Oppitunti on kesken. Kun tulen sisään, luokka hiljenee. Kyllä musta varmaan näkee, että tämä ahdistaa. Tuntuu, että naama punottaa.
Ääni pysyy kuitenkin ihan asiallisena. Ei tässä ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin tulla tänne.
Olen tulostanut netistä artikkeleita, joissa kerrotaan, mitä tarkoittaa homoseksuaali, kehitysvammainen ja koulukiusaaminen.
Jaan jokaiselle luokan pojalle printin ja kerron, mitä tarkoittaa äpärä. Että mun poikani ei ole sellainen, me olimme isän kanssa naimisissa vielä silloin, kun se syntyi.
Jaan jokaiselle myös pussillisen lihapullia. Pyydän poikia miettimään, näyttääkö mun poika todella samalta kuin pullat. Ei se näytä, vaikka sitä nimitellään sellaiseksi joka päivä. Sanon, että kiusaajat voivat kertoa kotonaan, että olen tehnyt vanhemmista ilmoitukset lastensuojeluun. Kun ne eivät puutu lastensa asioihin, vaikka olen soitellut ja lähettänyt viestejä Facebookissa.
Luokkaan ryntää apulaisrehtori. Se huutaa, että ulos. Räyhää, että mulla ei ole oikeutta olla täällä. Tuollainen vanha kääkkä.
Se sanoo hakevansa rehtorin paikalle. Hae, hae, mä sanon, sen puheille mä olen yrittänyt päästä jo vaikka kuinka kauan.
Rehtori tulee. Se soittaa poliisille.
Pojat katsoo niitä lihapullia.
Jos äiti ei tee kaikkea lapsensa puolesta, niin kuka sitten?
Vantaalaisessa kodissa on siistiä ja koristeellista. Ulkoapäin talo näyttää ankealta, se on osa ostarin viereen rakennettua lähiökompleksia. Mutta sisällä on parketti, raidalliset tapetit ja muhkea sohvaryhmä. Keittiön katosta roikkuu sydämenmallinen kynttelikkö, kylpyhuoneen oveen on liimattu iso kuva kirsikkapuun oksasta.
Tanja Tikkanen tuntuu pitävän kukista. Vaalea ponnari on nostettu ruusuklipsillä ylös niskasta. Kaulassa roikkuu siro koru.
”Onneksi nyt järjestetään palaveri, johon tulee paikalle kaikki asiaan liittyvät tahot”, Tikkanen sanoo. Hän pyörittelee korua sormiensa välissä.
”Mä tulen tekemään kaikkeni, jotta kiusaajat, niiden vanhemmat ja koulun henkilökunta joutuu vastuuseen.”
Kun Tikkasen perhe muutti Vantaalle kaksi vuotta sitten, poika aloitti lähikoulussa. Siitä ei tullut mitään. Ensimmäinen kiusaamispalaveri pidettiin heti syyskuun alussa.
Sen jälkeen pidettiin toinen, kolmas ja neljäs. Silti poikaa nosteltiin äidin kertoman mukaan seinälle, lyötiin nyrkillä, kaadettiin maahan ja uhkailtiin veitsellä.
Poika vaihtoi koulua viime syksynä. Alkoi nimittely lihapullaksi, homoksi ja äpäräksi, sitten töniminen ja tavaroiden heittely. Kavereita ei ole.
Äidin konstit alkavat olla vähissä. Hänen mielestään koulu ei puutu kiusaamiseen.
Ei, vaikka hän on soittanut opettajalle, rehtorille, kouluavustajalle ja oppilashuoltoon. Hän on puhunut aluerehtorille, opetuspäällikölle ja apulaiskaupunginjohtajalle. Hän on ottanut virkavapaata päivätyöstään, jotta voisi hoitaa asioita toimistoaikaan.
Tikkasesta tuntuu, että mikään ei ole kenenkään vastuulla. Useimpien viranomaisten kanssa hän on ollut tekemisissä jo silloin, kun poika oli edellisessä koulussa. Jäljellä ei ole enää mitään tahoa, mihin olla yhteydessä. On ainoastaan aluehallintovirasto ja eduskunnan oikeusasiamies.
Ne ovat viranomaisia, joille voi kannella kunnan opetustoimesta. Kanteluiden määrää on mahdotonta laskea, sillä eri aluehallintovirastot tilastoivat niitä eri tavalla. Kaikissa viime vuoden luku oli kuitenkin alle kymmenen luokkaa. Lapissa kanteluita ei ole tehty vuosikausiin yhtäkään.
Pienet numerot eivät kerro kiusaamisen harvinaisuudesta vaan hankalasta menettelytavasta. Näin korkealle viedyt tapaukset ovat vain pikkuinen kide jäävuoren huipusta.
