Donner

Kolme kuvaa Suomesta

Perkele! Tänne jäätyy. Kruunuvuoren selältä tuulee suoraan niskaan, viima menee kaulaliinan rei’istä läpi. Pikkukoiraa ulkoiluttava rouvasnainen kävelee vastaan naama kivettyneessä irveessä. Hän pysähtyy potkimaan lunta hauvan jätöksen päälle.

Talo Pohjoisrannassa on nimeltään Donnerin talo. Jörn Donnerin isoisä on rakennuttanut sen vuonna 1890. Se sijaitsee Vironniemellä, joka on pääkaupungin parhaiten koulutettu alue. Täällä tienataan keskimäärin yli 40 000 euroa vuodessa ja äänestetään kokoomusta.

Rapun puuportaat ovat miltei alkuperäisessä kunnossa.

Eteisessä tuoksuu vanhalta ihmiseltä. Keskimmäinen huone on hyllyä lattiasta kattoon. Donner, helmikuussa 80 vuotta, lukee paljon. Nyt hän katsoo lasiensa yli kirjastohuoneen pöydän takaa. Kulmakarvat ulottuvat melkein silmäluomiin.

Pari kuukautta sitten hän on saanut valmiiksi yli tuhatsivuisen omaelämäkerran, Mammutin.

”Olen ollut täysin impotentti tekstin valmistumisen jälkeen”, Donner sanoo.

Puolifiktiivinen muisteluteos on hänen noin kuudeskymmenes kirjansa. Kukaan ei muista enää tarkkaa lukua, esikoisteoksen ilmestymisestä on yli 60 vuotta.

Elämäkerta kertoo suomenruotsalaisen kulttuurisuvun pojasta, joka ajautuu konkurssiin. Se kertoo sosialistista, joka viettää aikaansa ruokailemalla Jean-Paul Sartren kanssa ja jakamalla kokemuksia nuorempien naisten kanssa seurustelemisesta presidentti Sauli Niinistön kanssa.

Donner on tehnyt lähes kaikkea muuta, paitsi käyttänyt huumeita. Hän on ollut eduskunnassa, kunnanvaltuustoissa ja EU-parlamentissa yhteensä 26 vuotta. Julkisuudessa hän on pyörinyt 1950-luvulta lähtien. Suomen television historiassa on tuskin montakaan keskusteluohjelmaa, jossa Donner ei olisi vieraillut.

Aina tupakka suussa, ryhdittömästi retkottaen.

”Kai jotkut spurgut minut vielä tunnistavat. Mutta jos menen yliopistoon, niin ei minua kukaan tiedä. Koska kaikesta on ikuisuus”, Donner sanoo ja yskäisee.

”Kirja sisältää kaikenlaisia rääväsuisia väitteitä”, hän jatkaa. ”Mutta en kuvittele, että sillä olisi mitään vaikutusta mihinkään. Ei yhdellä ihmisellä koskaan ole.”

Donner ei ole koskaan ollut varsinainen kansanmies, enemmänkin maailmanmies. Hän on aina liputtanut avoimuuden puolesta, ahdasta kansallismielisyyttä vastaan.

Kun kulttuuripersoona aloitti Ylioppilaslehden kolumnistina 1960-luvun alussa, hän oli jo länsinaapuria myöten kuuluisa. Esimerkiksi ruotsalainen Aftonbladet kuvasi kirjailija-kriitikko-elokuvaohjaajaa vuonna 1962 rikkaan perheen pojaksi ja salonkibolsevikiksi, joka on ”monumentaalisen omahyväinen”.

Donnerin aikaan Ylioppilaslehti oli yksi ainoita nuorten lehtiä. Se oli vaikutusvaltainen ja radikaali.

Helsingin Sanomat julkaisi vielä pilapiirroksia afrikkalaisista työntämässä aterimia nenäänsä, kun taas Ylioppilaslehti alkoi puhua kansainvälisyyden ja kolmannen maailman puolesta.

Kulttuuriradikaalit kirjoittivat lehden sivuilla solidaarisuudesta. He vaativat esimerkiksi kehitysavun lisäämistä, mikä vaikutti siihen, että Suomeen perustettiin ensimmäinen kansainvälisen kehitysavun toimisto vuonna 1965.

