04. marraskuuta 2013
Teksti: | Kuvitus: Milena Huhta

Onko elämässä pakko tarttua toisen käteen?

Katsoin vähän aikaa sitten videon omista eskarivuosistani. Se sisälsi kohtauksen, jossa tarharyhmämme muodostaa parijonoa. Prosessi on hälisevä kuusivuotiaiden sekasotku, jonka tuloksena kaikki löytävät käden, johon tarttua. Paitsi minä. Hidasliikkeinen, ujo vaalea tyttö, jolta puuttuu hampaita suusta kuin liian monta kertaa taklatulta jääkiekkoilijalta, jää epävarmasti seisoskelemaan ilman toista puoliskoa.

Videota katsoessani tunsin sääliä pientä Maria kohtaan. Miksei kukaan valinnut minua? Miksen minä valinnut ketään? Olisi tehnyt mieli patistaa: mene nyt nopeammin ääliö, ota joku, ihan sama kuka!

Juuri tältä uskoisin, että äidistäni joskus tuntuu, kun hän seuraa vierestä elämääni.

Olen ollut parisuhteeton koko ikäni, 27 vuotta. Jo neljä vuotta sitten Amsterdamissa vaihdossa sain vitsinä nimityksen ”The Last Spinster in Finland”, Suomen viimeinen vanhapiika. Ulkopuolelta katsoen tilanteessani on jotakin syvästi epäilyttävää.

”Mutta sähän olet nätti ja hauska ja älykäs”, veljeni usein muistuttaa kännissä baaripöydässä. Minun tehtävänäni on silloin selittää, miksi pariutuminen ei näistä onnekkaista lähtökohdista huolimatta ole onnistunut. Miten täysijärkinen ihminen voisi haluta olla yksin, jos kerran voisi saada jonkun? Huono itsetunto tai muu sisäinen valuvika? En osaa rakastaa tai ottaa rakkautta vastaan? Kranttu?

Saan osakseni tietäviä katseita: odota vaan, kun se oikea osuu kohdalle.

On vaikea sanoa, missä iässä seurustelemattomuudesta tuli jotakin, joka on joillekin liikaa.

 

Ala-aste. Olen viidesluokkalainen, edelleen aika arka, mutta sosiaalinen. Välitunnilla mennään kimppaan, seuraavalla välkällä erotaan. Minäkin olen muutaman tunnin kimpassa jonkun kanssa, Juuson tai Jarkon tai mitä näitä nyt on.

Tyttöjen kanssa pidetään salaista tunnilla kiertävää vihkoa, jossa valitaan luokan kivoimpia poikia. Pari kavereistani allekirjoittaa jokaisen osuutensa sanoilla ”I will always love Max”, sillä he ovat ihastuneita pottatukkaiseen Maxiin. Teen samoin kokeeksi kotona päivä- kirjaani. Mallailen tunnetta muiden mukana. Olenko ihastunut Maxiin? Sillä ei ole oikeastaan väliä, on vain tärkeää olla mukana.

Ripari-ikäisenä kaverit alkavat seurustel€¨la toden teolla, mutta suhteet ovat useimmiten lyhyitä. Kirjekurssilla kesällä olen todella ihastunut erääseen laihaan runoilijapoikaan. Hänkin pitää minusta, ainakin hän lässyttää minulle tavalla, joka on mielestäni samanaikaisesti eto- vaa ja suloista. Kurssi loppuu, sanomme hei hei junassa. Mietin häntä muutaman viikon: pitäisikö ottaa yhteyttä. Asia unohtuu pian.

Lukiossa moni seurustelee oikeasti, mutta toisaalta moni parhaista kavereistani ei. Ehkä siksi en itse ahdistu asiasta. Jo silloin ympäröin itseni ihmisillä, jotka eivät seurustele. Samankaltaisten seurassa ei tunne olevansa viallinen.

Sohlaan joskus jotain poikien kanssa, yleensä kännissä tai matkoilla, mutta mielessäni käy harvoin, että haluaisin olla jonkun tyttöystävä.

