08. joulukuuta 2011

Sarjakuvataiteilija Ville Ranta mätkii töissään poliitikkoja ja karsastaa junttien Suomea.

Joskus kipinöihin pitää puhaltaa kunnolla. Sen tietää sarjakuvataiteilija  Ville Ranta, 33, joka kyyristelee kamiinan ääressä. Oulun Pikisaaren taiteilija-asunnossa on 18 astetta lämmintä. Täällä syntyvät sarjakuvaromaanit sekä  Kirkko ja kaupunki -lehden pilapiirrokset, jotka kirvoittavat säännöllisesti sekä kiitoksia että uhkauksia erota kirkosta.

”Joskus lämmitän vain tätä työhuonetta. Muu asunto muuttuu ihan hyiseksi.”

Istumme sivellinmukien vieressä siksi, että sarjakuva natisee liitoksissaan.

Ensinnäkin Finlandia-kohut. Suomen Kirjasäätiö ei huolinut Ville Tietäväisen sarjakuvaromaania Näkymättömät kädet Finlandia-ehdokkaaksi. Sarjakuva-Finlandia puolestaan jäi keväällä jakamatta, koska tuomari M. A. Numminen piti kisan tasoa huonona.

Syksyllä on kiihtynyt myös vääntö sarjakuvan asemasta. Kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.) teki vähäisestä tuesta kulttuuriministerille kirjallisen kysymyksen. Valtio tukee sarjakuvaa yhä muotoilun alalajina.

Ranta on sopiva mies puhumaan kohuista. Jossain vaiheessa hän oli yhtä kuin suomalaisen sarjakuvan kohu. Mutta puhutaan ensin muiden kiistoista.

”Luulin ensin, että se oli WSOY:n provo. En uskonut, että he lähettävät Tietäväisen kirjaa kisaan tosissaan. ”

Rannan mukaan sarjakuvaromaani ei ole romaanin, vaan sarjakuvan laji. Vain pieni osa sarjakuvista on kaunokirjallisuutta. Sellaista hän kokee itse tekevänsä, marginaalissa. Menestynein teos Kajaani (2008) on luonnosmaisesti piirretty 288-sivuinen jättiläinen.

Entä se Sarjakuva-Finlandia? Sitä on Rannan mielestä haukuttu sillisalaatiksi ihan syystä. Eivät runot ja kolumnitkaan kilpaile keskenään.

”Kerran Sarjakuva-Finlandiassa oli ehdolla tietokirja Kekkosesta. Ei siinä ole mitään suuntaa.”

Onko suomalaisen sarjakuvan puhuttu nousu sitten ihan puppua? Ei, Ranta toppuuttelee. Nimekemäärät kasvavat, uusia taitureita puskee markkinoille. Strippikokoelmat keikkuvat listoilla. Kulttuuriministeri  Arhinmäki on luvannut sarjakuvalle omaa riviä budjetissa ja vahvempaa asemaa uudistuvassa taidetoimikuntalaitoksessa.  Suomalainen vaihtoehtosarjakuva kiehtoo Ranskan, Saksan, Britannian ja Ruotsin kustantamoita. Rannan pöytää peittävät kopiopaperit, joiden puhekupliin hän tekstaa ranskaksi.

Komeron ovessa on pinkki tarra, jossa lukee Asema 10 vuotta. Rannan osaksi pyörittämä Asema-kustannus pyrkii murtamaan vaihtoehtosarjakuvan puurtajia ulos marginaalista. Itse Ranta epäilee olevansa nurkassa ikuisesti.

”En viitsi edes käydä [sarjakuvaharrastajien] Kvaak.fi:ssä , kun siellä tulee niin käsittämätöntä kritiikkiä.”

kurkistetaan 1990-luvun lopulle. Junavaunussa pulistaan. Joukko Helsingin sarjakuva-aktiiveja tekee ostoiskun tamperelaiseen Kukunor-kauppaan. Sieltä saa uutta ranskalaista sarjakuvaa paremmin kuin Helsingistä.

”Helsingin Akateemiseen kirjakauppaan tuli aina kolme kappaletta uusia ranskalaisia albumeja. Yhden osti Johanna Rojola, toisen nykyinen yhtiökumppanini Mika Lietzén. Me muut tapeltiin siitä kolmannesta.”

Rannan parhaat ystävät ovat yhä tätä väkeä: sarjakuvapiireistä, kustantamoista, toimituksista. Joskus joku kaivaa laukusta naureskeltavaksi 13-vuotiaan Rannan taidonnäytteen, vuonna 1992 omakustanteena julkaistun Matka Limpopoon -viidakkoseikkailun.

Kymmenvuotiaana se nimittäin alkaa, sarjakuvien piirtäminen serkkujen ja kahden pikkuveljen kanssa Oulun Nokelassa. Silloin myös vanhemmat eroavat. Ranta ahmii Asterixeja ja Tinttejä ja piirtää yhä pidempiä tarinoita.

”Lukiossa päätin, että haluan jonnekin kauniiseen yliopistoon.”

