Rivi digikameroita ja muutama videonauhuri seuraavat kehän laidalla verkkaisesti etenevää kaksintaistelua. Trikooshortseihin sullottu sulhanen vääntää sinnikkäästi käsipainia. Polttariporukan kannustus kiihtyy, kun ottelu siirtyy matolle. Klik klik, sulhanen hakee giljotiinikuristusta. Klik, käsi lipsahtaa ohi, ja sulhanen kellahtaa selälleen. Klik. Klik. Klik.
”Ihan tiukka matsi oli”, Anton Kuivanen kehuu jälkikäteen ja paiskaa kättä polttarien päätähden kanssa. Aikuisten miesten kasvot hehkuvat poikamaista intoa.
Tammikuussa allekirjoitettu sopimus amerikkalaisen vapaaottelujätti UFC:n kanssa teki Kuivasesta viimeistään Suomen Virallisen Vapaaottelijan. Siihen rooliin kuuluu, noh, kaikenlaista. Polttariottelu UFC-tähden kanssa järjestyy 150 eurolla, ja kysyntää kuulemma on. Kuivanen sparraa sulhasten kanssa ihan mielellään, mutta kansikuvapoikana poseeraminen tuntuu edelleen hämmentävältä.
”Mitä kauemmas mennään ajassa taaksepäin, sitä vähemmän mua on kiinnostanut raha tai se, tunnistetaanko tai arvostetaanko. Jenkkityylinen fanitus ei tunnu älyttömän mieluisalta vieläkään”, sanoo Kuivanen kotisalinsa GB:n sohvalla Arabianrannassa.
Takana on jo päivän toiset treenit, mutta Kuivanen ei anna eleelläkään ymmärtää, että kotiin olisi päästävä. Hän puhuu pitkään ja rauhallisesti. Ja hymyilee, jatkuvasti.
Kuivanen on käytännössä ensimmäinen suomalainen vapaaottelija, joka on päässyt mittelemään maailman suurimman vapaaotteluorganisaation Octagon-kehään. Showpainija Tony Halme piipahti häviämässä Randy Couturelle vuonna 1997, mutta tuolloin UFC oli vielä kamppailulajien Mortal Kombat, jossa eri lajien edustajat ottivat mittaa toisistaan. Spektaakkelin takana oli brasilialainen Gracien suku, joka edisti sillä oman jujutsu-tyylinsä myyntiä.
Kahdessa vuosikymmenessä vapaaottelu on kehittynyt omaksi urheilumuodokseen, jossa yhdistyvät potkunyrkkeily, paini ja jujutsu. Erityismausteen tuo se, että matto-ottelussa saa lyödä.
Lajin kehitys näkyy myös tavassa, jolla lajista on viime kuukausina kirjoitettu. Kuivasen ensimmäinen UFC-kamppailu yhdysvaltalaista Justin Salasia vastaan uutisoitiin MTV3:n urheilu-uutisissa ja Ylen Urheiluruudussa kuin mikä tahansa tennisottelu. Poissa olivat puheet hämäräperäisistä häkkitappeluista. Kuivasen hymypoikamaista olemusta tuntuu olevan mahdoton paheksua. Kun vapaaottelun ammattilainen puhuu lajistaan, hän puhuu ”itsensä ilmaisusta” ja ”mielen potentiaalista”, ei vastustajan murskaamisesta. Vapaa-ajallaan hän kertoo nauttivansa luonnosta ja lukemisesta.
”On hyvä juttu, että vapaaottelu saa mun kautta näkyvyyttä, mutta tuolla on niin monta muutakin kaveria, jotka omistautuvat lajille…”, Kuivanen empii.
”Tiedostan kyllä, että mulla on velvollisuus olla vapaaottelun kasvot. Olen saanut lajilta niin paljon, että nyt on aika antaa takaisinpäin.”
Se on lyhyesti sanottuna se fiilis, jonka saavutan vapaaottelun parissa, kun saan vuoronperään antaa ja ottaa nahkakinnasta suuhun. Voin käyttää kaiken oppimani taidon sieluntoverini alistamiseen samanaikaisesti kunnioittaen häntä. Tunnen adrenaliinin ja fyysisen rasituksen aikaansaamaa tuskaa ja euforiaa omassa kehossani sekä yritän tämän kaiken avulla kehittyä päivä päivältä paremmaksi, myös ihmisenä, kohti kirkkaana ja hämärän peitossa olevia tavoitteitani.[Anton Kuivasen blogi, 2009]
Jos Anton Kuivasta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se voisi olla heittäytyjä. Vuonna 2008 Kuivanen matkusti Pietariin tarkoituksenaan reissailla pari kuukautta Venäjällä ja Kaukoidässä. Matka venähti seitsemään kuukauteen, jonka aikana Kuivanen hengaili venäläisen shootboxing-mogulin kanssa, etsiskeli mongolialaisia perinnepainijoita vuoristosta ja sparrasi thaimaalaisten vankien kanssa. Läheiset ehtivät jo luulla, että Kuivanen jäisi tien päälle iäksi.
