04. syyskuuta 2012
Teksti:

Helsingin Munkkisaaressa, aivan Hietalahden telakka-alueen päässä, on eräs mylly. Sen ulkoseinissä valuvat vuosikymmenien sadepisaroiden jäljet.

Juha Nyman katselee ympärilleen. Seinällä naulassa roikkuu pölyyntynyt hengityssuojain. Hän kokeilee ovea. Auki. Sakea ilma lyö naamaan. Lattialla on kaksi linnun luurankoa, tyhjä vodkapullo ja tasainen kerros kuivunutta pulunpaskaa. On kulunut 22 vuotta siitä, kun täällä on viimeksi tehty töitä. Silti seinällä on vielä ohjeita: ”Ryhdyttäessä tuulettamaan viljaa on ensiksi katsottava hydrometristä viljan suhteellinen kosteus.” Hylättyä ammattikieltä.

Ylimmässä kerroksessa on vanha sähkökeskus. Nyman suuntaa taskulampun valokeilan sulakekaappiin ja nappaa sisällöstä valokuvan. Vankat metalliportaat johtavat alemmas rakennuksessa. Nyman laskeutuu ensimmäiseen kerrokseen. Hän astuu huoneeseen, jonka keskellä on petrolinsininen Wärtsilän vaaka. Kun sen vipukytkintä kääntää, vaakaan syttyy punainen merkkivalo – se toimii!

Huoneessa on avonainen ovi, jonka takana on vanha pukukoppi. Pukuhuoneen kaappiin on jäänyt nimitarra: Kalle Syrjänen. Ollaan Munkkisaaren myllyssä.

KUUSI vuotta sitten pari Juha Nymanin kaveria innostui yliluonnollisista ilmiöistä. He halusivat löytää paikkoja, joissa voisi tuntea aavemaisuuden. Nyman sattui tietämään pari. Santalahdessa, Pispalan kulttuurihistoriallisessa maisemassa Tampereella, oli hylättyjä taloja. Nyman arveli niiden sopivan tarkoitukseen.

Kaverit innostuivat, ja uteliaisuudesta Nyman lähti mukaan aaveretkelle. Hän rakastui autiotalojen tunnelmaan ja päätyi koluamaan läpi kaikki Santalahden autiotalot: tulitikkutehdas, luujauhotehdas, kattohuopatehdas, vanhat puuhuvilat.

Vaikka Nyman ei sitä siinä vaiheessa tiennytkään, hän oli aloittanut harrastuksen, jota kutsutaan urban explorationiksi.

KATOSTA roikkuu putki, jonka päähän on köytetty ruskea paperisäkki. Se on täynnä viljanjyviä.

Munkkisaaren mylly jäi tyhjilleen vuonna 1990, kun monta alan yritystä yhdistettiin. Uusi konserni päätti lopettaa merenrantasiilon toiminnan. Sen jälkeen täällä ei ole käynyt juuri kukaan. Mitä nyt telakan työntekijä käy pari kertaa vuodessa tarkistamassa paikat. Tällaisia paikkoja on Suomessa paljon. Ne löytyvät kaupunkien kaavoituskatsauksista, lehtien purkupäätösuutisista ja katsomalla ympärilleen. Ruoste, home, rapistunut maali ja ajamaton nurmi kielivät heitteille jätöstä.

Nyman on vieraillut monissa sadoissa tyhjilleen jätetyissä paikoissa. Hän on ammatiltaan ratikkakuski, alun perin kotoisin Lahdesta. Santalahden kummituslinnojen jälkeen löytyivät tunnelit ja luolat. Rakkaus syveni. Sekin yksi Pispalan harjun läpi kulkeva putki. Se oli 280 metriä pitkä. Vaikka oli kesä, siellä oli kylmä. Ja kosteaa. Katosta roikkui kalkista muodostuneita tippukiviä.

Pispalan autiotalojen ja putken jälkeen Nyman on kolunnut hylättyjä koulurakennuksia, sairaaloita, nostureita, paloasemia, tehtaita, metsiin jätettyjä vanhoja autonrämiä. Kerran hän kävi vanhassa sotilasluolastossa, jossa oli kaasunaamareita 1930- ja 40-luvuilta. Ja sitten oli se Jätkäsaaren entinen joutomaakasa, jossa hän kävi keskellä lumisinta talvea. Paikka oli täynnä valkoista lunta ja mustaa maata.

”Kuin olisi ollut kuussa”, Nyman sanoo.

Hän on ollut vanhoissa myllyissä kolmisenkymmentä kertaa, mutta Munkkisaaren myllyssä hän on ensimmäistä kertaa. Mutta pyörii hän tavallisemmissakin paikoissa. Kuten internetissä.

