yksi ankeuttajista vastaa puhelimeen autossaan. Hän on Timo Harakka, toimittaja ja eurovaaliehdokas, joka valmistelee Tampereen yliopistoon sosiologian väitöskirjaa talouden käsitehistoriasta.
Harakan mielestä ilmassa on ollut jo pidemmän aikaa vapaaehtoista tyhmistymistä, joka näkyy siten, että kriittiset äänet tuomitaan asennevammaisiksi.
”Suomi menee kohti yhteiskuntaa, jossa päättäjien tarkoitusperiä ei saisi kyseenalaistaa”, Harakka sanoo puhelimeen.
Poliitikkojen viljelemässä puheessa edut ovat yhteisiä, asiat teknisiä ja kädenvääntö ja erimielisyys pahasta. Negatiivista energiaa.
Harakan mukaan käänne tapahtui Suomessa laman jälkeen, kun Paavo Lipposen hallitus nousi vallankahvaan vuonna 1995.
Suomessa vallitsi massatyöttömyys, mutta harva oli työtön laiskuuttaan. Silti politiikka koveni ja humanismi vaihtui taloustieteeseen ja insinööriajatteluun.
Poliitikkojen suihin juurtuivat aivan uudet sanat, jotka korostivat vastuun ottamista ja marisemisen lopettamista. SDP toi talouspuheeseen uuden avainkäsitteen, kannustimen. Se on oiva esimerkki kivapuheesta: sillä voi johtaa harhaan naamioimalla viestinsä myönteiseksi. Yhtä hyvin voitaisiin kuitenkin puhua patistimesta, onhan sen idea työntää ihmisiä töihin tukien menettämisen uhalla.
Samaan aikaan kansakunnan ääneksi nousi Jari Sarasvuo. Hänen vuonna 1996 ilmestynyt Sisäinen sankari tiivisti ajan hengen: Ainoa keino hallita muutosta on hallita itseään. Itseensä pitää suhtautua positiivisesti. Ottaa vastuuta, asettaa tavoitteita. Menestyä.
Siitä lähtien vaatimus, että yksilön on huolehdittava itsestään ja oltava oikealla asenteella liikenteessä, on pysynyt suomalaisen politiikan johtotähtenä.
Se vaatimus on vain verhottu kivapuheeseen.
”Kun ratkaisut epäpolitisoituvat, ei voi sanoa ääneen, että yksi voittaa ja toinen kärsii, vaikka juuri tästä poliittista kamppailua pitää käydä. Esimerkiksi eläkeiän nosto ei todellakaan ole win-win -tilanne”, Harakka sanoo.
Aldous Huxley kirjoitti Uljas uusi maailma -teoksessaan, että yhteiskunnan viimeinen suurponnistus, ”Manhattanprojekti”, on onnellisuuden probleeman ratkaiseminen: kuinka pitää ihmiset tyytyväisinä huolimatta siitä, että heitä kohdellaan kuin roskaa.
Huxleyn utopiassa ratkaisu olivat onnellisuuspillerit. Eurooppalaiset oikeistojohtajat puolestaan ovat lääkinneet eurokriisin aiheuttamia pettymyksiä positiivisella psykologialla.
Britannian pääministeri David Cameron intoili Martin Seligmanin onnellisuusteorioista niin, että päätti mittauttaa kansallista onnellisuutta kahden miljoonan punnan kyselytutkimuksella. Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy olisi halunnut vaihtaa bruttokansantuotteen Seligmanin kehittämään onnellisuusindeksiin, ja Saksan liittokansleri Angela Merkel kutsui viime kesänä koolle suuren hyvinvointiseminaarin.
EU-presidentti Herman Van Rompuy puolestaan on inspiroitunut kirjoittamaan aiheesta itse. Hän on lähettänyt laatimansa onnellisuusoppaan, The World Book of Happiness, kahdellesadalle valtionpäämiehelle.
Sitten meillä on Selkärankaseminaarin Suomi. Täällä valtionjohto ei tyytynyt lukemaan Van Rompuyn teosta tai järjestämään seminaareja, vaan tilasi itselleen mittatilaustyönä juuri Suomen tarpeisiin räätälöidyn yhteiskunnalli sen selfhelp-oppaan: Pekka Himasen Kestävän kasvun mallin.
