08. syyskuuta 2013
Teksti:

Isäni piti sanaa vaikeana. Hän ei millään oppinut sitä. Siksi kirjoitin sen paperilapulle: folkloristiikka.

Ylpeänä isä soitti työkavereilleen ja kertoi minun päässeen yliopistoon. Lapusta hän luki pääaineeni.

Kuuntelin isäni puheluita. Pohdin, olisiko minun pitänyt myös kirjoittaa lapulle jonkinlainen selitys sille, mitä folkloristiikassa opiskellaan.

Ei isä tiennyt. Eivätkä sukulaiset.

Mikä se taas oli? Yksi sukulaismies pyysi minua aina selittämään, mitä tarkoittaa, että opiskelen filosofian maisteriksi. Selityksen jälkeen seurasi aina sama ihmettely: En ymmärrä. Mitä sinä sitten teet työksesi?

Toistuva selittäminen osoittautui vaikeaksi ja ennen kaikkea kiusalliseksi. Kuilua ei vain voinut kuroa umpeen.

Lopulta löysin vastauksen, joka kelpasi. Minusta voi tulla vaikka opettaja, kerroin. Vastaus toimi kuin heroiini huumeidenkäyttäjään: kysyjä rauhoittui välittömästi. Hän oli ymmärtänyt mainitsemani ammatin työnkuvan.

Minusta tuli taitava puheenaiheen vaihtaja.

Tunsin valtavaa helpotusta ja suoranaista iloa, kun sain kertoa amanuenssina työskentelevälle poikaystäväni kummitädille, että olen proseminaarissa.

Ei selittelyä, väistelyä. Ei sen todistamis€¨ta, että en todellakaan kuvittele olevani jotenkin fiksumpi, koska opiskelen yliopistossa. Eikä sen toistamista, ettei humanististen aineiden opiskelu ole tyhjän opiskelua, höpönpöpöä.

Tänäkin syksynä Porthanian pyöröovista tulee sisään ihmisiä, joiden vanhemmat eivät tiedä mitä lingvisti tutkii tai mitä keynesiläisyys on. Puhumattakaan siitä, mitä on akateeminen juomalauluperinne.

Suomessa koulutus periytyy vanhemmil€¨ta lapsille useammin kuin muissa OECD-maissa keskimäärin.

Helsingin yliopistossa aloittaa tänä syksynä reilut 4 300 uutta opiskelijaa.

Heistä joka kymmenennellä on kanssani jotain yhteistä: opiskelijoita, joiden isä toimii niin sanotussa työntekijäammatissa, on suomalaisista korkeakouluopiskelijoista kymmenen prosenttia. Jos tilasto ei valehtele, tänä vuonna heitä siis aloittaa Helsingin yliopistossa 430.

Noin kahdellasadalla fuksilla on vanhemmat, joilla ei ole lainkaan peruskoulun jälkeistä koulutusta.

Enemmistönä fukseista ovat akateemisten lapset: heitä aloittaa noin 2 600. Suomessa kymmenestä korkeakouluopiskelijasta seitsemän vanhemmat ovat suorittaneet myös korkeakoulututkinnon.

Sosiologian tutkija Mari Käyhkö Itä-Suomen yliopistosta kuuluu vähemmistöön: hän on työläiskodin kasvatti. Vielä yläasteella hän aikoi leipuriksi tai tarjoilijaksi. Käyhkön mieli kuitenkin muuttui. Hänestä tuli sukunsa ensimmäinen ylioppilas.

Kirjoitusten jälkeen hän haki Itä-Suomen yliopistoon. Seitsemän vuotta sitten hän väitteli tohtoriksi.

Nyt Käyhkö tutkii sitä, kuinka työläiskodeista tulleet naiset ovat kokeneet yhteiskuntaluokan yliopisto-opiskelussa. Sitä varten hän on haastatellut 1970-1980-luvulla syntyneitä naisia, jotka ovat opiskelleet Itä-Suomen yliopistossa ja tulevat työläisperheistä.

Kaikki haastateltavat ovat sanoneet samaa: yliopistossa tuli vieras olo.

Kohta kaikki näkevät, etten minä ymmärrä. Näytänkö minä erilaiselta? Pukeudunko väärin? Tunnistetaanko minut erilaiseksi jo vaatteista?

Tällaisia asioita moni Mari Käyhkön haastateltavista kertoi ajatelleensa. Moni pelkäsi jotenkin paljastuvansa.

Etenkin seminaaritilanteet jännittivät. Itsensä esille tuominen ja argumentointi tuntuivat vaikealta. Perheissä oli opittu, ettei itsestään pidä tehdä numeroa.

Työläiskotien kasvatit tunsivat hankauksen perheen ja yliopistomaailman välillä. He kertoivat omaksuneensa kokonaan erilaisia puhetapoja, joita vaihdeltiin sen mukaan, kenen kanssa oltiin tekemisissä.

Käyhkön haastateltavat sanoivat Helsingin yliopiston näyttäytyvän heille yliopistojen yliopistona. Moni sanoi, että sinne hakeminen olisi ollut liian pelottavaa, mieluummin haettiin maakuntayliopistoon.

