08. syyskuuta 2013
Teksti:

Aivan mahtavaa. Näin ajatteli Hanna Tuomisto, kun hän ensimmäisen kerran kuuli keinolihasta vuonna 2008. Sana tuli vastaan tutkijoiden sähköpostilistalla, jossa järjestö nimeltä New Harvest etsi tekijää keinolihatutkimukselle.

Keinoliha – josta käytetään myös nimityksiä synteettinen liha, laboratorioliha ja in vitro -liha – oli Tuomistolle aivan tuntematon termi. Niinpä hän googletti ja löysi määritelmän, joka oli suunnilleen tällainen: laboratoriossa eläimen kantasolujen avulla kasvatettua lihaa.

Tuomisto oli tuohon aikaan tohtorikoulutettavana Oxfordin yliopistossa, jossa hän tutki maatalouden ympäristövaikutuksia.

Siksi hän arvasi, että laboratoriossa tuotetusta lihasta voisi tulla iso juttu: karjatalous aiheuttaa noin viidenneksen maailman kasvihuonepäästöistä – keinoliha voisi olla tapa vähentää näitä päästöjä.

Hanna Tuomisto lähetti hakemuksen New Harvestille. Hän ei siinä vaiheessa vielä edes tiennyt, miten keinolihaa kasvatetaan.

Hänet valittiin hommaan.

Tuomisto oli kuvitellut, että keinolihan ympäristövaikutusten arviointi olisi helppo tehtävä, jonka voisi kevyesti tehdä väitöskirjan kirjoittamisen ohella.

Mutta se osoittautui oletettua työläämmäksi.

Tuomisto joutui aloittamaan nollasta: valmiina ei ollut juuri yhtään dataa, josta lähteä liikkeelle.

Lisäksi hän oli kuvitellut, että keinolihan kasvattamiseen tarvittava ravinneliuos valmistettaisiin maatalouskasveista. Niiden ympäristövaikutukset olivat Tuomistolle ennestään tuttuja.

Pian kuitenkin selvisi, että ravinneliuoksessa käytetään syanobakteeria eli sinilevää.

Syanobakteeria kasvatetaan altaissa, kun taas Tuomisto oli tottunut tutkimaan pellolla kasvatettavia kasveja. Siitä huolimatta tutkimus valmistui ajallaan, vuonna 2009.

Oxfordin yliopisto lähetti tutkimuksesta lehdistötiedotteen juuri, kun Tuomisto oli lähdössä lomalle Pohjois-Norjaan.

Ennen lentokoneeseen nousua Tuomisto puhui puhelimeen Guardianin toimittajalle. Perillä hän antoi haastatteluita vuorten rinteiltä.

Edelleen Tuomisto on yksi niistä tutkijoista, joita haastatellaan, kun halutaan tietää keinolihasta.

Nytkin sähköposti on täynnä kommenttipyyntöjä medialta.

Eikä Tuomiston päätyö edes ole keinolihatutkimus.

Pohjois-Italian järvialueella, 60 kilometrin päässä Milanosta, on viiden tuhannen asukkaan vuoristokylä nimeltä Ispra. Siellä, aivan Maggiore-järven rannalla, sijaitsee Euroopan komission tutkimuskeskus – englanniksi Joint Research Centre eli JRC.

”Tämä on unelmapaikka mun kaltaiselle ihmiselle, joka tykkää vaeltamisesta ja vuorista”, Tuomisto sanoo puhelimessa Italiasta.

Hänen asuntonsa olohuoneen ikkunasta näkyvät vuorenhuiput ja järvimaisema.

Tuomisto on JRC:ssä toista vuotta post-doc -tutkijana kehittämässä hiilijalanjälkimittaria maataloudelle. Hän sai työpaikan, kun oli viimeistelemässä väitöskirjaansa Oxfordissa, eikä ollut edes ehtinyt ajatella työnhakua. Kollega kuitenkin sattui vinkkaamaan Tuomistolle JRC:n työpaikkailmoituksesta.

Tuomisto lähetti hakemuksen, ja kaksi viikkoa puhelimessa tehdyn työhaastattelun jälkeen hänelle tarjottiin tehtävää.

”Lähetin sähköpostin kollegalle, jonka olin tavannut konferenssissa ja jonka tiesin olevan töissä täällä, että onko siellä kivaa. Hän vastasi, että joo joo, kannattaa ottaa se paikka.”

Samalla tavalla sattumalta löytyi aikoinaan myös jatko-opiskelupaikka Oxfordista.