Sen, jonka julkaisua seurasi väitetty ajojahti, jossa Himasen puolustajat pitivät analyyttista murskakritiikkiä tarpeettomana rökittämisenä.
Pekkahan on yritetty tappaa, Himasen tutkijakollega Manuel Castells ilmaisi asian Helsingin Sanomille.
Himasen kirja viittasi molempiin Seligmanin bestsellereihin ja muistutti niitä kaavioineen. Filosofin pääviesti oli tiivistelmä positiivi sen psykologian tutkimustuloksista:
”Olennaista on, että onnistumisen ja onnellisuuden – tai tuottavuuden ja hyvinvoinnin – välille muodostuu toisiaan positiivisesti ruokkiva yhteys.”
Se on ylevä tavoite, sillä onnistumisen ja onnellisuuden välisen yhteyden luodakseen ei tarvitse uraputkea ja menestystä. Sitä voi positiivisen psykologian oppien mukaan rakentaa vaikka downshiftaamalla ja vähentämällä kulutusta.
Mutta sitä oikeistojohtajat tuskin toivovat.
Sen sijaan he ovat valjastaneet itselleen tie teellisen keppihevosen positiivisen psykologian viestin toisesta puolesta, tuottavuuden ja hyvinvoinnin yhteydestä.
Heidän käsissään tieteenalasta on tullut hymyilevä naamio, joka kääntää keskustelun pois sieltä, missä sen pitäisi olla.
Naamio sanoo: Kun vika ja ratkaisut löytyvät jokaisen omasta asenteesta, nyt jumalauta tsempataan toisiamme, niin vaikeat ajat kääntyvät hyviksi.
Vain siten Suomi ja Eurooppa saadaan palautettua kukoistukseen.
”Tarjolla moderneja työkaluja, inspiraatiota ja kontakteja oman menestystarinan rakentamiseen”, lupaa Menestysseminaarin taivaansininen nettisivu.
Tapahtuma on tarkoitettu ”eteenpäin meneville naisille”, ja heitä riittää, sillä järjestäjien mukaan 281 euron hintaiset ennakkoliput on jo myyty loppuun. Normaalihintaisia, 430 euron lippuja on helmikuun lopussa jäljellä yhdeksän.
Oheistuotteena myydään reilun viidenkympin hintaisia ”Menestyspotretteja”, heleitä studiokuvia, joita voi hyödyntää esimerkiksi omalla LinkedIn-sivullaan.
Sellaisessa hymyilee psykologi Ilona Rauhalakin seminaarin kotisivulla.
Rauhala on yksi maaliskuisen tsemppaustapahtuman puhujista – kirjoittanut elämäntaitokirjoja, vetänyt arjen psykologiaa käsitellyttä tv-ohjelmaa Ylellä ja puhunut lukuisissa valmennustilaisuuksissa.
Päivätyökseen hän toimii muutosvalmentajana. Se on tehtävänimike, joka luotiin 1990-luvulla Yhdysvalloissa. Silloin yritykset alkoivat palkata puhujia auttamaan johtajia, esimiehiä ja työntekijöitä selviämään vaikeista muutoksista – toisin sanoen irtisanomisista.
Puhelimessa Rauhala kuulostaa määrätietoiselta vastatessaan kysymykseen, jonka kyynikot esittävät mielellään positiivisuuden profeetoille: vaatiiko positiivisuuteen perustuva menestys sitä, että kieltää negatiiviset ajatukset?
Ei vaadi, Rauhala vastaa. Hänen mukaansa terve pessimismi ja kriittisyys ovat hyviä asioita. Mutta krooninen marmattaminen, se on myrkkyä esimerkiksi työyhteisölle.
”Se ei rakenna mitään. Jos halutaan mennä eteenpäin, meidän pitää olla kriittisiä, mutta huolehtia vuorovaikutuksessa ja asenteessa, että me säilytetään mahdollisuuskeskeisyys”, Rauhala sanoo,
”Se on tosi tärkeetä. Muuten me vajotaan kollektiiviseen toivottomuuteen. Se on sitä, mihin Katainen on mun mielestä puuttunut.”
Rauhalan mielestä yksilön tehtävä on selvitä, vaikeissa ja negatiivisissakin tilanteissa. Ne eivät ole ilkeiden yritysjohtajien vika.