 

Arkuus on kaikonnut, ja minulla on uusia kavereita. Käydään ulkona, pidetään hauskaa, ryypätään, sekoillaan, tehdään typeryyksiä. Olen yliopistossa.

Opiskeluvuosina löydän parhaat ystäväni, joiden kanssa olemme yhdessä yksinäisiä arosusia: kukaan ei seurustele. Olemme mielestämme kaikkein siisteimpiä muijia. Näytämme tytöiltä, mutta meillä on poikien jutut, ja pidämme seurustelevia ihmisiä hieman tylsinä ja sovinnaisina.

Myönnän: minulla on edelleen epäreilu kuva, että seurustelemattomat ihmiset, erityisesti tytöt, ovat usein siistimpiä tyyppejä kuin koko elämänsä seurustelleet.

Yleistys on rankka, mutta selitän hieman. Yksin joutuu rakentamaan olemisensa eri tavalla kuin parisuhteessa. Tiiviissä suhteessa kumppani pitää kädestä, tarjoaa viihdykettä ja hyväksyntää. Silloin ei välttämättä tule kokeiltua, miten kiinnostavaksi elämänsä voi rakentaa yksin.

Olen nähnyt erityisesti naisten muuttuvan seurustellessa poikaystävän varjossa seisoviksi sidekickeiksi. He nauravat vitseille, eivät itse keksi niitä. Tästä syystä ”tyttöjen illat” ovat joskus uuvuttavia. Puhutaan vakavia: koulusta ja töistä ja tunteista ja suhteista, eikä nähdä siinä mitään koomista. Hohhoijjaa.

Minulla on kenties perusteettomia kauhukuvia parisuhteesta ja siitä, että se tarkoittaa tylsistymistä: arkisin vietetään aikaa sohvalla, lauantaisin käydään Ikeassa ja lenkillä, ehkä illalla viiniä ja juustoja toisen pariskunnan kanssa.

Elämässäni on poikia, kavereina. Flirttailu, seksi ja tapailukin kelpaavat, mutta kavahdan asettumista ahdistavaan parisuhde-elämään. Se kuulostaa jähmettymiseltä, kasvamiselta sisään, ei ulospäin.

yksin

Sinkkuristeily, sinkkubileet, sinkkuluistelu, sinkkuvalmennus, sinkkusivusto.

Kaikkien niiden tarkoitus on se, että niiden jälkeen ei olisi enää sinkku. Tässä lähtökohdassa on jotakin tunkkaista: seuraelämän soisi olevan jotain muuta kuin harjoittelua avioliittoa varten. En käy paikoissa, jotta tapaisin miehiä. Käyn niissä, jotta tapaisin ihmisiä.

Olen käynyt ulkona aika paljon ja aika erilaisten tyyppien kanssa. Kerran kävin treffeillä miehen kanssa, joka ilmoitti lähtevänsä ravintolasta suoraan kinkybileisiin ex-tyttöystävänsä, toisen naispuolisen kaverinsa ja pari vuosikymmentä vanhemman naisystävänsä kanssa. Tiedossa oli joukkoraiskauskohtaus, leikkisää alistamista ja parinvaihtoa, joissa kaikessa deittini oli pääkyhäilijänä. Mies lupasi, että voin liittyä alistujaketjuun myöhemmin, jos kiinnostaa. Lupasin harkita asiaa. Juttelemme toisinaan Facebookissa.

Toinen deittiukkeli taas pamahti väliaikaiseen psykoosiin kesken treffien ja huitoi minut ulos kellariasunnostaan mongerrellen perään jotain shamaanisiansaksaa. Hän pyysi myöhemmin anteeksi, ja olemme skypetelleet muutamaan otteeseen. Mukava kaveri, kun annostus on kohdillaan.

Jos olisin odottanut elämääni täydellistä Prinssi Rohkeaa, näistä kokemuksista olisi jäänyt käteen epätoivo: kaikenlaisia friikkejä täällä vain pyörii. Nyt ne ovat hyviä tarinoita, joita on hauska jakaa.

