07. helmikuuta 2012
Teksti:

Ei siitä pitänyt tulla mitään sen isompaa. Mitä nyt kaksi muusikkoa testaavat, saisivatko he tehtyä yhdessä musiikkia.

Cats on Firessä soittanut Henry Ojala ja Le Future Pompistessä laulanut Jessika Rapo tutustuivat bändien yhteiskiertueella Ruotsissa kahdeksan vuotta sitten. He päättivät kokeilla, pystyisivätkö he tekemään yhdessä musiikkia, joka ei muistuttaisi kummankaan aikaisempia bändejä.

Bändin ensimmäinen keikka oli Turun Dynamossa keväällä 2009. Parivaljakko haali ystäväpiiristään soittajat livekokoonpanoon.

Dynamo-vedon jälkeen asiat etenivät hetken pikakelauksella. Bändin toinen keikka oli kolme kuukautta myöhemmin indiepop-festivaalilla New Yorkissa, kiitos Myspaceen ladattujen kappaleiden. Ne olivat eksyneet portlandilaisen Shelflife-yhtiön kykyjenetsijän korviin. Shelflife nauttii suurta arvostusta indiepop-piireissä. Yhtäkkiä Burning Heartsilla oli päämäärä: tehdä albumi.

”He tykkäsivät meidän demoista tosi paljon ja olivat julkaisseet The Radio Dept.:iä ja muita bändejä, joista pidimme”, Ojala sanoo.

Bändistä alettiin kohista indiepop-piireissä. Siitä supistiin blogeissa ja klubien nurkkapöydissä. Menneenä syksynä Lontoossa eräs indiepopdisko julisti flyerissään soittavansa muun muassa Burning Heartsia – bändiä, jota hädin tuskin tunnettiin Suomessa.

Bändin New Yorkiin vienyt voima oli suureksi osin I Lost My Colour Vision -biisin diskosoiton ja Shelflife-yhtiön maineen summa.

”Ne tyypit, jotka arvostavat sitä juttua, ovat hardcore-faneja. He kuuntelevat pelkästään indiepoppia tai tweetä ja lopettavat tykkäämästä bändeistä, kun niistä tulee liian suosittuja. Me olemme avaramielisempiä ja kaikkiruokaisempia”, Ojala sanoo.

”He kuitenkin saavat paljon aikaan, järjestävät paljon festareita ja keikkoja. Siinä mielessä se meininki on kuitenkin hyvä juttu.”

Vaikka indiepop-postimerkkeilijät ottivat Burning Heartsin avosylin vastaan, Suomessa bändi pysyi tuntemattomana.

Vuonna 2009 julkaistu debyyttilevy Aboa Sleeping ilmestyi vain Pohjois-Amerikassa. Asiat etenivät ruotsalaisessa levy-yhtiössä niin tahmeasti, että Rapo ja Ojala kokivat parhaaksi jättää albumin julkaisematta Euroopassa.

Mediahuomio jäi vähäiseksi, eikä Aboa Sleepingiä arvioitu suomalaislehdissä lainkaan.

”Ennenkin on aina ollut fiilis, että ne jotka tykkää musasta, löytää kyllä sen”, Ojala sanoo.

”Jos on hyvää musiikkia, mitä tarjota, se kyllä leviää helposti internetissä.”

Nyt, kolme vuotta myöhemmin Burning Hearts on noussut vihdoin suomalaisen musiikkiväen suurennuslasin alle. Viime syksynä bändin livekokoonpano vakiintui nelihenkiseksi, kun siihen liittyivät Johan Ekström ja Niko Kivikangas.

Bändin helmikuun alussa ilmestyvää toista levyä Extinctionsia voi varauksetta tituleerata yhdeksi talven tärkeimmistä kotimaisista indiejulkaisuista. Rumba ja Soundi ehtivät jo arvioida levyn neljän ja viiden tähden arvoiseksi.

Odotuksia kasasi viime kesänä ilmestynyt Into the Wilderness -ep, jolta lohkaistu samanniminen biisi valloitti kärkisijoja kriitikkoäänestyksissä niin Rumbassa, Nuorgamissa kuin YleX:lläkin. Rapo pitää ep:tä välipysäkkinä kotikutoisemman debyytin ja tulevan kakkoslevyn valtavien melodiakaarien ja lohdullisen kuulauden välillä.

Kun ulkomailla ollaan jo valmiiksi innostuneita Burning Heartsista, voi pitää jopa ihmeenä, kuinka bändistä ei ole vielä ehditty julistaa ”Suomen seuraavaa vientitoivoa”. Siitä Rapo ja Ojala eivät ole lainkaan pahoillaan.

Uutuudenpalvonta on Ojalan mukaan liian hallitsevaa suomalaisessa musiikkimediassa.

”Kun on uusi bändi, kaikkia kiinnostaa, mutta kun bändi menettää uutuutensa, siitä ei puhuta vaikka menisi tosi hyvin. Mieluummin puhutaan niistä, jotka ovat tulossa.”

”Varsinkin Suomessa nuolaistaan nopeasti ja sitten haukutaan, kun ei mennyt niin hyvin kuin piti”, Rapo sanoo.

”Eikö olisi parempi katsoa, mitä tapahtuu ja sitten kehua, jos menee hyvin.”

Sanat ja kuva Oskari Onninen