Korkeakoulutetun perheen nuorelle yliopistoon siirtyminen on osa jatkumoa, tutkittavat ajattelivat. Heihin oli iskostunut ajatus siitä, että pelkkä akateemisissa perheissä kasvaminen oli valmentanut opiskelukavereita yliopistoelämään.

Käyhkö teki haastattelut tutkimustaan varten ryhmissä. Monille haastateltaville ryhmäkeskustelu tuotti ahaa-elämyksen: muutkin ovat kokeneet jotain samaa.

Ennen ryhmäkeskusteluja moni ei uskonut, että yhteiskuntaluokka vaikuttaisi jotenkin heidän elämässään.

Nykyään suomalainen ei välttämättä osaa nimetä omaa yhteiskuntaluokkaansa.

”Nykyään ajatellaan, että ihminen toimii yksilönä. Mutta oikeasti luokka toimii siellä takana: se on läsnä kaikessa yksilön tekemisissä, valinnoissa ja valitsematta jättämisissä”, Käyhkö sanoo.

Hänen haastattelemansa työläistaustaiset opiskelijat eivät kokeneet kuuluvansa keskiluokkaan eivätkä työväenluokkaan.

Kysymys oli myös lojaalisuudesta. Tuntui kummalliselta ajatella, että olisi menossa ylöspäin, niin kuin yhteiskuntaluokista puhuttaessa sanotaan – eihän omassa duunariperheessä ollut mitään vikaa. Mikään luokkalokero ei tuntunut oikealta.

Käyhkön mielestä yhteiskuntaluokan käsite ei ole kuollut. Siitä on vain tullut monimutkaisempi kuin ennen.

Vielä 1960-luvulla keskiluokan käsite oli selkeä. Keskiluokkaa olivat ne, joilla oli etuoikeuksia: siisti sisätyö, parempi palkka, pidemmät lomat.

Nyt keskiluokkaan kuulumisen merkitys on romahtanut. Tunkua sinne on niin paljon, että on syntynyt valkokaulusköyhälistö, joka koostuu pitkälti akateemisista pätkätyöläisistä.

Luokkarakenteen muuttuminen ei koske vain Suomea. Viime keväänä BBC julkaisi laajan tutkimuksensa yhteiskuntaluokista Britanniassa. Sen mukaan Britanniassa on nykyään seitsemän yhteiskuntaluokkaa entisen kolmen sijaan. Perinteisiin kategorioihin – työväen-, keski- ja yläluokkaan – kuuluu vajaat 40 prosenttia briteistä.

En ajatellut mennä publiikkiin, kun valmistuin. Isä halusi. Minua se huvitti, mutta ilmoittauduin.

Nimeni huudettiin vanhassa yliopiston juhlasalissa kuitenkin turhaan, koska istuin silloin isän sairaalasängyn vieressä. Kirurgi oli juuri käynyt ja sanonut, että pelkkä varpaan poisto riittää, koko jalkaa ei menetettäisi. Isä oli saanut infektion varpaaseensa poratessaan maanalaista jätevesipuhdistamoa.

Isä pötkötteli sängyllä ja antoi minulle rannekorun, jonka hän oli ostanut valmistujaislahjaksi. Äidille hän oli sanonut, että on hienoa, että duunarinkin lapsi voi valmistua yliopistosta.

Ajattelen kyllä ihan samalla tavalla. Ehkä vähän eri syistä.

Isä ajattelee asiaa enemmän oman elämänsä kautta. Vaikka hän ei ole voinut suoranaisesti auttaa minua opinnoissani, onnistuin korkeakouluttautumaan.

Minulle on tärkeintä asiassa on se, että Suomessa kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet koulutukseen.

Työläiskodista tullut opiskelija kokee alkujärkytyksen jälkeen oman taustansa rikkautena.

Mari Käyhkön tutkimat naiset uskoivat ymmärtävänsä omista kokemuksistaan käsin paremmin eri taustoista tulevia ihmisiä. Akateeminen maailma haluttiin kuitenkin pitää erillään oman perheen maailmasta.

Vaikuttaa siltä, ettei yliopistolla olla tästä kokemuksesta tietoisia.

”Ajattelen, että luokka on koko ajan läsnä, mutta hiljaa oleva kysymys yliopistossa. Yliopisto kuitenkin ajatellaan näennäisesti luokattomana paikkana”, hän sanoo.

Käyhkön mielestä myyttiä samojen mahdollisuuksien Suomesta pitäisi purkaa.

Yliopistoyhteisössä otetaan usein annettuna, että kaikki ponnistavat samalta viivalta. Opiskelijoilta odotetaan yliopiston julkilausumattomien kulttuuristen normien omaksumista.

Kuten yksi Käyhkön haastateltavista sanoi: kaikille ei ole luettu lapsena iltasaduiksi tieteellisiä artikkeleita.

Teksti: Johanna Mitjonen
Kuvitus: Antti Kalevi