Helsingissä Ranta opiskelee kotimaista kirjallisuutta ja yleistä kirjallisuustiedettä. Hän poimii estetiikan ja saksalaisen kirjallisuuden kursseja kuin irtokarkkeja. Eihän sillä menolla valmistu, mutta esikoistyö Sade (2003) valmistuu. Sen vedellä täyttyvässä kaupungissa kulkee ratikoita.

Sitten kulttuurilehti Kaltion päätoimittaja Jussi Vilkuna taivuttelee ystävänsä töihin. Pari vuotta Oulussa tehdään Rannan mielestä radikaalia laatulehteä.

”Se kaikki päättyi Muhammad-kohuun”, Ranta sanoo ja kohentaa tulta rätiseväksi.

helmikuussa 2006 Ranta piirtää Kaltion verkkosivuille profeetta Muhammadin hölmössä naamarissa, tanskalaisia pilapiirtäjiä puolustaakseen.

”Olin ainoa Suomessa, joka piirsi jotain. Ensin syytin vain piirtäjiä, mutta sitten tajusin, että syy on myös lehdissä, jotka eivät julkaise.”

Kohu johtaa päätoimittajan erottamiseen ja Rannan irtisanoutumiseen. Yhteistyö Kaltion kanssa katkeaa vuosiksi. Hiljaisuus laskeutuu. Kuukausien kuluttua töiden kysyntä räjähtää. Rannasta on tullut nimi.

Ranta seisoo yhä ylpeästi Muhammad-sarjakuvan takana. Nyt, vuoden 2011 kontekstissa, hän piirtäisi silti toisenlaisen työn.

”Muhammadin kasvojen piirtäminen ei ole vain islamismin tai terrorismin kritiikkiä, vaan myös hyök-käys tavallisia muslimeja vastaan. Kun sitä on miettinyt vuosikausia, niin tätä puolta ei pysty kieltämään.”

Sitten Ranta tuo syliin läppärin. Ruudulla on uusi Muhammad-sarjakuva, Kaltion tulevaan sensuurinumeroon. Työ pilailee nyt mustilla sensuurilaatikoilla.

”Huomasin, että suhtauduin nyt huomattavasti kunnioittavammin tuohon islam-puoleen, vaikka Kaltiolla ei varmaan ole yhtäkään muslimitilaajaa. Netissä kaikki kuitenkin on kaikille.”

Uskontoteema on koukuttanut Rannan. Hän sanoo kuitenkin olevansa nyt vakaumukseton, vaikka Eräänlaisia rukouksia (2009) kertookin kipuilevasta palaamisesta ortodoksiseen kirkkoon. Luterilaista kirkkoa Ranta sanoo arvostavansa siksi, että se edes yrittää seurata yleisen moraalin muutosta. Kuinka erilaisina hän näkee valtakirkon ja oman, ortodoksisen kirkkonsa?

”Mä en oikeastaan tunne kumpaakaan.”

Siinä Ranta kyllä vähättelee. Uskonnon ymmärryksen perusteella Kirkko ja kaupunkikin häntä pyysi piirtäjäksi.

Ranta mätkii Kirkon ja kaupungin pilakuvissaan myös politiikkoja. Viime aikoina on nähty Merkeleitä, mutta vielä enemmän Hakkaraisia, Oinosia ja  Soineja. Vielä vuonna 2009 Ranta sanoi Vapaa-ajattelijan haastattelussa, ettei halla-aholaisten ajatuksia ole tarvetta erikseen pilkata. Perussuomalaisia hän piti ”jännänä” populistipuolueena. Nyt mieli on muuttunut.

”Vaikein pala on uusi kieli, joka on tullut perussuomalaisten nousun myötä. Se on melkoinen temppu, että kukaan ei ole enää rasisti. ”

Ranta haluaisi järkäyttää piirroksillaan nurkkakuntaisuutta, joka on levinnyt kaikkiin puolueisiin.

”Ei mun tyylini ole karkea. Rajuus johtuu vain siitä, että Suomessa piirtäjät ovat kauhean kilttejä.”

Isojen uskonnollisten ja poliittisten teemojen lisäksi Ranta käsittelee omaa elämäänsä. Isyyden kipuja hän latasi kokonaisen Isi on nyt vähän väsynyt -albumin (2005) verran. Sen jälkeen Ranta on myös eronnut 8-vuotiaan Fiinun  ja 5-vuotiaan Inkerin äidistä. Piirrosblogissaan Ranta murskaa angstissaan viinilaseja vasaralla ja ui tyttöystävä  Rebekan kanssa alasti mökillä. Rebekkaan, Oulun seurakuntayhtymän tiedottajaan, Ranta rakastui töiden kautta. Piirtämällä tilittäminen on Rannalle välttämätöntä, mutta myös vaikeaa.

”Kyllä mä joskus tiedän, että nyt kuva osuu johonkin ystävään. Kun lapset kasvavat, niiden kuvaaminen julkisesti on monimutkaisempaa.”

Blogissa henkilökohtaisuus saa nyt väistyä. Törkypalaute perheestä riitti. Ranta – erään lukijan mukaan ”äärettömän itsekäs taiteilijaklisee” – on näpäyttänyt aiheesta netissä pilakuvallakin.

