06. joulukuuta 2012
Teksti:

Kukaan ei koskaan jaksa kuunnella veteraanien sotajuttuja. Ylioppilaslehti kuunteli.

Vuonna 1925 syntynyt Valdemar Kuhmoinen meni 18-vuotiaana rintamalle ja vietti siellä kolme vuotta. Uskomattomalta se tuntuu, mutta kyllä veteraanejakin välillä kyllästyttää sota-ajoista puhuminen.

Minkälainen oli ensikosketuksesi sotaan?
Kun menin rintamalle, minut ohjattiin heti ensimmäiseen vartioon. Se oli kolkko paikka. Siinä oli pääkallo kepinnenässä vartioimassa kaverinani.

Mikä muisto on jäänyt päällimmäisenä mieleen sodasta?
Se, kuinka ikävää oli, ettei lomia saanut. Meni yhdeksän kuukautta, ennen kuin sain ensimmäisen loman.
Yksi kaveri sai vihdoin vapaata, kun hänen mummonsa kuoli. Hän oli niin innoissaan, että iski puukolla pöytään. Siinä rytäkässä hänen sormensa murtuivat ja jänteet napsuivat irti.
Hän möi sen puukon minulle.

Haavoituitko?
Kyllä, kahdesti. Yhden kerran tarkka-ampuja ampui olkapäähän. Toinen kerta oli Murokallioilla, kun olimme menossa Syvärille. Haavoitun käsivarteen ja toisesta korvastani meni kuulo, kun lähdettiin hyökkäämään, vaikka ei siitä hyökkäyksestä mitään tullut.

Pelottiko?
Ei erikoisemmin. En pelännyt niin paljon, että olisin lähtenyt karkuun, niin kuin moni. Mutta kyllä sitä aina odotti, että milloin omalle kohdalle sattuu.

Mitä ajattelet karkureista?
He eivät jaksaneet voittaa omaa pelkoaan. Kyllä minä ymmärsin sen hyvin.
Meillä oli komppaniassa mies, jota kutsuttiin himomurhaajaksi. Hän oli aina lähdössä vapaaehtoisena partioon. Kun menimme Ihantalaan taisteluihin, hän lähti karkuun. Loppujen lopuksi hän olikin sitten arka mies. Kun pakokauhu tulee, niin ei siinä pidättele mikään. Jouduin tilanteisiin, joissa juoduin käännyttämään linjoilta karkaavia.

Miltä tuntui, kun oli pakko tappaa?
Sitä oli vähän niin kuin penkin ja seinän välissä, tappaa tai tulla tapetuksi.

Miltä jatkuva kuolema ympärillä tuntui?
Siinä oli aina sellaiset killin ajatukset, ei siinä muuta.

Kuoliko tuttuja?
Kerran matkalla linjoille tapasin pojan kotikylältäni. Hän kehui tuuriaan, oli ainut alkuperäinen joukkueessaan. Kaikki muut olivat kaatuneet. Samana päivänä tapasin myös kansakoulun opettajani pojan, joka oli upseerikokelaana.
Molempien kanssa juttelin. Ja samana päivänä menivät.

Onko sota-ajoista aina ollut helppo puhua?
Minulla ei ole ollut vaikeuksia puhua sota-ajoista. Mutta joskus tahtoo kyllästyttää puhua niistä. Painajaisia on vieläkin.

Mikä oli ensimmäinen asia, jonka teit sodan loputtua?
Kolme päivää lepäsin ja sitten lähdin takaisin työhöni sahuriksi. Ei siinä pitempään joutanut.
Tästä tulee mieleen vanha vitsi. Talvisodasta palanneen miehen kaverit kysyivät häneltä: Mitä teit ensiksi, kun pääsit lomalle? Se sanoi, että me vaimon kanssa vähän lemmittiin. Kaverit vastasivat, kyllähän me se arvattiin, mutta mitä teit sitä ennen? No, heitin sukset jalasta, mies vastasi.

Miten elämä lähti käyntiin sodan jälkeen?
Se oli riemua, kun sota loppui, kun pääsi pois. Sen jälkeen työn merkeissä ovat vuodet menneet. Pitihän sitä vähän riiatakin. Keväällä tulee 65 vuotta täyteen aviossa Tildan kanssa.

Kuka on mielestäsi suurin suomalainen?
Kyllä hän on minusta Kekkonen.

Mitä ajattelet Mannerheimista?
Minä en niin siitä miehestä oikein… Isäni vietiin 1918 talvella, ja häntä yritettiin pakottaa valkoisten riveihin.
Häntä pahoinpideltiin kovasti useita päiviä, jotta hän olisi suostunut. Sen jälkeen hän oli vielä vankilassa kuusi viikkoa ja palasi sieltä huonokuntoisena.

Mikä on mielestäsi paras sotakuvaus, jonka olet lukenut tai nähnyt elokuvana?
Tuntematon sotilas on aika lähellä todellisuutta. Syvärillä olin alkuun juuri niillä tantereilla, joista Väinö Linna kirjoittaa, kun puhuu siperialaisesta divisioonasta. Kun luin kirjaa, huomasin, että tapahtumat olivat tuttuja.
Pari vuotta sitten valmistunut elokuva Tali-Ihantala ei vastannut todellisuutta ollenkaan. Elokuvassa ei ollut ollenkaan vaikka lentokoneita.

Minkä neuvon antaisit nuoremmillesi?
Jokaisen on itse ratkaistava asiansa. Aseita en kyllä suosittele missään nimessä.

Teksti:
Kuva: Nick Tulinen