Ylioppilaat paistoivat Kaivopihalla poron ja härän ja myivät niiden lihan pakolaisten hyväksi. He puuhasivat stipendejä Afrikan maiden ylioppilaille.

Donnerin nimen ansiosta Ylioppilaslehti sai näkyvyyttä yliopiston ulkopuolellakin. Se oli tarpeen, sillä kansallisidentiteetin kyseenalaistaminen oli pienen, akateemisen piirin juttu.

Pitkänsillan toisella puolella ei neekereitä hyysätty.

Nykyään pitkä silta ei kulje enää Kruunuhaasta Hakaniemeen, vaan keskustasta Lahdentietä Kehä ykkösen yli koilliseen. Se on noin 15 kilometriä pitkä. Se päättyy Jakomäkeen.

Kun kävelee Jakomäentietä kohti ostaria, ensimmäisenä tulee vastaan Pepsi-kiska. Seuraavaksi matala puurakennus, jonka katolla lukee ravintola Bumerang. Pizza 5 euroa.

Kerrostalolähiössä asuvat Helsingin vähiten koulutetut. Talot rakennettiin 1960-luvulla, kun kaupungista alkoi loppua tila. Suurin osa kodeista on vuokra-asuntoja. Tulotaso on yli puolet huonompi kuin Vironniemellä.

Bumerangin saunaosastolla pidettiin Jakomäen perussuomalaisten paikallisjärjestön pikkujoulut pari kuukautta sitten. Puolue kerää yleensä eniten ääniä Helsingissä juuri Jakomäestä.

Elo

Timo Elo, 50, istuu kangassohvalla kädet selkänojalla eikä tilaa mitään. Vaaleanpunainen kauluspaita, farkut vyötetty vatsan alle. Taskussa on tupakka-aski. Kasvot punottavat hieman pakkasen jäljiltä. Elo on perussuomalaisten paikallisjärjestön perustaja ja puheenjohtaja, kahden tytön isä ja sarjayrittäjä.

”Tämä on ainoa suomalaisen omistama kapakka koko Jakomäessä. Vaikka omistajan mies on kyllä turkkilainen”, hän sanoo ja hymyilee. Hän hymyilee paljon.

Elo on asunut Jakomäessä yli 20 vuotta. Hän tuntee paikalliset hyvin. Viereisessä pöydässä istuva mies kysyy, mihin aikaan Elon vaimo pääsee töistä. Kukaan muu kuin Elo ei saa kysymyksestä selvää.

Elo on ollut ehdolla kolmissa eduskuntavaaleissa. Ensimmäisissä hän oli vielä köyhien asialla -puolueen listoilla, mutta vaihtoi perussuomalaisiin, koska se on lähimpänä hänen omia arvojaan.

Viime vaaleissa perussuomalaiset sai valtavan, jytkyksi nimetyn äänivyöryn. Sen johtui siitä, että osa kansasta oli kyllästynyt korkeasti koulutettuihin ja korrekteihin broilereihin, jotka ovat jaelleet käyntikortteja yläasteelta lähtien. Poliitikkoihin, jotka puhuvat vain toisille poliitikoille, eivät ihmisille.

”En ole koskaan ollut yhtään kiinnostunut puoluepolitiikasta. Mutta lähdin ehdolle, koska halusin vaikuttaa näihin asioihin. On tärkeää, että on päättäjiä, jotka ovat eläneet normaalia elämää”, Elo sanoo.

Hänen mielestään pienituloisia pitää auttaa ja töitä täytyy saada ilman hienoa koulutusta. Mutta ihmisten pitää kantaa myös itse vastuuta itsestään. Sosiaalitukia ei saa käyttää hyväksi.

”Maahanmuuttajista ei voi puhua yhtenä ryhmänä, koska sellaista ei ole. Mutta siellä on pieni osa, joka tulee ihan suoraan hakemaan sosiaalietuja. Afrikassa liikkuu juttuja, että tulkaa tänne, Suomessa ei tarvitse tehdä mitään”, Elo sanoo.

