On lokakuu 2012, kello on viisi iltapäivällä, kun Annu Nieminen-Pietinalho istuu neuvotteluhuoneen pöydän ääressä ja avaa videoyhteyden Eurooppaan. On alkamassa palaveri, jossa hän on puheenjohtajana.
Pöydän ääressä istuu lisäksi neljä miestä. Pöydän takana olevalle valkokankaalle heijastuu suunnilleen samanlainen ihmisasetelma suunnilleen samanlaisen pöydän ääressä. Videonäkymä on eräästä toisesta konsulttiyhtiö McKinseyn toimistosta. Mistä, sitä ei voi kertoa, koska tämä projekti kuten melkein kaikki johdon konsultoinnin asiakasprojektit, on luottamuksellinen.
Nieminen-Pietinalho klikkaa auki pakan, jota on projektipäällikkönä kasannut viimeiset kaksi viikkoa. Pakka on konsulttikieltä ja tarkoittaa Powerpoint-esitystä, johon on paketoitu konsulttien työn kallisarvoinen tulos, se, mistä asiakas maksaa.
Slaidit loistavat kirkkaina tietokoneen ruudulla. Herrat odottavat, mutta Nieminen-Pietinalho vain tuijottaa. Nyt pitäisi jo aloittaa, mutta kirjainten reunat näyttävät epäselviltä, ihan kuin niiden päällä olisi sumupilvi. Hän ei näe, mitä koneella lukee.
Hän aloittaa silti. Onneksi Nieminen-Pietinalho on tehnyt pakan itse, joten hän muistaa suurin piirtein, mitä siinä lukee. John, jatka sinä tästä. Pekka voikin kertoa tästä lisää, Nieminen-Pietinalho sanoo silloin, kun slaideilla on jokin luku, joka ei tule ulkomuistista.
Esitys menee hyvin, kukaan ei arvaa. Well done Annu, pomot sanovat presentaation jälkeen.
Mutta hänelle itselleen verhon läpi pidetty esitys on viimeinen hälytysmerkki. Kaksi viikkoa myöhemmin hän jää pois töistä, eikä palaa enää takaisin.
Annu Nieminen-Pietinalho oli 23-vuotias teekkari, kun hän näki Teknillisen korkeakoulun päärakennuksen seinään liimatun julisteen: McKinsey International Internship -ohjelma, apply now. Siitä on kuusi vuotta.
McKinsey & Company on yhdysvaltalainen konsulttitoimisto, jolla on konttorit 60 eri maassa. Muut konsulttiyhtiöt ovat äänestäneet sen maailman vaikutusvaltaisimmaksi alallaan jo kymmenen vuotta putkeen.
Ala on yritysjohdon neuvominen. Esimerkiksi tietokonevalmistaja saattaa haluta tietää, miten se voisi valmistaa läppäreitä, jotka menevät entistä paremmin kaupaksi. Konsultit pohtivat, keskustelevat asiakkaiden kanssa, jututtavat asiantuntijoita, laskevat ja esittävät powerpointit. Tietokoneyhtiö kuuntelee ja maksaa.
McKinsey on hyvin haluttu työpaikka. Hakijat harjoittelevat usein etukäteen työhaastattelun loogismatemaattista päättelytestiä varten. Testi on osa rekrytointiprosessia. Netistä löytyy sitä varten harjoituskokeita, ja kokeessa pärjäämisestä on kirjoitettu Amerikassa kokonaisia kirjoja.
Nieminen-Pietinalho ei tiennyt vaikeusasteesta mitään, kun lähetti hakemuksensa harjoitteluohjelmaan. Hän ei tiennyt, että ohjelmaan valittaisiin vain yksi suomalainen. Nuori teekkari ajatteli, että harjoittelu ulkomailla olisi kiva tapa viettää kesä. Sellainen siitä tulikin.