Viimeisen vuoden aikana olenkin deittaillut enemmän kuin koskaan. Asuin puoli vuotta Torontossa, ja pohjoisamerikkalainen treffikulttuuri oli piristävän kepeä. Ihmiset menevät treffeille eri syistä: seksi, seura, kaveruus, ilmainen ateria, tekemistä tiistai-illaksi, kumppanin etsintä.

Tähän verrattuna Suomessa otetaan kovin vakavasti vähäiset romanttiset säädöt. Treffeille pyytäminen on iso askel, pakit kamala pettymys. Sellainen luo turhia paineita: pitäisi päättää sovitaanko yhteen jo ennen kuin on ehditty tutustua.

Minusta ihmiset ovat kiinnostavia riippumatta siitä, voiko heidät kuvitella viereensä alttarille vannomaan viimeisiä valoja. Hauskimpia treffituttavuuksia en ehkä veisi äidin luo sunnuntailounaalle, mutta eivät he silti ole ajanhukkaa.

 

Elämän perusmuoto on parijono, jossa toisensa valinneet marssivat muodostelmassa kohti perhe-elämää. Paritta maleksiva herättää huolta: kuka hoitaa, kun on sairas? Kuka kasvaa kanssasi vanhaksi? Kuka välittää, kun et enää jaksa olla nätti ja hauska ja älykäs?

Välillä pohdin, jäänkö tosiaan joka päivä paitsi jostain kaikkein olennaisimmasta. Mutta tässä elämässä jää paitsi monesta muustakin jollekin muulle olennaisesta: Miltä tuntuu olla aasialainen? Miltä tuntuu, kun on penis? Millaista on olla kuuro?

Kaikki kokemukset eivät kuulu kaikille, ja hyvä niin, muuten meillä ei olisi mitään sanottavaa toisillemme.

Haluan korostaa, äiti ja muut: en ole onneton. Enkä yksinäinen. Tai ainakaan sen enempää yksinäinen kuin muutkaan.

Uskon, että parisuhteettomuus saattaa olla minulle jopa pysyvä tila, ei surullinen välivaihe ennen Sen Oikean löytämistä.

En kiellä, etteivätkö rakastuneet ihmiset olisi kauniita. Elämän jakaminen ja toiselle ihmiselle omistautuminen ovat ihania ajatuksia.

Ehtona omalla kohdallani olisi se, että seisoisimme molemmat omilla jaloillamme, onnellisina yksin, mutta vielä onnellisempina yhdessä.

Olen opetellut hakemaan läheisyyttä, jakamista ja seuraa monelta eri taholta. Jos minulla on yksinäistä, ajattelen harvoin, että se johtuu vain ja ainoastaan parisuhteettomuudesta. Minulla tukena ovat ystävät ja sukulaiset, mutta joskus sitä joutuu silti halaamaan itse itseään.

Sekin tuntuu hyvältä: minä pidän minusta huolta.

 

Asiantuntijat kommentoivat: ONKO PAKKO PARIUTUA?

Heli Vaaranen, Väestöliiton parisuhdetutkija ja terapeutti, tutkinut kevytsuhteita:

”Teksti on sinkkujulistus, jossa kirjoittaja vakuuttaa onnellisuuttaan. Hyvä niin. Tutkimukset kuitenkin sanovat, että hyvässä parisuhteessa olevat ihmiset ovat onnellisempia kuin yksinelävät.
Terapeuttina sanoisin, että yksinolosta voi tulla tapa. Mitä pidempään se jatkuu, sitä enemmän sitä alkaa itse toteuttaa.

Romanttisuus on yksi temperamentin piirre. Tekstistä tulee kuva, että se osa temperamen- tista on kaventunut. Persoonassahan näkyvät ne piirteet, joita ruokimme. Nyt romanttisuus on jäänyt siemenen asteelle.