Hän sanoo kuulleensa huhun maahanmuuttajilta itseltään. Elo korostaa, ettei luokittele ihmisiä sen mukaan, mistä he ovat kotoisin, vaan sen mukaan, millaisia he ovat.

Vaikeaa taustaa olisi tuijottaakaan, jos mielii vaikuttaa Jakomäessä. Viidesosa asukkaista on ulkomaalaistaustaisia.

”Mutta kun asuu lähiössä, näkee eriarvoisuuden kantaväestön ja vähemmistöjen välillä. Miksi meidän pitää sopeutua kaikkeen mitä joku pieni vähemmistö haluaa? Sitten he haluavat vain kokoajan lisää”, Elo sanoo.

Hän tarkoittaa esimerkiksi Jakomäen uimahallin lauantaivuoroa, josta nousi meteli neljä vuotta sitten. Vuoro oli varattu erityisesti musliminaisille, jotka eivät voi tai halua käydä uimassa samaan aikaa miesten kanssa. Ongelmana oli, että lauantaisin halusivat uida muutkin kuin musliminaiset.

Tällaisten tapausten takia maahanmuuttoa pitäisi Elon mukaan rajoittaa: ne kun lisäävät rasismia.

”Suvaitsevaisuus voi mennä liian pitkälle. Esimerkiksi neekeri ei ole koskaan ollut loukkaava sana, se tarkoittaa suomen kielellä tummaihoista.

Mutta nyt tummaihoiset ovat kieltäneet sen, siitä on tehty rasistinen sana. Enhän minäkään mene muihin maihin kieltämään sanoja, jotka tarkoittavat suomen kielellä jotain ihan muuta.”

Jakomäkeläisten äänet eivät kantaneet Arkadianmäelle saakka. Siitäkään huolimatta, että Elo sai kotipaikassaan enemmän kannatusta kuin Helsingin ääniharava Jussi Halla-aho. Mutta kaupunginosan äänestysprosentti olikin Helsingin alhaisin.

”Enää en lähde ehdolle. Koko touhu on mennyt ihan pelleilyksi tämän EU:n kanssa. Eduskunta on täynnä sellaisia, jotka ovat olleet vain politiikassa ja sen kyllä huomaa.”

”Tällä maalla ei mene hyvin. Ei siinä yhdellä ihmisellä ole mitään vaikutusta.”

Suomessa on tosiaan mennyt paremminkin. Vaikka suomalaiset ovat kokoajan koulutetumpia, luokkaerot ovat yhä selkeämpiä. Tuloerot kasvavat jatkuvasti ja köyhyys periytyy, sanovat tutkijat ja tilastot. Suomalaisten tulot kasvoivat vuonna 2011 pyöristettynä prosentin verran, mutta suurin osa varoista meni jo valmiiksi eniten tienaaville.

Suomalaisten suhtautuminen ulkomaalaisiin on yksi maan vakavimmista uhkakuvista, puhui Rkp:n kansanedustaja Jörn Donner pylvästalossa vuonna 1991. Hän sanoi, että Euroopan yhdentymistä katsotaan liikaa talouden ja politiikan näkökulmasta. Unohdetaan, että siihen liittyy myös moraali. Eli ihminen.

Donnerin ei pitänyt lähteä politiikkaan enää sen jälkeen, kun viimeisin edustuspesti päättyi vuonna 2007. Hän muutti mielensä, kun perussuomalaisten kannatus alkoi nousta.

Donner asettui ehdolle vastalauseena perussuomalaisten ”paskalausunnoille Euroopasta ja kulttuurista”, kuten hän vuoden 2011 eduskuntavaalien alla ilmaisi.

Läpimenosta jäi uupumaan reilu sata ääntä.

”Se on tämä yhteiskunnan pienuus”, Donner sanoo kirjahyllyjen keskellä Kruunuhaassa. Ikkunasta näkyy kaksi jäänmurtajaa.

”Yleissivistyksestä, siis siitä, mitä jotkut ajattelevat yliopistosta saatavan, ei ole enää paljon hyötyä. Ei sitä tarvitse keksiäkseen it-sovelluksen. Siinä mielessä minä olen nykyään kelpaamaton.”