Nieminen-Pietinalho lähetettiin Pariisin. Hän meni osaksi tiimiä, joka teki töitä rahoitusalan asiakkaalle. Harjoittelijan vastuulla oli pyörittää valtavaa Excel-mallia, jossa oli solukoituna kaikki konsulttien keräämä data. Työ oli periaatteessa samaa, mitä aloittelevat konsultit tekevät.
Nieminen-Pietinalho pärjäsi hyvin: kun hän valmistui diplomi-insinööriksi puolitoista vuotta myöhemmin, hän aloitti yhtiössä vakityöt johdon konsulttina. Se ei ollut niin suuri unelmien täyttymys kuin se olisi monelle työhaastatteluun harjoitelleelle ollut, mutta joka tapauksessa hyvä työpaikka, jossa pääsi näkemään maailmaa.
Nieminen-Pietinalho oli tottunut ajautumaan paikkoihin miettimättä kummemmin, mitä halusi. Teknillinen korkeakoulukaan ei ollut ollut varsinainen ykkösvaihtoehto. Lukion jälkeen hän oli keskittynyt musiikkiharrastukseensa ja opiskellut vuoden matematiikkaa yliopistolla, mutta tiesi, ettei halunnut jäädä sinne. Sisko oli houkutellut hänet hakemaan informaatioverkostojen koulutusohjelmaan – juomaan kaljaa ja hengaamaan poikien kanssa siihen asti, kunnes keksisi, mitä oikeasti haluai- si tehdä.
Aluksi Nieminen-Pietinalhon työviikot olivat noin 60-tuntisia. Se tarkoittaa 12 tunnin työpäiviä, aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Työmäärä lisääntyi, kun vastuu kasvoi.
Konsultit tekevät enimmillään jopa satatuntista viikkoa. Arkipäiville jaettuna se on 20 tuntia työtä päivässä, tosin tällaisina viikkoina Exceleitä täytetään viikonloppuisinkin. Työmäärä ei ole lainkaan poikkeuksellinen alalla, joka on pankkialaan verrattuna suorastaan kevyt.
Työnteko oli vähän kuin olisi ollut mukana bändissä. Tiimillä on selkeä yhteinen tavoite, ja suurin osa valveillaoloajasta vietetään yhdessä sen saavuttamiseksi. Korkeintaan kymmenhenkinen tiimi keskittyy muutaman viikon tai kuukauden ajan yhden asiakkaan ongelman ratkaisemiseen – sanotaan nyt vaikka selvittämään, kuinka tietyn firman läppäreiden myynti saadaan kasvuun, ja mitä tietokonevalmistajan on tehtävä pärjätäkseen läppäribisneksessä tulevaisuudessakin.
Suunnilleen aamuyhdeksältä mennään tietokonevalmistajan pääkonttoriin ja tehdään siellä päivä töitä.
Kun asiakkaan konttorissa työpäivä päättyy viideltä, konsultit karauttavat taksilla toimistolle Ruttopuiston kupeeseen. Alkaa toinen työpäivä, varsinainen konsultin työ: puhutaan siitä, mitä on päivän aikana saatu selville, piirrellään fläppitauluille, pohditaan mitä muuta pitää selvittää, tutkitaan kenties, miten kulutustottumukset ovat kehittyneet Kiinassa.
Yleensä Annu Nieminen-Pietinalho lähti kotiin iltakymmenen aikaan. Aikaisimmillaan meni seitsemään, myöhimmillään aamukahteen.
Välillä oli ulkomaankiertueita. Noin puolet Nieminen-Pietinalhon työajasta meni poissa kotimaasta. Maanantaina aamulennolla jonnekin päin maailmaa ratkomaan jonkin yrityksen jotakin ongelmaa, torstaina iltakoneella takaisin.
Kerran Pariisin-keikalla Nieminen-Pietinalho unohti varata hotellin, mutta luxemburgilainen kollega salakuljetti hänet omaan hotellihuoneeseensa. Sen jälkeen he tunsivat toisensa kuin siskot, ja sitähän he tavallaan olivatkin. Vahingossa, mutta silti: Mäkkäri-perhettä.