”Olen alkanut ymmärtää, miksi fiktio on keksitty.”

Blogissa Ranta on kuvannut ulkopuolisuuttaan vaikkapa lätkähuumasta. Vuonna 1995 hän sai kiljutonkasta naamaansa, eikä tänäkään keväänä innostunut ”kännisistä junteista”.

”Finaalin yönä vessan ilmavaihtokanavasta kuului torin ölinää. Päättelin, että nyt on tullut se kulta.”

Nyt kuuluu vain soitinkorjaamon ääniä naapurista. Ranta innostuu muistelemaan Helsingin Juhlaviikkojen Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho -oopperaa, jossa hän oli mukana live-piirtäjänä.

”Oli suurenmoista olla niin hienon orkesterin kuin Avanti!:n kanssa, nautin siitä musiikista ihan valtavasti.”

Aika irrallaan Ranta on automarkettien Suomesta. Lähiöön hän ei muuttaisi.

”Pallogrilli on mulle vihan kohde. Keskioluesta pidän.”

Pitää Ranta myös halkojen hakkaamisesta ja Stockmann-reissuista kumisaappaissa. Niihin Oulu on hyvä. ”Kulttuurielitistiksi asun marginaalisessa paikassa, koska kulttuurielitistin pitää asua Helsingissä tai Tampereella.”

Ranta kokee Oulunkin piirit välillä vieraannuttaviksi.

”Kulttuurielämä on täällä sellaista himmeää, rock-henkistä outoilua. Klubilla voi olla ihan tappavaa teatteri-improvisaatiota tai järjettömän huono runoilija, ihan tahallaan.”

Yöelämän sijaan Ranta viihtyy ihan vain yksin saaressa (”en ole baariluuta”). Viikonloppuisin ja lomilla tulevat lapset, usein myös Rebekka 7-vuotiaan tyttönsä kanssa.

”Tyttöystäväni lapsi ei suostu tulemaan tänne, jos mun lapseni eivät ole kotona. Täällä on kuulemma painostavan hiljaista ja kolkkoa.”

Nyt kamiinasta kyllä leviää mukavaa lämpöä, mutta ollaankin työhuoneessa.

”Työ pilasi mun avioliiton. Avioeron jälkeen mulle on ollut selvempi tämä taiteilijuuden ja muun elämän suhde.”

Taiteilijuuteen kuuluu silti sivullisuus arjen rutiineista. Arki on Rannalle ”kirosana”.

”Ei ole aikaa ajatella eikä piirtää. Aina tulee vastaan jotain. Jos lapset tulevat koulusta ja kerhosta neljältä, se on aivan liian aikaisin.”

Nyt lasten sängyt ovat siistit. Lieden vieressä roikkuu hienoja kokkiveitsiä. Kahvia ei silti juoda, koska se on loppunut.

”Olen 2000-luvun kunnollinen isä. Teen lapsille monipuolista kasvisruokaa ja siivoan. Mutta olen toivottoman hidas.”

Verkkaan Ranta kypsyttelee myös sarjakuvaromaania. Se kuvaa 1800-luvun Oulun nuoria lehtimiehiä ja herätysliikkeen tyttöä, Ranta kertoo hyvästellessään.

”Romaanissa ei ole juonta. Kustannustoimittajan vaivautunut ähinä välittyi sähköpostiviestissä”, hän myhäilee.

Ensi sarjakuvafestivaaleille Rannalta ilmestyy jokin pieni julkaisu. Muuten hän on sivussa, mielellään.

”Jos on julkaissut kirjan, on pakko mennä inhottaviin paikkoihin, kuten Tampereen kirjamessuille.”

Siellä Ranta sanoo esiintyneensä pari vuotta sitten noin kuudelle ihmiselle, palelleensa ja saaneensa flunssan. Mieluummin hän jää lietsomaan kipinöitä.

 

Kuka

Ville Ranta, 33, on oululainen sarjakuvataiteilija. Hän piirtää pilakuvia esimerkiksi Kirkko ja kaupunki -lehteen sekä kulttuurilehti Kaltioon. Häneltä on julkaistu suomeksi kahdeksan teosta, viimeisimpänä  Sankari-tekoja  (2010) ja menestyneimpänä Kajaani (2008). Ranta palkittiin Suomen sarjakuvaseuran Puupäähatulla vuonna 2009. Kansalaisten sähköisiä oikeuksia puolustava yhdistys Effi palkitsi Rannan vuonna 2007 sananvapauden puolustamisesta Muhammad-kohussa. Ranta on opettanut sarjakuvaa Limingan taidekoulussa. Hän harrastaa barokkimusiikkia ja jazzia.

Himottaa 

”Punaviini. Se antaa ihmiselle iloa ja rohkeutta. Piirtäessä kaksi lasia on maksimi.”

Kaduttaa
”Rohkeuden puute. Ihmisenä en ole kovin rohkea, taiteilijana mun täytyy olla.”

Kyrpii
”Kiire. Sähköposti on suurin viholliseni.”

 

Sanat Veera Jussila, kuva Tatu Blomqvist