Muut ihmiset ovat ärsyttävin asia maailmassa. Muut ihmiset pilaavat aina kaiken lupaavasti innostavan, myös festarit.
Festivaalit yhdistävät massaksi yksilöt, joilla on rahaa maksaa sata euroa järjestäjille, jotka tuovat taiteilijat esiintymään massoille. Festivaali on kaunis, yhteisöllinen idea.
Sitten Pearl Jam tulee lavalle ja musertaa kuulijan keskinkertaisella äijägrungella. Festarivierailija laittaa korvatulpat korviinsa ja huokaa: ”Ihanan hetkellistä. Tähän räkäiselle hiekkakentälle on noussut kansanjuhla. Ihmisten juhla. Meidän juhla.”
Festivaalivierailija puristaa kasvonsa paidattoman miehen selkään ja päihtyy. Hän on pian edesvastuuttomassa tilassa. Festivaalivierailija ei tajua nielevänsä muovituopillisen kerrallaan keskinkertaisuutta ja syövänsä pahvilautaselta kulttuurin broilerpyöryköitä.
Festarilipun ostaja on samanlaisessa tilanteessa kuin karkinnälkäinen, joka ostaa valmiin viiden euron irtokarkkipussin. Kaikkia makuja on tungettava suuhun, kun edullisesti saa, myös viinikumeja ja paskaa suomijazzia.
Jokaisella festivaalilla leijuu ilmassa henkinen pieru, jota voi esittää olevansa haistamatta, mutta siellä se silti käryää.
Ilosaarirockin ”leppoisaa tunnelmaa” hehkuttavat aina samat eltaantuneet hahmot, joiden elämän leppoisuus on pilannut. Leppoisuus on sitä, ettei kukaan välitä, jos sinä et yritä yhtään mitään.
Ruisrockin kusimutaisesta loukosta ei pääse pois. Viattomalla festivaalivieraalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin kuunnella jääkiekkonuuskajengin kanssa Von Hertzen Brothersia.
Provinssirockissa hallitsee paskamainen linjattomuus. Kokonaisuus miellyttää ihmisiä, jotka kirjoittavat Facebookissa lempimusiikikseen ”kaikkiruokainen”.
Kaupunkifestivaalien Tammerfestin ja DBTL:n pääesiintyjät hurmaavat suuria joukkoja Keskustorin teltassa tai jokilaivoilla, kun lauteille nousevat artistit Hanabisse ja Kuivasiideri.
Pori Jazzeilla tekisi mieli tunkea se Siwan patonki piknikihmisten hanuriin ja Jo Stance syvälle perään. Flow`ssa haisee näennäinen rentous, vaikka oikeasti paikalla ovat anaaliuden mestarit vuosimallia 1975-1995.
Tiedän. Mikään ei ole tympivämpää kuin laiska valittaminen festivaaleista. Festarivierasta on helppo halveerata: hän on remuava juoppo ilman suuria intohimoja ja rajoitteita. Kannattaa silti muistaa, että hän on kulttuurin karjaa, joka pitää koneiston liikkeessä.
Eiköhän yritetä keksiä jotain kivaa sanottavaa, joka piristäisi tärkeää festarivierasta. Tuota, hetkinen.
Festarivieras, näytä vielä sun hieno tatska.
Tero Kartastenpää