Ei pitäisi olla enää kuin viitisentoista vuotta siihen, että ekonomisti John Maynard Keynesin ennustus toteutuu. Yksi viime vuosisadan merkittävimmistä taloustieteilijöistä kirjoitti vuonna 1930, että sadan vuoden päästä, vuonna 2030, meidän ei tarvitsisi tehdä kuin viisitoistatuntista työviikkoa.
Teknologian kehitys ja tuottavuuden parantuminen ovat tuolloin tuoneet meille kaiken tarpeellisen. Hyvinvointia ei tarvitse kuin ylläpitää työskentelemällä viisi tuntia kolmena päivänä viikossa, Keynes visioi.
Profetia tuntuu vähintään yhtä kaukaiselta kuin sen kirjoitusajankohta. Eivät johdon konsultit suinkaan ole ainoita, joiden rytmistä kellokorttikone sekoaisi. Elokuussa investointipankin 24-vuotias saksalainen harjoittelija löydettiin kuolleena asuntonsa suihkusta sen jälkeen, kun hän oli tehnyt kahden viikon sisällä kahdeksan ympärivuorokautista työpäivää, ”allnighteria”.
Japanilaisilla on oma sanakin sille, mihin liika työ saattaa johtaa. Karoshi tarkoittaa ylitöihin kuolemista. Se todettiin eräänkin Toyotan kolmikymppisen työntekijän kuolinsyyksi, kun tämä oli saanut sydänkohtauksen tehtyään kuukaudessa 80 tuntia ylitöitä puoli vuotta putkeen.
Annu Nieminen-Pietinalhon henkireikä olivat ratikat, sillä niiden kyydissä oli aikaa suunnitella omia projekteja. Niistä, joista tulisi myöhemmin kokopäivätyö. Ratikassa hän tunsi olevansa osa arkisten asioiden ympärillä pyörivää maailmaa, toisin kuin taksin takapenkillä singahdellessaan ovelta ovelle.
Ratikassa näki muita ihmisiä: ruskeisiin toppatakkeihin kääriytyneitä mummoja, Alepan muovikasseja, mis sä oot -puheluita, ihmisiä joilla oli aikaa katsoa Vain Elämää.
Nieminen-Pietinalholle sellaisesta oli tullut vierasta vuodessa. Ei ollut aikaa pestä pyykkiä, siivota tai tehdä ruokaa. Hän huomasi, ettei enää oikein nauttinut viikonlopuista. Levottomuus helpotti vasta sunnuntai-iltana tai maanantaiaamuna.
Nieminen-Pietinalho oli ajatellut jo ennen lokakuista videopalaveria, ettei tällainen ole ihan tervettä. Näköhäiriöt olivat viimeinen niitti. Hän meni lääkärille.
Sairauslomalle, lääkäri määräsi. Nieminen-Pietinalho tiesi kyllä, että se oli ainoa järkevä vaihtoehto, muttei olisi silti millään ollut poissa töistä.
”Ihan vain viikoksi”, lääkäri maanitteli. Viikon jälkeen kirjoitettiin kaksi kuukautta lisää lomaa. Nieminen-Pietinalho oli uupunut.
Mutta ei se työn määrästä johtunut.
Silloin, kun suurin osa ihmisistä työskenteli ruuantuotannossa – ja pieni vähemmistö oli talousajattelija Keynesin kaltaisia tietotyöläisiä – kukaan tuskin uhrasi ajatustakaan työn merkityksellisyydelle. Työtä tehtiin, jotta saatiin ruokaa.
2000-luvulla palkkaa saavat tiimipäälliköt, telemarkkinoijat, account junior sales managerit, aluemyyntiedustajat, aluepäällikköt, aulapalveluhenkilöt, järjestyksenvalvojat, kausimyyjät, kouluttajat, laitoshuoltajat ja niin edelleen.
Listaa mol.fi:n avointen työpaikkojen suurimmista kategorioista ”kaupallinen työ” ja ”palvelutyö” voisi jatkaa loputtomasti ilman, että törmäisi yhteenkään ammattiin, jolla on mitään tekemistä hengissä säilymisen kanssa.