Kantelemisesta ei ole juuri mitään hyötyäkään. Papereihin perustuvaa ratkaisua saa odottaa vähintään kahdeksan kuukautta eikä
siitä seuraa mitään. Ratkaisussa todetaan vain, onko koulu menetellyt lain mukaan. Ja koska kiusaamiseen puuttumisesta määräävä laki on väljä, sen tulkitseminen saattaa olla vaikeaa. Sanktioita ei jaeta.
Rikosilmoituksenkin voi toki tehdä. Kahta tunnetuinta kiusaamistapausta on käsitelty hovioikeudessa asti.
Vuonna 2001 hovioikeus tuomitsi Huittisten kaupungin maksamaan entiselle koulukiusatulle 72 500 markkaa korvauksia siitä, että koulu ei puuttunut kiusaamiseen. Tuomio tuli kymmenen vuotta tapauksen jälkeen.
Toisessa jutussa vastapuolena oli Hämeenlinnan kaupunki, joka vältti tuomion.
Mutta vuosien jälkeen jaettu oikeus ei auta silloin, kun joutuu heräämään kouluun joka aamu. Ja Tanja Tikkanen haluaa, että hänen poikansa pystyisi nukkumaan kunnolla.
Tikkanen on saanut tarpeekseen.
”Tällä kertaa se ei ole minun poikani, joka vaihtaa koulua”, hän sanoo.
Akateemisissa papereissa koulukiusaaminen määritellään usein näin: ryhmäilmiö, jossa yhden häiritseminen on toistuvaa ja tahallista.
Sen yksityiskohtaisemmin sitä ei oikein pysty kuvailemaan. Kokemus on aina henkilökohtainen.
Kasvatustieteiden maisteri Maija Gellin johtaa jo kolmattatoista vuotta Verso-nimistä vertaissovitteluohjelmaa. Hänen mielestään koko koulukiusaamistermistä pitäisi päästä eroon. Etenkin pitäisi lakata puhumasta kiusatuista ja kiusaajista.
”On ikävä karhunpalvelus lapsille luoda tällaisia asetelmia. Kiusattu tai kiusaaja voi olla leima, jonka lapsi tai lähiyhteisö helposti antaa. Entä jos puhuttaisiinkin osapuolista, joilla on oikeus omaan konfliktiinsa ja sen ratkaisuun?” Gellin kysyy.
Suomessa koulukiusaaminen alettiin ottaa vakavasti 1990-luvulla. Siitä puhuttiin paljon, kun vuonna 1993 perustettu Kiusattujen tuki-yhdistys toi aiheen julkisuuteen ja piti sitä siellä.
Huoli ei ole laantunut 2000-luvulla. Varsinkaan kouluampumisten jälkeen pienintäkään merkkiä ei ole voinut ohittaa. Ampujat ovat lähes poikkeuksetta tunteneet tulleensa kiusatuiksi.
Vuonna 2006 aloitti kiusaamista ehkäisevä KiVa Koulu -projekti, joka on levinnyt kaikkialle maahan. Siihen kuuluu jo 90 prosenttia kouluista.
Verson Gellinin mielestä aikuisten vakava äänenpaino on johtanut siihen, että lasten ääni on hukkunut.
”Parastaan aikuiset tietenkin yrittävät, mutta Suomessa ei oikein osata tehdä mitään ilman, että halutaan joku auktoriteetti selvittämään asiaa. Aina pitää saada paikalle poliisi, rehtori, isi tai äiti”, Gellin sanoo.
Verso-kouluissa oppilaat ratkovat erimielisyyksiä itse. Jos jotain on kiusattu, järjestetään vertaissovittelu, jossa ovat paikalla riidan osapuolet ja pari vuotta vanhempi sovittelijaoppilas.
Koulumaailmassa on oltu innoissaan vertaissovittelun tuloksista. Gellinin oman tutkimuksen mukaan 95 prosenttia nuorten välisistä sopimuksista on pitänyt. Rauhannobelisti Martti Ahtisaari palkitsi juuri kaikki sovittelijaoppilaat Ahtisaari-päivän juhlallisuuksissa.
Mutta sovittelu ei auta tulehtuneimmissa tapauksissa.
”Verso sopii pienten asioiden selvittelyyn, mutta vastuuta ei voi siirtää pois aikuisilta”, sanoo Mannerheimin lastensuojeluliiton nuorisoja tukioppilastyöstä vastaava Juuso Repo.
”Kiusaaminen on aina valtapeliä. Sitä ehkäistään parhaiten sillä, että oppilaita lähellä oleva aikuinen puuttuu siihen nopeasti ja vie valtapelin pois ryhmästä”, Repo jatkaa.