Vähän samalla lailla kävi vapaaottelun kanssa. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Suutarilan lukiosta Kuivanen teki hanttihommia ja urheili epäsäännöllisen säännöllisesti. Liikunnanopettajan pojan elämään urheilu oli kuulunut aina – isä maksoi lapsilleen markan jokaisesta vedetystä leuasta. Parikymppisenä moni muu asia tuntui kuitenkin kiinnostavammalta.
Vuonna 2003 Kuivanen päätyi seuraamaan FightFestival-tapahtumaa Helsingin Kisahallille. Illan aikana nähdyt muutamat vale tudo -ottelut riittivät vakuuttamaan, että hommaa piti päästä kokeilemaan.
”Mentiin parin kaverin kanssa alkeiskurssin ekoihin treeneihin. Kaverit eivät enää tulleet uudestaan, mutta mä rupesin aika nopeasti panostamaan vapariin täysillä.”
Täysillä tarkoitti sitä, että Kuivanen kutsuttiin Espoon Kehähaiden alkeiskurssilta suoraan kisaryhmään. Hän alkoi treenata vapaaottelua lähes päivittäin. Intissäkin Kuivanen sai pitää erikoisluvalla kavereidensa kanssa kamppailukoulua.
Jo aiemmin Kuivanen oli nyrkkeillyt ja harrastanut liki 20 vuotta monipuolisesti
urheilua: jalkapalloa, jääkiekkoa ja lumilautailua. Silti vapaaottelu oli jotain aivan muuta. Lajin fyysisyys ja teknisyys koukuttivat nopeasti. Ei riittänyt, että hallitsi pystykamppailun iskuineen ja potkuineen, vaan pärjätä piti myös, kun kamppailu siirtyi maan tasolle.
”Kamppailulajeissa opetellaan monesti pois vaistonvaraisista reaktioista ja suoritetaan liikkeitä kurinalaisen teknisesti. Yliagressiivisena tekee helposti tyhmiä virheitä.”
Kun Kuivanen aloitti vapaaottelun Espoossa, lajista käytettiin vielä sellaisia nimityksiä kuin vale tudo tai shootfighting. Aktiivisia harrastajia oli Suomessa vähän, eikä ammattilaisia ollut lainkaan. Lajin pioneerit olivat tee-se-itse-miehiä, jotka opettelivat tekniikkaa katsomalla videoita YouTubesta ja matkustamalla kamppailuoppiin rapakon taakse.
Julkisuuskaan ei lajia juuri mairitellut. Vaikka vapaaottelun harrastajat tekivät hartiavoimin työtä kehittääkseen ottelutapahtumista ammattimaisia, ulkopuolisten korviin kantautuivat ne ikävämmät asiat. Milloin ottelija oli lyönyt tuomaria, milloin oli huudettu vitun ryssää ja soitettu White Power -biisejä. Kuivanenkin sai pitkään selitellä, ettei vapaaottelu ollut veristä tappelua ilman minkäänlaisia sääntöjä.
”Vapaaottelu sekoitettiin showpainiin tai vapaapainiin. Mun isäkin oli sitä mieltä, että vapaaottelu ei ole urheilua.”
Kehä rämisee, kun kahdeksankymmentä kiloa kaatuu kerrasta mattoon. Sparrikaveri kiepsauttaa Kuivasen haarojen välistä viedäkseen tämän yhdestä jalasta alas, mutta Kuivanen ehtii juuri ja juuri työntää polven vastustajansa mahan päälle. Uusi yritys päättyy nihkeämmin: trikooasuinen nuorimies pitelee munasuojiaan ja nauraa hervottomasti.
”Ei vittu, hyvin ajettu.”
”Osuit kolme kertaa kiville, mut oli niin hyvä tilanne, ettei voinut jättää kesken.”
Kuivanen treenaa GB Gymillä kuusi päivää viikossa, kaksi kertaa päivässä. Aamulla ohjelmassa oli nyrkkeilyä, nyt treenataan alasvientejä.Heinäkuussa edessä on ottelu, joka ratkaisee Kuivasen jatkon UFC:ssä, eikä harjoitteluohjelmasta ole varaa lipsua.
