19-vuotiaana Kaisa Pitkäsestä tuntui siltä, että maailma on täynnä köyhyyttä, kriisejä ja epäkohtia, jotka pitää ratkaista.
Pitkänen haki opiskelemaan kehitysmaatutkimusta Helsingin yliopistoon. Hän pääsi sisään ja aloitti opinnot innokkaana.
Kolmen vuoden opiskelun jälkeen Pitkäsen valtasi kuitenkin jonkinlainen pettymyksen tunne. Opinnot tuntuivat hallitsemattomalta kokonaisuudelta. Kehitysmaatutkimus ei ollutkaan sellaista maailman ongelmien ratkaisemista kuin hän oli nuorempana ajatellut.
”Aikuisena huomasin, että ongelmiin käsiksi pääseminen olikin vaikeampaa”, Pitkänen sanoo nyt.
Kehitysmaatutkimus on haluttu opiskeluala. Sisään pääsee vain kolme prosenttia hakijoista. Tiukan pääsykoeseulan läpäiseminen on juhlan paikka, mutta opintojen arkipäiväistyttyä moni huomaa pohtivansa alanvaihtoa.
Annamari Heikkilä on Suomen ensimmäisiä opintopsykologeja. Hän on työskennellyt Helsingin yliopistossa vuodesta 1999 lähtien.
Heikkilä sanoo, että hänen luonaan käyvien opiskelijoiden joukossa kehitysmaa- tutkimuksen opiskelijat ovat hieman yliedustettuina.
Hänelle hyvin tuttu asetelma on se, että opiskelija on valinnut oppiaineensa kutsumuksen saattelemana. Mielessä siintää käytännön auttamistyö, mutta opinnot huomataan hyvin teoreettisiksi. Ristiriita on valmis.
Ahdistusta lisää opiskelijoiden taipumus vertailla itseään toisiin.
”Ihmisen mielessä syntyy vertailu niin helposti. Kokematon voi miettiä, olenko jotenkin huonompi ja kelpaankohan tälle alalle. Olisiko minun pitänyt olla jo valtaamassa taloja ja pelastamassa kilpikonnia?” Heikkilä kuvaa.
Kaisa Pitkänen teki kanditutkinnon kehitysmaatutkimuksesta mutta päätyi sen jälkeen vaihtamaan alaa. Paitsi yleinen pettymys opintoihin, häntä ajoi alanvaihtoon myös se, ettei hän saanut alan töitä.
”Halu auttaa oli kova, mutta ovet eivät vain oikein auenneet”, hän sanoo.
Hän löysi uuden opiskelupaikan sosiologian englanninkielisestä maisteriohjelmasta.
Nyt hän työskentelee maahanmuuttajanuorten tukiyhdistyksessä.
Myös oppiaineen henkilökunnalle kuvio on tuttu.
”Moni on meille opiskelemaan hakeutuessaan varsin idealistinen, mutta kehitystematiikan moniulotteisuus ja kehitykseen liittyvät ongelmat voivat saada osalla aikaan idealismin kriisin”, kehitysmaatutkimuksen opintoasiainsuunnittelija Mari Lauri sanoo.
Kehitysmaatutkimuksen opinnot aloittaa kymmenen opiskelijaa vuodessa. Vuonna 2006 aloittaneista maisteriksi on valmistunut kolme opiskelijaa, ja kolme on gradua vaille valmiita.
Yksi pian valmistuvista on Elina Iso-Markku, joka aikoo palauttaa gradunsa tänä vuonna.
Hän kertoo huomanneensa jossain vaiheessa opintojaan, että saman vuosikurssin opiskelijoista hänen lisäkseen vain yksi opiskeli laitoksella aktiivisesti.
Pikkuhiljaa muut kehitysmaatutkijat olivat kaikonneet ympäriltä: lukemaan elokuvaohjaajaksi, oikeustiedettä, psykologiaa, ympäristöalaa.
”Ja seuraavalta vuosikurssilta lähti ainakin yksi lastentarhanopettajaksi”, Iso-Markku sanoo.
Tuolla vuosikurssilla opintonsa aloitti myös Mari Talala. Talala kertoo olleensa aluksi hyvin motivoitunut.
”Olin hurjan periaatteellinen ja ehkä vähän naiivikin yliopistolle hakiessani. Janosin tietää, mitä juuri minä voin tehdä kehitysongelmien ratkaisuksi”, Talala sanoo.
Kandiksi valmistumisen jälkeen into kuitenkin laimentui. Opintojen aikana oli opittu kyseenalaistamaan koko kehityksen käsite ja käyty läpi kehitysyhteistyön epäonnistumisia. Oli tullut selväksi, että köyhien maiden ongelmat ovat monimutkaisia, rakenteellisia ongelmia, joihin ei ole helppoa lääkettä.
”Innostusta latisti alaan liittyvä vahva kriittisyys. Sen johdosta tunsin usein, että valmistun hyödyttömäksi. Voisi siis sanoa, että luovutin vastauksen löytämisen kanssa, sillä kehityksen kenttä tuntui niin upottavalta suolta, ettei sitä solmua voi kukaan ihminen kuitenkaan avata”, Talala sanoo.
Hän päätti vaihtaa alaa kokonaan.
Nykyään hän opiskelee trumpetinsoiton opettajaksi.