”Mutta toivotaan, että sivistys vaikuttaisi edes jotenkin. Että kehittäisi ihmisten välisiä suhteita.”

Sillä rasismi on vastoin yleissivistystä.

”Jos olet yleissivistynyt, et voi olla rasisti”, Donner ilmoittaa ykskantaan.

”Tai no olihan niitä todella sivistyneitä natsejakin.” Yskänpuuska keskeyttää puheen.

Köhä ei johdu tupakasta, ei enää. Donner lopetti polttamisen sairastuttua ensin eturauhassyöpään ja sitten keuhkosyöpään.

”Auttaisi, jos suomalaiset näkisivät maailmaa. Eikä kyse ole mistään lomamatkasta Thaimaahan”, hän päättää.

Timo Elo on vasta käynyt Thaimaassa. Se oli harvinainen reissu, sillä matkustaminen maksaa. Vuokran jälkeen Elolle jää 170 euroa kuukaudessa. Häät nykyisen vaimon kanssa haluttiin kuitenkin pitää jossain lämpimässä, ei lumen keskellä.

Ravintola Bumerangissa Elo tilaa limun vasta, kun tarjotaan. Paikallinen äänikuningas ei ole aina asunut Jakomäessä.

Vielä 1980-luvulla Elolla oli markoissa laskettuna miljoonatulot. Perussuomalaisia ei ollut tuolloin olemassakaan. Elo oli vähän päälle kaksikymppinen ja omisti menestyvän kiinteistöfirman. Asunto Etu-Töölössä oli oma, auto uusi ja vanhin tytär matkustanut seitsemässä maassa jo ennen kuin oli täyttänyt kaksi vuotta.

Koko maan taloudella meni tuolloin lujaa. Suomen pankki salli ihmisten ottaa luottoa ulkomailta ja ihmiset ottivat. Samoin tekivät yritykset. Ja ne lainasivat paljon.

Suomen hallituksella ja kansanedustajilla oli valtaa enemmän kuin nykyään. Ei ollut Euroopan keskuspankkia, ja Suomi teki vielä omaa rahapolitiikkaa. Huonoa sellaista. Suomeksi sanottuna kävi niin, että rahapolitiikka meni perseelleen ja maahan iski syvä lama.

Elon kiinteistöfirma kaatui.

Hän työskenteli rakennuksilla, siivousfirmassa, avustusjärjestöissä, ohjelmatoimistossa. Vuosien ajan hän elätti itsensä matelijoiden kesyttäjänä.

Jakomäessä Elo kouluttautui hierojaksi ja perusti uuden firman. Töitä hän ei ole pystynyt tekemään enää pariin vuoteen. Suolistosyöpä.

Donnerin 1200-sivuisessa elämäkerrassa ei mainita sanaa lama kertaakaan, vaikka hän oli talouskurimuksen aikaan hallituspuolueen kansanedustajana. Pankkikriisi esiintyy kerran. Turhan banaalia, kai. Banaali on sana, jolla hän kuvaa kirjassa omaa 1970-luvulla käynyttä, hotellisijoituksista johtunutta konkurssiaan.

Vaikka Donner ja Elo ajattelevat asioista hyvin eri tavalla hyvin eri puolilla kaupunkia, heille on käynyt paljon samoja asioita. Yhteistä tähän mennessä: tupakanpoltto, konkurssi ja syöpä. Rannalle jääminen eduskunnasta. Ajatus siitä, että yksi ihminen ei pysty vaikuttamaan mihinkään.

Mutta kyllä he ovat vaikuttaneet toisiinsa. Jörn Donner ei olisi lähtenyt uudelleen ehdolle eduskuntaan ilman perussuomalaisten nousua.

Timo Elo taas ei olisi lähtenyt mukaan perussuomalaisiin ilman Donnerin ja tämän aikalaisten ajatuksia kansainvälisyydestä, solidaarisuudesta ja kehitysavusta.

Ja Donnerilla ja Elolla on vaikutusta muihinkin kuin toisiinsa. Esimerkiksi Kauniaisissa asuvan Emilia Neuvosen elämään.