”Ei tämä oikein vieläkään tunnu työltä”, Kuivanen sanoo ja särpii palautusjuomaa.
Kahdeksan vuoden ajan Kuivanen rahoitti unelmaansa työskentelemällä muun muassa Megazone-pelihallissa.Viimeiset puolitoista vuotta hän on elättänyt itsensä vapaaottelulla.
Uravalintaakaan ei enää tarvitse joka käänteessä puolustella. Vapaaottelun on arveltu olevan yksi maailman nopeimmin kasvavista urheilulajeista. Alkeiskursseille tungeksivat
niin kotirouvat kuin konttorirotatkin.
Vapaaottelun maailmanlaajuisen maineenkiillotuksen moottori on ollut UFC ja sen rääväsuinen toimitusjohtaja Dana White, joka on määrätietoisesti brändännyt kamppailulajia huippu-urheiluksi. Vuodesta 2005 pyörinyt tosi-tv-sarja The Ultimate Fighter näytti suurelle yleisölle, kuinka raakaa työtä UFC-otteluun valmistautuminen on. Jotta suomalaisetkin ottaisivat vapaaottelun sydämiinsä jääkiekon tai jalkapallon rinnalle, tarvitaan Kuivasen kaltaisia kasvoja, kotimaisia menestystarinoita.
Kuivasella on kaikki edellytykset lunastaa tuo paikka: hänellä on kova työmoraali, viihdyttävä ottelutyyli ja rakastettava luonne. Ennen kaikkea hän jaksaa haastattelusta toiseen vakuuttaa, että vapaaottelulla ei ole mitään tekemistä väkivallan kanssa.
Kyllä, muutaman tuhannen harrastajan joukkoon eksyy aina pari väkivaltaista ihmistä, mutta he karsiutuvat nopeasti pois.
Ei, vapaaottelijat eivät pyri vahingoittamaan toisiaan, vaan olemaan parempia kuin vastustaja.
Kyllä, vapaaottelussa on säännöt.
Ei, vapaaottelussa ei tapahdu pahempia loukkaantumisia kuin vaikkapa jääkiekossa. Kipua kokee enemmän, mutta sen kanssa oppii elämään.
Epäilijöitä riittää silti edelleen. Viime vuonna Helsingin Sanomien toimittaja Esa Lilja kuvasi vapaaottelua ”kamppailu-urheilun terminaaliasemaksi” ja ”brutaaliksi väkivallaksi”. MTV3:n Lokakuussa esitetty 45-minuuttia ohjelma oli puolestaan kaivanut selville, että bussikuskin raa`asta pahoinpitelystä tuomitulla nuorella miehellä oli vapaaottelutausta. Kohua ovat herättäneet myös Kuivasen kanssa samassa painoluokassa ottelevan Niko Puhakan natsitatuoinnit.
”Niko on tehnyt valtavasti duunia ja rahkeet riittäisivät vaikka mihin, mutta nyt on alkanut tie nousta vastaan. Isommat organisaatiot eivät voi ottaa tatuointien takia Nikoa ottelemaan.”
Kuivasen peace & love -filosofia on toki pr-ystävällisempi kuin sieg heilit, mutta koko perheen penkkiurheiluksi vapaaottelulla on vielä matkaa
Sanat: Verna Kuutti, Kuvat: Pekka Niittyvirta
KUKA
Anton Kuivanen, 28, on helsinkiläinen vapaaottelija, joka on ammattilaisuransa aikana voittanut 20 ottelustaan 16. Heinäkuussa Kuivanen ottelee elämänsä toisen UFC-ottelun. Vastassa on kanadalainen Mitch Clarke. Vaikka Kuivasen UFC-sopimus on neljän ottelun mittainen, ottelu täytyy voittaa, sillä käytännössä sopimus voidaan irtisanoa milloin vain.
Kuivanen asuu fysioterapeuttityttöystävänsä kanssa Arabianrannassa, GB Gymiä vastapäätä. Tulevaisuudessa Kuivanen toivoo luotsaavansa kamppailukoulua lämpimässä ilmastossa, meren rannalla.
Himottaa: Heittää rinkka selkään ja lähteä vuoristoon.
Kaduttaa: Omahassa hävitty UFC-debyytti harmitti ja kadutti jonkin aikaa.
Kyrpii: Se mitä ihmiset tekevät tälle maapallolle.