”Kaikkien pitää ottaa vastuuta. Jos joku uskoo voivansa vapaamatkustaa, se koituu yleensä hänelle itselleen haitaksi.”
Tämä on Rauhalan mielestä koko selfhelpin, valmennustilaisuuksien ja positiivisen asenteen keskeinen eetos: vaikeuksien ja elämän epätäydellisyyden hyväksyntä ja pärjääminen.
Tarkoittaako se sitä, että yhteiskunnan ei kuulu auttaa yksilöä vastuun ottamisessa? Rauhala korottaa äänensä.
”Mikä se yhteiskunta on? Se on me. Se on sinä ja minä. Ei ole olemassa mitään abstraktia yhteiskuntaa. Toi on se harha, mikä tässä hyvinvointivaltiossa on tullut. Että on joku, joka pitää meistä huolen. Sellaista ei ole.”
Yhteiskuntaa ei ole. On vain yksilöitä, jotka kilvoittelevat kohti menestystä. Se, mikä alkoi Bambifilosofoinnista, kehittyi populaariksi selfhelp-kirjallisuudeksi, sai tiedemaailman tuen positiivisena psykologiana ja päätyi poliitikkojen hyvinvointipuheisiin, on selviytymisstrategia yhteiskunnassa, jota ei oikeastaan ole, koska on vain yksilöitä LinkedIn-profiileineen.
Hyvä pöhinä ja innostus ovat tuottavuuden ja menestyksen kieltä. Tsemppaus ja merkityksellisyyden tavoittelu neuvovat kääntämään katseen omaan napaansa ja huolehtimaan sen hyvinvoinnista.
Kun positiivinen psykologia yhdistetään hyvinvoinnin tavoitteluun, voidaan vääränlainen asenne patologisoida pahoinvoinnin syyksi.
Kivapuhe ajaa aina voimakkaimpien etua, mutta piilottaa sen positiivisuuteen. Kun merkityksellinen keskustelu on käyty, kivapuhe nousee parrasvaloihin, väläyttää hammashymyn ja haluaa jutella jostain kivemmasta.
Samalla se tuomitsee keskustelun kaikesta, mistä se ei itse halua puhua – asioiden todellisista lähtökohdista, tarkoitusperistä ja arvoista.
Siksi analyysi leimataan kriittisyydeksi, joka leimataan negatiivisuudeksi, joka taas leimataan yhteisen edun vastustamiseksi.
Siitäkin saa selfhelp-yhtälön: Tarkoitusperien läpivalaisu + eettinen pohdinta + kriittinen analyysi = negatiivisuus.
Innostus-kirjan lanseeraustilaisuus on lopuillaan.
Vielä on vuorossa myötämanipulointipyramidi, jonka on tarkoitus havainnollistaa, kuinka ihminen voi siirtyä koko ajan ylemmälle tasolle pyramidissa, kohti huippua, ”emotionaalisesti tukevaa” kanssakäymistä. Samalla ihminen lämpenee – sen todisteeksi seinälle heijastetaan lämpökamerakuvia, jotka näyttävät epäinnostuneen ihmisen kylmänä, innostuneen lämpimänä.
Lämpenemistä päästään harjoittelemaankin. Ensin noustaan kakkostasolle smalltalkilla vierustoverin kanssa. Sitten on määrä loikata kerralla huipulle: Aalto-Setälä käskee halaamaan vieressä istuvaa, tukemaan häntä emotionaalisesti.
”Tää on affektiivista neurotiedettä. Nyt te kaikki ootte lämpimiä!” Aalto-Setälä intoilee.
Lopuksi 39 euron alennushintaan kaupattavat 178-sivuiset kirjat vaihtavat omistajaa myyntitiskillä. Kirjan kanteen on kohopainettu energiajuomatölkki. ”100 prosenttia intoa”, sen etiketissä lukee.
Kun astun ulos ovista lumisateiseen kirkkauteen, valaistun niin kirjaimellisesti kuin henkisestikin. Nyt tiedän, mitä on innostus.
Se on kuin energiajuoma. Molemmissa on jotain läpeensä keinotekoista, äklöä ja jopa vaarallista.
Ennen kaikkea: molempiin turvaudutaan silloin, kun on pakko olla niin tuottelias, ettei selviä ilman.
Teksti: Oskari Onninen
Kuvat: Maiju Hukkanen