VIRTUAALIMAAILMOISSA, kaukana kylmistä ja kosteista raunioituneista putkistoista, kirjoitellaan tällaisia viestejä:

Kyselin joskus aikaisemmin noista kaivoksista ja maanalaisista paikoista, nyt kiinnostas sitten korkeat paikat. Eli miten korkeita rakennuksia, piippuja ja yms. Suomesta löytyy? Eräässä hylätyssä vesitornissa Etelä-Suomessa pääsin käymään, ja se oli vain 32 metriä, vaikka yöpimeessä vaikutti paljon korkeemmalta.

Q-elements-keskustelufoorumilla kohtaavat autiopaikkojen harrastajat. Nämä kaupunkiseikkailijat ovat Nymanin harrastuskavereita. Heidän lukumääräänsä on vaikeaa arvioida, sillä on paljon ihmisiä, jotka käyvät pelkästä mielenkiinnosta pyörimässä esimerkiksi venäläisissä ohjussiiloissa, mutta eivät ole koskaan tajunneet harrastavansa jotain tiettyä lajia. Mutta Q-elements-sivustolla, urbaanien löytöretkeilijöiden keskustelufoorumilla, viestittelee muutamia kymmeniä aktiiveja.

Urban explorationin harrastajat ovat ihmisiä, joille uutiset puolustusvoimien säästöistä eivät merkkaa huolta turvallisuudesta, vaan sitä, että kymmeniä puolustusvoimien rakennuksia jää tyhjilleen. Ne merkkaavat seikkailua.

”Kun aloin harrastaa UE:ta, aloin huomata paikkoja, joita en aiemmin ollut tajunnut katsoa sillä silmällä. Oma silmä ympäristön tutkimiseen on tarkentunut”, Nyman sanoo.

Nettiyhteisössä jaetaan muun muassa valokuvausvinkkejä, pohditaan, onko radiomastoihin turvallista kiivetä ja muistutellaan muita harrastajia asbestihöyryjen vaaroista. Muitakin vaaroja on. Aina ennen seikkailulle lähtöä pitää muistaa kertoa jollekin, minne on menossa. Siltä varalta, että jää jumiin jonnekin. Pitää muistaa, että vanhat paikat ovat hauraita. Pitää kävellä varoen, jotta lattia
ei petä alta. Välillä pelottaa.

”Sanotaan nyt vain, että on tilanteita, joissa on kuumottanut. On tiennyt, että on ollut väärässä paikassa. Nykyään ei enää tuu mentyä joka paikkaan, joka näyttää mielenkiintoiselta. Olen pyrkinyt pääsemään eroon sellaisesta”, Nyman sanoo.

Esimerkiksi kesälomamatkalla Barcelonassa Nyman jätti väliin hylätyn metroaseman, jonne olisi päässyt metrotunneleita pitkin seikkailemalla.

Vierailukohteeksi kelpaa periaatteessa mikä tahansa ihmisen tekemä mutta tyhjilleen jättämä rakennelma.

”Ne ovat monesti aika esteettisiä kokemuksia. Dokumentointi ja jälkifiilistely kuuluuvat harrastukseen”, Nyman sanoo.

Hänellä on yli 16 000:n hylätyistä paikoista otetun kuvan kokoelma. Sinne se Munkkisaaren myllyn sähkökaapistakin otettu valokuva päätyy.

VILJANJYVÄT ritsahtelevat kenkien alla. Vastaan tulee lisää lintujen luurankoja. Ne ovat Nymanille niin tuttuja, että hän ei edes katso, ohittaa ne vain nopeasti. Niitä näkee lähes viikottaisilla retkillä niin paljon.

Yksi retkistä, yksi hienoimmista, suuntautui hylättyyn tehtaaseen. Voimalasta löytyi maan alle vievä tunneli, joka johti vanhaan vesilaitokseen. Seinät valuivat ruostetta. Sisustus oli huikean värinen, oranssia ja turkoosia. Kontrollipaneelit olivat myrkynvihreitä.

Vaikka Nyman on siistissä kodissa vaimon ja lasten kanssa illallista syövä iskä, hän lähtee aina uudelleen autioihin paikkoihin. Tai ehkä juuri siksi: kontrastit kiinnostavat. Hallitussa ympäristössä kasvaneiden nettiasukkien tarve rappioromantiikalle on suurempi kuin vaikkapa slummissa elävän. Kohteissa eivät päde samat lait kuin muussa elämässä.

Ja ihmiset, ihmisten jäljet ja heidän historiansa kiehtovat Nymania.

Se, että joka kerta saa kysyä, kuka on Kalle Syrjänen.

Teksti: Vappu Kaarenoja
Kuvat: Helen Korpak