Mutta mitäs sitten, kun valtapelistä tulee aikuisten välistä?
Me mennään rehtorin kansliaan odottamaan poliisia. Miksei poliisia soiteta silloin, kun ne hakkaa mun poikaa tuolla pihalla?
Saataisiinhan tämä loppumaan, jos täällä olisi osaava rehtori, jota kiinnostaisi. Mutta ei, sanotaan vain, että kuulutaan KiVa Koulu -projektiin. Koko sanasta on tullut punainen vaate.
Mulle on sanottu jo edellisessä koulussa, että keksin näitä juttuja.
Mutta kun mä tiedän, että kiusaajat odottavat mun poikaa tuolla kotimatkalla jääkokkareiden kanssa. Eniten pisteitä saa, kun osuu päähän.
Tulee niin omat kouluajat mieleen.
Tässä on tehty turvallisuussuunnitelma ja kaikki, että poika menee varttia myöhemmin kouluun ja lähtee varttia ennen. Se ei käy edes vapaa-aikana ulkona, kaikki sosiaalinen elämä on mennyt, eihän tämä ole inhimillistä enää.
En mä olisi koskaan mennyt luokkaan kesken oppitunnin, mutta kun koulu lipsui siitä turvallisuussuunnitelmasta. Pojan piti jäädä tekemään englannin tehtäviä koulun jälkeen. Ihan kuin se olisi tärkeämpää kuin turvallisuus.
Silloin mä vaadin, että poika pääsee yksityisopetukseen. Nyt se ei saa käydä edes vessassa yksin.
Hullu, nainenhan on hullu. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta se tulee väkisinkin mieleen.
Ja kuuluu rivien välistä. Vantaan perusopetuksen johtaja Ilkka Kalo esimerkiksi puhuu ”eriävistä tulkinnoista sosiaalisissa suhteissa” ja muistuttaa, että sivistystoimi ei ole mikään psykiatrinen poliklinikka, joka voisi harjoittaa hoitoonohjausta.
Hän puhuu yleisellä tasolla, Tikkasen tapausta kukaan ei voi kommentoida. Viranomaisia sitoo vaitiolovelvollisuus.
Ei ole siis muuta kuin äidin tarina.
Mutta vaikka Tikkanen olisi kuinka hullu, tilanne ei ole yhtään vähempää todellinen. Koulumaailmassa joudutaan ratkomaan tämän kaltaisia tapauksia. Eikä siihen ole kovin paljon keinoja.
On täysin rehtorien ja heidän esimiehiensä osaamisesta kiinni, miten koulukiusaamiseen puututaan. Eikä ammattitaito ei ole itsestäänselvyys: opettajaopinnot sisältävät vain yhden kurssin, jossa puuttumista harjoitellaan. Se käydään ensimmäisenä opiskeluvuonna.
”Lapsen oikeusturva vaarantuu tässä ihan selkeästi”, sanoo oppilaan oikeuksia ja velvollisuuksia tutkinut Mannerheimin Lastensuojeluliiton juristi Suvianna Hakalehto-Wainio.
Kaikkien koulujen pitää tehdä kiusaamisen vastainen suunnitelma. Sellaisia voi teoriassa olla 2 644 erilaista, yhtä monta kuin Suomessa on peruskouluja. Missään ei kerrota, mitä suunnitelmassa pitää lukea.
”Laissa tulisi määritellä tarkemmin, mitä on kiusaaminen, miten siihen puututaan, miten kiusaamistapaukset kouluissa selvitetään ja ketkä ovat siitä vastuussa.”
Nykyinen määritelmä on väljä: suunnitelman tekeminen, toimeenpaneminen ja valvominen ovat kaikki opetuksenjärjestäjän vastuulla.
Koulut siis valovat itse itseään.
Perustuslaissa ja lapsen oikeuksien sopimuksessa kuitenkin sanotaan, että huoltajilla pitää olla mahdollisuus puuttua koulun toimintaan, jos he kokevat sen epäasialliseksi.
Käytännössä puuttuminen on hankalaa.
”Kodin ja koulun välisissä epäluottamustilanteissa pitäisi olla mahdollisuus saada joku ulkopuolinen viranomaistaho sovittelemaan”, sanoo lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula.
Sellainen, joka on lähempänä koulun arkea kuin eduskunnan oikeusasiamies.
”Meillä on kyllä sosiaaliasiamies ja potilasasiamies, mutta ei oppilasasiamiestä, toisin kuin Ruotsissa”, Aula sanoo.