Olohuoneen seinällä on koulun biologian tunneilta tuttu kaloja esittelevä opetustaulu. Sohvan vieressä on afrikkaishenkinen puuveistos. Se on löydetty helsinkiläiseltä roskalavalta.

Emilia Neuvonen, 27, ei ollut koskaan käynyt synnyinmaassaan ennen kuin etsi kolme vuotta sitten biologisen perheensä tv-ohjelman avustuksella.

Neuvonen

Hänet adoptoitiin 1980-luvulla Sambiasta, jossa hänen isänsä oli töissä ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston kautta. Se oli sitä Ylioppilaslehden ja Donnerin ajamaa kehitysyhteistyötä.

Tyttö kasvoi ympäri Suomea. Erityisesti Mikkeli oli raju. Kun kadulla huudeltiin painumaan takaisin kotiin, Neuvonen huuteli raivokkaasti takaisin selvällä savon murteella. Silti pari kertaa joutui miettimään, että mitä jos ne käyvät päälle.

Neuvonen muutti Helsinkiin niin pian kuin pystyi.

”Pääkaupunkiseudulla on sen verran enemmän ihmisiä muualta, etten ole aina se neekeri”, hän sanoo.

Nyt, äitiyslomalla ollessaan, hän vetää kouluissa työpajoja, joissa puhutaan lasten oikeuksista, erilaisuudesta ja kehitysmaista.

”Vähän riipaisee, kun pikkupojat kirjoittavat, että miksei kukaan usko, että olen täysin suomalainen. Että joutuuko ihmiset vielä kokemaan tuota samaa”, Neuvonen sanoo.

Nuori nainen on kiertänyt eniten Kauniaisten kouluissa. Ne ovat Suomen koulutetuimman ja varakkaimman kaupungin kouluja.

Neuvonen tuhahtaa.

”Ei suvaitsevaisuus vaadi mitään korkeaa koulutusta tai pääkaupunkilaisuutta. Vaan sitä, että nähtäisiin vähän syvempiä merkityksiä. Eihän kukaan tee asioita vain siksi, että on ulkomaalainen tai suomalainen tai perussuomalainen.”

Neuvoselle suomalaisuus tarkoittaa jaettuja olosuhteita. Esimerkiksi sitä, että ulkona on kylmä.

”Suomalaisuutta on niin monenlaista”, hän sanoo.

Niin. On Donnerin suomalaisuutta, jossa on niin paljon rajatonta kulttuuria, että sekoaa itsekin laskuissa kirjoittamisensa kirjojen määrästä.

Ja on Elon suomalaisuutta, jossa enemmistöstä pitää välittää yhtä paljon kuin vähemmistöistä.

Molemmat ovat suomalaisia maassa, jossa on usein kylmä. Täällä kukaan ei voi sulkea silmiä toisiltaan, sillä Suomi on pieni ja ahdas maa.

Sen ei ole pakko olla huono asia.

Teksti: Aurora Rämö
Kuvat: Nick Tulinen

Lue seuraavaksi

  • Tavallinen peluriTavallinen peluriJarno Kallunki kasvoi lähiössä, haaveili jalkapalloilijan urasta ja hakkasi illat Commodore 64:sta. Nyt hän pelaa konsolipelejä ammatikseen Microsoftilla. Työnantaja ei tosin ole vielä […]
  • Tähden lentoTähden lentoKaksi vuotta sitten Tyttö sinä olet tähti -elokuva teki Samuli Vauramosta tähden. Mitä hänelle sitten tapahtui?
  • Korkeakoulut mainostavat tv:ssä, Irc-galleriassa ja pitsalaatikoissaKorkeakoulut mainostavat tv:ssä, Irc-galleriassa ja pitsalaatikoissaKorkeakoulut pyrkivät vetoamaan samalla mainonnalla sekä hakijoihin että heidän vanhempiinsa. Pääkaupunkiseudun opinahjoista kalleimmin mainostaa poliisiammattikorkeakoulu.
1 kommentti
  1. Ette te sitä paskajuttua olisi tarvinneet. Tämä on paljon parempi.

VASTAA

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.