Keynes ei osannut ennustaa, että vuonna 2030 ihminen voisi kuluttaa ainakin 40 tuntia viikossa työskentelemällä account junior sales managereina.
Sen hän kyllä arvasi, että toiset eivät kykenisi tyytymään 15-tuntiseen viikkoon:
”Totta kai tulee olemaan ihmisiä, jotka kiihkeällä ja tyydyttämättömällä määrätietoisuudella tavoittelevat vaurautta”, ekonomisti kirjoitti, ”jolleivät he löydä sille merkityksellistä korviketta”.
Kyse ei ole vain joistakin harvoista, vaan suurin osa ihmisistä tuntuu lukeutuvan tähän porukkaan. Me teemme työtä, koska jotain ihmisen on tehtävä, ja jos jotain on tehtävä, niin miksei sitä olisi vaikka projektipäällikkö.
Jotain on kuitenkin tapahtunut: yhä useampi projektipäällikkö on alkanut miettiä, mitä tapahtuisi, jos yhtenä päivänä ei tulisikaan töihin.
Esimerkiksi San Fransiscossa asuvan 27-vuotiaan Ellen Huertan blogikirjoituksesta voi lukea siitä, miten hän päätti jättää oman ja kaikkien muiden unelmatyöpaikan Googlella, koska lakkasi olemasta kiinnostunut työstään. Huerta lähti, mutta maailma jatkoi pyörimistä radallaan.
Mitä järkeä on tehdä jotain, millä ei ole mitään väliä itselle ja jossa itsellä ei ole mitään väliä maailmalle?
”Ei ihmistä kuluta loppuun se, että hän tekee paljon jotain”, Annu Nieminen-Pietinalho, 29, sanoo.
Hän aloittaa vastaamisen aina purkamal€¨la kysymyksen osiin ja polveilee sitten pitkästi osien ympärillä. Hän puhuu niin nopeasti, ettei lauseiden välistä erota pisteitä. Välillä suomeen sekoittuu finglishiä, sanoja kuten struktuuri, tangentti, agiili, validaatio, insentivointi.
Mukissa on teetä, kahvia hän ei juo.
”Työn sisältö on ratkaiseva asia. Maailma ei varmaan tunne hirveän montaa taiteilijaa, jotka olisivat kokeneet burn-outin. Mun uupumus johtui siitä, että koin pääni sisällä tekeväni jotain, missä ei ole tarpeeksi järkeä. Mulle raskaampaa oli se, ettei työ ollut täysin mun arvojen mukaan merkityksellistä”, hän sanoo.
Tuntui turhalta valvoa öitä sen takia, että maailmaan saataisiin – sanotaan vaikka lisää niitä tietokoneita. Oli pakko miettiä, mikä kaikki muu hyvinvointiin vaikutti kuin työ. Tuskin paha olo koskaan yhdestä asiasta johdu, mutta sitä voi pakoilla yhdellä asialla: tekemällä liikaa töitä.
”Mulle kävi selväksi, että oma antini maailmalle tulisi realisoitumaan muita kanavia pitkin”, Nieminen-Pietinalho sanoo.
Se, mitä anti tulisi olemaan, alkoi kirkastua lentokoneessa. Joulun jälkeen Nieminen-Pietinalho sai lisää sairauslomaa ja matkusti Puerto Ricoon. Lentokoneessa hän kirjoitti Excel-taulukkoon kaikki asiat, jotka maailmassa olivat pielessä. Naapurin mummon yksinäisyys, se että siskoa kiusattiin pienenä koulussa, se että jossain lapset kuolevat ripuliin nelivuotiaina ja niin edelleen ja niin edelleen, viidensadan rivin verran.
Nieminen-Pietinalho jatkoi asioiden listaamista uima-altaalla, ryhmitteli ne kategorioihin, hahmotteli kokonaisuudet. Ongelmat olivat yhteydessä toisiinsa, ne olivat yksi iso vyyhti.