Hän on yhteistyökumppaneineen jättämässä maaliskuun alussa lakialoitetta perusopetuslain täsmentämisestä. Siinä ehdotetaan puolueettoman tarkastelun järjestämistä.
Aloitteessa ehdotetaan myös, että koulujen menettelytavat ja vastuut kiusaamistapauksissa määriteltäisiin tarkemmin.
Kun poika alkoi oireilla, ajattelin, että ei voi olla totta. Mun lapsi ei voi joutua siihen tilanteeseen, mistä mä näen edelleen painajaisia.
Painajaisissa joudun menemään luokkaan ja se kaikki jatkuu. Mua haukuttiin siitä, että mä haisen, vaikka olin ihan yhtä puhdas kuin muutkin. Pipo varastettiin naulakosta ja sitä pyöriteltiin kuralätäkössä. Uusia, muodikkaita hapsusaappaita heiteltiin pitkin käytävää.
Kerran yksi tyttö potkaisi puukengällä alavatsaan. Mun äiti kävi ottamassa sitä tukasta kiinni ja sen osalta kiusaaminen loppuikin siihen. Mutta sitten muut alkoivat ilkkua, että äitikö tuli pelastamaan.
Kiusaaminen loppui vasta, kun mä jätin sen kaiken taakse ja menin ammattikouluun. Mutta en tiedä, olenko varsinaisesti päässyt yli siitä. Se vei itsetunnon niin kokonaan. Mietin aina uusissa tilanteissa, että puhuukohan noi musta pahaa. Ja että haisenko mä.
Mutta millaisen kiusaamisenehkäisemissuunnitelman lakiin voi sitten kirjoittaa?
”Nykyajan ongelma on vähän se, että halutaan löytää joku universaali malli. Mutta ei sellaista ole olemassa”, sanoo sosiaalityön tohtorikoulutettava Harry Lunabba.
Hän vietti vuoden yläasteella väitöstutkimustaan varten ja havaitsi, ettei olennaisinta ole aina se, mitä tehdään vaan kuka tekee.
”Interventiolla on merkitystä silloin, kun aikuisen ja nuoren suhde on hyvä. Sillä pitää pystyä vaikuttamaan suhdedynamiikkaan.”
Oppilaiden puheista ilmeni, että lopputulos riippuu siitä, selvitteleekö tilannetta suosittu veistonmaikka vai nössö englanninopettaja.
Sen takia on vaikeaa luoda kaikenkattavaa ohjeistusta nimeltä Näin puutut koulukiusaamiseen.
Kaikista eri malleista Verso-sovitteluista ja KiVa Koulu -projekteihin huolimatta tilastot ovat pysyneet suunnilleen samanlaisina vuosikausia: hieman vajaat kymmenen prosenttia yläkoululaisista kertoo kouluterveyskyselyissä kokevansa koulukiusaamista viikoittain.
70 prosenttia on sitä mieltä, että aikuiset eivät puutu kiusaamiseen. Ehkä se johtuu siitä, että se on niin hirveän vaikeaa.
Ainoana yleisohjeena voidaan pitää tätä: koulukiusaaminen loppuu, kun lapsen sosiaalinen status paranee.
Sitä on vanhempien vaikeaa rakentaa. Se on vähän kuin yrittäisi hommata lapselleen puolisoa.
Silti kaikkein tärkeintä on vanhempien ja koulun toimiva yhteistyö, painottavat kaikki asiantuntijat. Molemmathan tähtäävät samaan, lapsen etuun.
Mutta kun aikuiset tappelevat oikeuksistaan, lapsi saattaa unohtua. Mitä syvemmälle puolustusasemiin vajotaan, sitä vaikeampi niistä on päästä ylös.
Rehtori sanoo, että lähdet nyt ulos täältä kansliasta. Poliisipartio ajaa vastaan. Mä juttelen poliisien kanssa puoli tuntia. Ne on aivan ihania. Sanoo, että tää koulu on kaikkein pahin.
Ihmisten pitää herätä siihen, mitä kouluissa tapahtuu. Siinä kokouksessa, mikä nyt pidetään, mä tulen vaatimaan rangaistuksia. Olisihan se helppoa vaan siirtää poika toiseen kouluun, mutta mä en enää suostu.
Pojan itsensä takia.
Äidin mukaan kokouksessa päätettiin, että pojan luokkaa vaihdetaan. Äiti tekee selvityspyynnön koulun toiminnasta kaupungin sivistystoimeen. Kukaan koulun henkilökunnasta ei ole missään vaiheessa kommentoinut tapausta tai varmistanut tietoja. Poika itse sanoo haluavansa vaihtaa koulua.
Teksti: Aurora Rämö
Kuvat: Helen Korpak