Tuomisto suoritti maisterintutkinnon Helsingin yliopistossa neljässä vuodessa. Kun gradu oli valmis, hän törmäsi netissä sivustoon nimeltä Find a PhD, jonne listataan jatko-opiskelupaikkoja ympäri maailmaa.

Sivustolla killui paikka, jota hän ei voinut olla hakematta: Oxfordiin etsittiin tohtorikoulutettavaa tutkimaan luomutuotannon piilokustannuksia. Se tuntui sopivan täydellisesti Tuomiston aiempiin opintoihin, hän kun oli lukenut sivuaineina luomuopintoja ja ympäristöekonomiaa.

Hän lähetti paperit, ja Tuomiston omaksikin yllätykseksi hänet valittiin Oxfordiin.

Hän aloitti väitöskirjatyönsä lukemalla aiempia tutkimuksia luomun ympäristövaikutuksista. Aikaisemmin Tuomisto oli pitänyt luomua hyvänä tapana viljellä ympäristöystävällisesti, mutta Oxfordissa hänen epäilyksensä heräsivät.

”Yleinen käsitys oli, että luomu olisi ympäristöystävällisempi tapa viljellä. Väitöstutkimuksen alkuvaiheessa alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä, että asia ei ole niin mustavalkoinen. Olin alkuun aika yllättynyt tutkimustuloksista, että luomu ei aina ole parempi vaihtoehto ympäristön kannalta.”

Kirjallisuuskatsaus syveni systemaattiseksi tutkimukseksi, jossa Tuomisto kokosi yhteen tulokset yli sadasta luomua käsittelevästä tutkimuksesta.

Johtopäätös oli, että vaikka luomun ympäristövaikutukset – kuten vaikka ravinnehuuhtoutumat järviin – ovat peltohehtaaria kohden pienemmät kuin tavallisen viljelyn, tuotettua ruokakiloa kohden luomu on itse asiassa huonompi vaihtoehto ympäristön kannalta.

Tuomisto lähetti artikkelinsa arvostettuihin Science- ja Nature-lehtiin. Science tarkasti artikkelin, mikä on jo melkoinen saavutus.

Sitä ei kuitenkaan julkaistu, sillä belgialainen tutkimusryhmä oli ehtinyt juuri julkaista toisessa tieteellisessä julkaisussa samantyyppisen tutkimuksen.

Tuomiston mukaan luomulla ei pelasteta ilmastoa, mutta keinolihasta voisi olla apua. Lihan kulutuksen on arvioitu lähes tuplaantuvan nykyisestä vuoteen 2050 mennessä.

Tuomisto esittelee syksyllä konferenssissa Hollannissa laskelmansa keinolihan ympäristövaikutuksista. Alustavien tulosten mukaan lihantuotannon kasvihuonepäästöt laskisivat 80 prosenttia nykyisestä, jos kaikki ravinnoksi käytetty liha olisi keinolihaa.

Tuomisto keskittyy työssään Italiassa maatalouden hiilijalanjälkitutkimukseen, mutta käyttää noin kymmenen prosenttia työajastaan koeputkilihan ympäristövaikutusten tutkimiseen. Osasyy siihen on yleisön valtava kiinnostus aiheeseen.

”Lähetin yhteen konferenssiin artikkelin hiilijalanjälkimittarista. Sen järjestäjä kysyi, että etkö aio lähettää mitään keinolihasta.”

Tuomisto jutteli pomojensa kanssa ja sai luvan laatia konferenssiin artikkelin synteettisestä lihasta. Sen luettuaan pomot innostuivat: sovittiin, että Tuomisto tekisi jatkossakin tutkimusta myös keinolihasta muun työnsä ohessa.

Seuraavaksi hän laskee, mikä voisi muodostua laboratoriolihan hinnaksi, jos sitä alettaisiin tuottaa suuressa mittakaavassa.

Tuomisto ei ole päässyt vielä maistamaan keinolihaa. Sitä ovat toistaiseksi napostelleet vain lihaa kehittävät tutkijat, eli lähinnä Mark Postin tiimi Maastrichtin yliopistossa. Lisäksi elokuussa Lontoossa järjestetyssä tempauksessa kaksi ruokaeksperttiä sai maistaa keinolihahampurilaista.

”Mark Post kertoi minulle, että joku venäläinen toimittaja oli käynyt heidän laboratoriossaan ja luvatta napannut maljalta pari lihasuikaletta. Ei kuulemma maistunut oikein miltään.”

Paras kuitenkin alkaa maistua. Tutkijoiden arvion mukaan keinolihaa voi saada kaupasta kymmenen vuoden kuluttua.

Teksti: Vappu Kaarenoja
Kuva: Niklas Sandström