Tämän vuoden heinäkuussa hän otti lopputilin ja aloitti sen, mitä hän kutsuu ”maailmanpelastusprojektikseen”: Nieminen-Pietinalho aikoo kertoa maailmalle, että todellisia johtajia on liian vähän. Maailmassa vallitsee the real leadership gap.
”En usko downshiftaamiseen. Se on pelkkä paniikkireaktio siihen, että merkityksellisyys on elämästämme hukassa. Lähdetään puuttumaan työn määrään, vaikka pitäisi puuttua laatuun. Pitäisi lopettaa turhien asioiden tekeminen.”
Selventääkseen tätä Nieminen-Pietinalho piirtää sormella ilmaan kaksi viivaa, jotka leikkaavat. Viivat muodostavat kaksi akselia, x:n ja y:n.
Pystysuora viiva, y-akseli, kuvaa sitä, miten hyvä ihminen on saamaan asioita aikaan: sitä perinteistä tapaa, millä osaamista mitataan. Kuten vaikka sitä, kuinka nopeasti ehtii järjestellä läppäreitä kaupan hyllylle. Suunnilleen kaikki korkealle edenneet johtajat ovat hyviä suorittamaan, Nieminen-Pietinalho sanoo. Y-akselin perusteella johtajat yleensä valitaankin.
”Kutsun heitä englanninkielisellä nimellä high-performing spiritual babies, eli hyvin suoriutuvat henkiset vaavelit.”
Mutta vaakasuorana kulkevalla x-akselilla näillä vaaveleilla menee yleensä huonommin. Suurin osa ihmisistä suorittaa elämäänsä silmät kiiluen, posottaa ylöspäin y-akselilla katsomatta ollenkaan oikealle, kunnes jossain vaiheessa x-akseli iskee päin näköä. Tulee keski-iän kriisi tai tapahtuu jotain traagista, puoliso kuolee, lapsi sairastuu. Sellaista, jonka jälkeen joutuu miettimään, mihin on tuntinsa siihen asti käyttänyt.
”X-akselia mä kutsun sellaiseksi henkiseksi kypsyydeksi, kyvyksi ja haluksi tehdä, mikä on oikein.”
Oikeasti hyvään johtamiseen ei riitä pelkkä puuhakkuus. Hyvä johtaja tietää, mitä ylipäänsä ollaan tekemässä. Kun Nieminen-Pietinalhon projekti oli vasta aluillaan, hän pystyi julkisuuskuvan perusteella nimeämään kaksi tällaista todellista johtajaa: Martti Ahtisaari ja Esa Saarinen.
Onnellisuusfilosofi Saariseen hän otti yhteyttä, ja nyt Saarinen mentoroikin ex-konsulttia uudella polulla. Sen polun on tarkoitus johtaa toisenlaiseen yhteiskuntaan.
Akselikaavio kun ei kuvaa pelkästään työpaikkojen esimiehiä vaan kaikkia ihmisiä. Nieminen-Pietinalhon mielestä kaikki henkisesti terveet aikuiset ovat johtajia, he ”johtavat vähintäänkin omaa elämäänsä.”
Ei pitäisi tehdä pelkästään sitä, missä on hyvä, vaan miettiä, mikä oikea intohimo on: silloin yhteiskunta järjestyisi Nieminen-Pietinalhon mukaan parhaalla mahdollisella tavalla.
”En tiedä mihin vuorelle tämä yhteiskunta oikein on kiipeämässä. Nyt mietitään, miten lamasta päästään, etsitään bruttokansantuotteen kasvua. Mutta oikeasti ratkaisut on jossain ihan muualla.”
Hänen unelmamaailmassaan tietokoneita ei tehdä, jos ketään ei kiinnosta niiden tekeminen. Sen sijaan tietokoneyhtiöiden projektipäälliköt miettivät, mitä pitävät merkityksellisenä, mitä oikeasti haluavat ja alkavat tehdä sitä. Sellaista, mitä kukaan ei oikeasti halua tehdä, ei ole myöskään tarpeen tehdä.
