02. syyskuuta 2011
Teksti:

Laulaja Astrid Swan rakasti gradun tekoa.

”Siinä sai tutkia itse, yhdistellä asioita ja luoda jotain uut­ta”, maisteri tiivistää. Moni on salaa samaa mieltä.

Gradunteko on brändätty päin honkia. Sille luodaan myyt­tisen kauheita mittasuhteita jo fuksisuunnistuksen ensim­mäisillä rasteilla. Olin graduseminaarin alkuun asti varma, että iso-G on jotain niin työlästä, vaikeaa ja yksinäistä, että en voi selvitä hengissä. Sain vatsanväänteitä muiden Faceboo­kissa roikkuvien graduepätoivosta ja yliopiston vessojen kir­joituksista.

Sitten loin GRADU-tiedoston koneelleni ja lainasin pari aiheeseeni liittyvää kirjaa. Valkeni, että minua oli huijattu. Sain puhtia tahmeisiin hetkiin valmistujaisfantasiastani ja kuulemastani viisaudesta: paska gradu on parempi kuin teke­mätön gradu. Vuosihan siinä meni, mutta valmista tuli. Skumppaa ja vieraita riitti aamuun asti.

Gradunteko on lukemista, pähkäilyä, huomaamista ja kaikis­ta näistä kirjoittamista. Sitä on monen akateemisen duuni tule­vaisuudessakin, sirpaleisen tiedon yhdistelyä ja hallintaa. Ei sen pahempaa kidutusta. Graduntekijä vaan saa yleensä itse päättää aiheestaan, aikatauluistaan ja lounaidensa pituudesta.

Uusi opiskelija, sokerina hopsisi pohjalla odottaa se antoi­sin: saat vuoden tai jopa kaksi perehtyä siihen, mikä kiinnos­taa eniten, ja parhaassa tapauksessa siitä vielä maksetaan.

Maria Ruuska

Juttuun: Naiset kiinnostavat maisterirokkaria