Naisilla 27-vuoden iässä vauvakuume on kuumimmillaan. Tämän ajan ilmiö on, että tämän halun tukahduttaminen vaikuttaa myös parinetsintähaluun.

Pohdin tekstin kohtaa, jossa pohditaan jääkö jostakin paitsi, jos valitsee parisuhteettomuuden. Sanoisin, että parisuhde on kasvun mahdollisuus. Se on sitä, että opetellaan elämään toisen rinnalla.”

Anna, Anna ja Sebastian -blogista, jossa pariskunta kirjoittaa yhteisestä elämästään:

”Haluaisin sanoa kirjoittajalle, ettei kannata lukkiutua rooliinsa. Vaikuttaa siltä, että hän on jotenkin juurtunut itsenäisen naisen rooliin ja ummistanut silmänsä. Tekstissä kirjoittaja sanoo, ettei halua ottaa tyttöystävän roolia. Roolin voi kuitenkin valita itse. Ei tarvitse olla mikään vaimoke.”

Sebastian, Anna ja Sebastian -blogin toinen kirjoittaja:

”Kuulostaa omast mielest itseasias melkosen yleiselt syndroomalt. On just niit, ketkä pistää hynttyyt yhtee jo ekan pokan kaa, tai viimeistää, ku lapsi jyrää elämään. Ja sit on ne spessut, ketkä liitää sinkkuna snadisti epätietoses tilas pohtien omaa onnellisuuttaan.

Meikäläiselt toi tarina menee lähelt ohi, ku en missää vaihees oo oikeestaa ettiny ketää tai halunnu mitää. Kaikki on vaa osunu kohille, nii hyväs ku pahas. Oon myös tajunnu matkan varrel sen, et oikeesti yksin olemine on perseest, mut se tila pitää konkreettisesti kokee, et voi olla siit jotai mieltä. On hyvä, et pitää ittestää huolta, mut loppupeleis se on vaa nii totaalisen ihanaa, ku joku toinenki diggaa sust pyytteettömästi.

Teksti on pysäyttävä ja pisti lukee oikee huolel. Oli pakko alkaa kelaa omaa elämänkertaansa ja muistelee kaikkee sitä skeidaa mitä on matkal kokenu.”

Tiina Vilponen, Sexpo-säätiön seksuaali- terapeutti:

”Tärkeä aihe, josta puhutaan liian vähän. Henkilö, joka ei elä parisuhteessa, ei automaattisesti ole yksin tai yksinäinen. On ylipäätänsä kapeanäköistä ajatella, että yleisesti kaikille yksi romanttinen suhde takaa onnen ja tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Yhteiskunta, suku tai perhe saattaa asettaa epäreiluja paineita parisuhdeodotusten muodossa. On rohkeutta valita ja elää toisin. On hyvä pohtia, arvotammeko ihmistä hänen suhdemuotonsa kautta. Asetammeko ihmiset eriarvoiseen asemaan jopa huomaamattamme?

Itsellinen ihminen ei ole epäonnistunut tai viallinen ihminen.”

Miki Liukkonen, runoilija.

”Minusta kirjoittajan asenteessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä.

Seurustelu ei sovi kaikille, jotkut ovat sen luontoisia. Kirjoittaja on selvästi niitä joille se ei sovi. Nämä en vain ole löytänyt sitä oikeaa, seurustelu on jotenkin pakollista tai se tuottaa paineita ja muut selitykset juontavat juurensa vain siitä, ettei henkilö oikeastaan edes halua seurustella.

Tietenkin voi olla mahdollista, ettei kirjoittaja oikeasti ole löytänyt sitä oikeaa.

Toisaalta koko tekstistä paistaa läpi omituinen asenne, ristiriitainen, monimutkainen, mikä näkyy sellaisissa lauseissa kuin: Mielestäni elämän perusmuotona pidetään parijonoa, jossa toisensa valinneet marssivat muodostelmassa kohti perhe-elämää.

En oikein saa mistään kiinni, en ymmärrä mitä kirjoittaja haluaa tai ei halua.”