02. helmikuuta 2012
Teksti:

Lontoon yliopiston tutkimuksen mukaan ihmiset, joilla on ohimolohkoissaan suuret mantelitumakkeet, ovat konservatiiveja. Mantelitumakkeet säätelevät pelon tunnetta, ja pelko saa nisäkkään reagoimaan uusiin tilanteisiin torjuvasti.

Yle on luonnollisesti pyytänyt asiantuntijan kommentoimaan tutkimusta presidentinvaalien näkökulmasta. Aalto-yliopiston professori venkoilee jutussa vähän kiusaantuneena, mutta suostuu lopulta esittämään arvion: jos yhteiskunnan ilmapiirissä on esimerkiksi heikosta taloustilanteesta johtuen paljon pelkoa, jopa pienimantelitumakkeiset ihmiset voivat intoutua äänestämään konservatiivista, siis suuritumakkeista, ehdokasta.

Oma teoriani on erilainen. Mitä enemmän huolta ja epävarmuutta yhteiskunnallisessa ilmapiirissä on, sitä useampi meistä pyrkii kuvaamaan politiikkaa biologisena ilmiönä.
”sä oot aikuistumassa”, ystäväni sanoo Kurvin William K:n karvaisen pöydän ääressä kuunneltuaan pähkäilyäni hankalasta valinnasta.

(Hei Kurvin William K:n väki, miksi teillä on matot pöydillä? Pestäänkö niitä ikinä?)
”Sä oot aina ennen perustellut kaikkia tekojasi sillä, että vaan olet sellainen ihminen, joka syntyjään toimii näin. Nyt puhut siitä, mikä on järkevää ja oikein.”

Ystävä on oikeassa: olen ollut varsinainen baaridebatoinnin Henry Laasanen. Jos minulta on kysytty, miksi särmikäs nuori poliitikko äänestää eduskunnassa konservatiivisesti tai miksi itse olen ihmissuhteissani umpimielinen idiootti, olen iloisesti hölpöttänyt vastaukseksi jotain sosiaalidarwinismin, kyökkipsykologian ja peliteorian niljaisilla rajamailla liikkuvaa sontaa.

 

Tämän taantuman aikana tiedeuutiset ovat täyttyneet tutkimuksilla siitä, miten yksi jos toinenkin aivorakenteen koukero tai evoluution muokkaama vaisto ohjaa toimintaamme yhteiskunnassa. Eurooppa-ministeri Alexander Stubb kutsuu euroaluetta darwinistiseksi järjestelmäksi, jossa vahvan luottoluokituksen maiden kuuluu alistaa heikompia.

Talousjärjestelmän voidessa huonosti meidän pitäisi katsoa yhteiskuntaamme kirkkaasti ja rehellisesti, oma vastuumme tuntien. Silti teemme päinvastoin. Epävarmuus vahvistaa taipumustamme kiertää vaikeat kysymykset palaamalla evoluutiosta, uskonnosta tai uusklassisen taloustieteen laskentakaavoista johdettuihin fatalistisiin selityksiin.

Evoluutio on toki maailman kiinnostavin asia, ja pulskien mantelitumakkeiden poliittisuutta käsitteleville uutisille olkoon täällä paikkansa. Silti minä – tämä uusi, aikuisempi minä – soisin niiden ympärille mahtuvan enemmän kontekstia ja viisautta, vaikkapa verrattomalta evoluutiobiologi Stephen Jay Gouldilta:

”Einsteinin aivojen paino ja koukerot kiinnostavat minua lopulta jostain syystä vähemmän kuin se lähes varma seikka, että yhtä lahjakkaita ihmisiä on elänyt ja kuollut puuvillapelloilla ja hikipajoissa.”

 

Hanna Nikkanen