”En usko hetkeäkään siihen, että sitten meillä olisi vain poptähtiä ja näyttelijöitä eikä vaikka ollenkaan siivoojia.”
Jos leikitään, ettei kukaan tässä maailmassa haluaisi olla siivooja, siitä tulisi hyödytön ammatti. Kaikki näyttelijät ja poptähdet olisivat niin onnellisia ammatissaan, että heillä olisi aikaa huolehtia ympäristöstään niin, ettei erillistä palkollista tarvittaisi ollenkaan.
”Nyt ihmiset ajavat itseään reunalle tekemällä asioita, jotka eivät oikeastaan kiinnosta heitä hittoakaan.”
Mutta yhä useampi pysähtyy ennen tiputusta. Kuten Googlen Ellen Huerta, jonka blogikirjoituksen Nieminen-Pietinalho on lukenut. Kirjoitus otsikolla Why I left Google tuntui niin kovin tutulta.
Hyväpalkkainen minivaltio oli Huertan toinen koti. Googlella oli hieroja, kampaaja, biljardipöytiä ja työaikaa omien projektien toteuttamiseen. Siellä olivat myös ihanat työkaverit, Huertan parhaat ystävät. Ihan niin kuin McKinseyssäkään ei ollut työpaikkana mitään vikaa sinänsä, päinvastoin.
”Päätös lähteä oli toisaalta äärimmäisen vaikea”, Nieminen-Pietinalho sanoo, ”koska oli tuskallista jättää Helsingin tiimi, jonka tunsin perheekseni”.
”Toisaalta se oli äärimmäisen helppo, ihan nobrainer. Sillä tiesin, että pystyn vaikuttamaan maailmaan vielä enemmän.”
Nyt Googlen Huerta leipoo, lenkkeilee, kirjoittaa ja pohtii, mitä haluaa tehdä. Nieminen-Pietinalho on jo päättänyt. Hän tekee dokumenttielokuvan.
Elokuvaa varten hän aikoo haastatella yli sataa erilaista johtajaa ja pyytää heitä piirtämään oman polkunsa x- ja y-akselilla. Projektin päämentori on Esa Saarinen, mutta lisäksi Nieminen-Pietinalho on saanut neuvonantajikseen muun muassa ideahautomoyrittäjä Saku Tuomisen – sekä entisen pomonsa McKinseyltä.
”Tavoitteena on herättää keskustelua poliittisen, akateemisen ja bisneseliittien ulkopuolella ja niiden välillä”, Nieminen-Pietinalho sanoo.
Kuten Ellen Huerta, Annu Nieminen-Pietinalhokin on päätynyt pitämään blogia ajatuksistaan. Uusimmassa postauksessa hän kirjoittaa, että ihmisten pitäisi harjoitella unelmoimista. Koska sen keksiminen, mitä oikeasti haluaa tehdä, on yllättävän vaikeaa.
Dokumenttielokuvan tekemisen jälkeen Nieminen-Pietinalho aikoo perustaa ajatushautomon, joka edistää sitä ”oikeaa johtajuutta”, sitä missä on edetty sekä x- että y-akselilla.
Sillä hänen mielestään Keynes oli väärässä: vuonna 2030 ihmisten ei kuulu tehdä 15-tuntista työpäivää. Nieminen-Pietinalhon mielestä voimme hyvin tehdä jatkossakin vaikka satatuntista työviikkoa. Kunhan vain teemme oikeita asioita.
Ehkä parempi profeetta vuodelle 2030 on se, jota Ellen Huertakin siteeraa – Steve Jobs. Jobsin mielestä ihmisen on osattava keskittyä.
Ja keskittyminen, se on sitä, että sanoo ei.
Teksti: Vappu Kaarenoja
Kuvat: Noora Isoeskeli
Annu Nieminen-Pietinalhon blogi osoitteessa www.annunieminen.com.
