03. maaliskuuta 2011
Teksti:

Leah Chishugi selvisi hengissä Ruandan verilöylystä – ja tuntee siitä yhä syyllisyyttä. Hän palaa maahan kolmesti vuodessa.

Vartuin vanhempieni ja yhdeksän sisarukseni kanssa keskimäärin täydellisen onnellisena.

Tunsin käsien nostavan minut ja tiesin eltaantuneesta hajusta ja pehmeän lihan ja kovien luiden kosketuksesta, että minut oli heitetty kuolleiden ruumiiden joukkoon. Sitten kaikki musteni.

Molemmat lainaukset ovat peräisin Leah Chishugin muistelmateoksesta Pitkä matka paratiisiin, vieläpä peräkkäisiltä sivuilta. Ensimmäinen ote kertoo hänen lapsuudestaan, jälkimmäinen teini-iästä.
Niiden välissä käynnistyi kansanmurha.

”Minun täytyy käsitellä pelkojani päivittäin loppuelämäni ajan”, hän kertoo puhelimitse Lontoosta nyt, vajaat 17 vuotta myöhemmin.

Huhtikuun kuudentena päivänä vuonna 1994 Ruandan presidenttiä Juvénal Habayrimanaa kuljettanut lentokone ammuttiin alas sen lähestyessä Kigalin lentokenttää. Hutuarmeijan ääriryhmän tekemänä pidetty isku sytytti järjettömät väkivaltaisuudet, jotka vaativat kolmessa kuukaudessa yli 800 000 tutsin ja maltillisen hutun hengen.

Militanttisten kuolemanpartioiden lisäksi naapurit silpoivat toisiaan, opettajat oppilaitaan ja lääkärit potilaitaan. Kokonaisia kyliä hävitettiin viimeiseen tutsiin asti, eikä etenkään naisille ja lapsille saanut osoittaa armoa.

Järjestelmällistä kansanmurhaa oli suunniteltu pitkään. Taustalla olivat kolonialismista asti juontaneet jännitteet hutu­enemmistön ja tutsivähemmistön välillä. Heimot kuuluivat pikemminkin eri kastiin kuin etniseen ryhmään.

”Minulla oli etuoikeutettu lapsuus. Isäni ja äitini olivat hyvin rakastavia, ja minulla oli kaikkea mitä lapsi vain voi toivoa”, Chishugi kertoo. Hänen vanhempansa kuuluivat vauraaseen eliittiin eli tutseihin.

Kun Kigalin kohtalokas isku tapahtui, Leah Chishugi oli poikansa Jean-Lucin ja lastenhoitajansa Donatan kanssa odottamassa lentäjämiestään Christiania samalla lentokentällä. Hetkeä myöhemmin kaduilla virtasi veri. 17-vuotias Chishugi selvisi teurastuksesta, vaikka Interahamwe-nuorisojärjestön hutumiliisit sivalsivat viidakkoveitsellä hänen vatsansa auki. He luulivat tappaneensa hänet ja Chishugi luuli itsekin kuolevansa. Ruumiskasaan virumaan jätetty nainen kuitenkin virkosi ja pakeni Zaireen puolivuo­tias poika sylissään ja kolme muuta lasta mukanaan.
Chishugi luuli miehensä kuolleen, mutta löysi tämän elossa Cape Townista, johon molemmat olivat päätyneet pakolaisiksi.

Nykyään Chishugi asuu Pohjois-Lontoossa. Sitä ennen hän matkusti Afrikan maasta toiseen: Kongosta (entinen Zaire) Tansaniaan, sieltä Keniaan, Sam­biaan, Mosambikiin ja vielä Etelä-Afrikkaan ennen kuin lentoliput Englantiin oli hankittu.
”En halunnut jäädä Afrikkaan, koska tapahtumat olivat liian lähellä. Tiesin vain, että halusin paeta niin kauas kuin mahdollista,” hän sanoo.
”Brittiläiset ystäväni rohkaisivat minua tulemaan tänne. Minulla ei ole perhettä eikä sukulaisia Englannissa, mutta olen saanut paljon uusia ystäviä ja heistä on tullut perheeni.”

Chishugi työskenteli pitkään sairaanhoitajana, mutta lopetti sen pystyäkseen keskittymään täysipainoisesti hyväntekeväisyystyöhön.
”Hoitotyö on raskasta, joten olin jatkuvasti uuvuksissa. Tällä hetkellä keskityn ainoastaan hyväntekeväisyyteen. Minusta tuntuu, että voin antaa enemmän matkustaessani ja tavatessani uhreja kuin jos työskentelisin vain yhdessä sairaalassa”, Chishugi sanoo.

Hän johtaa Everything is a Benefit -järjestöä, joka auttaa sotatraumoista kärsiviä naisia ja lapsia itäisessä Kongossa. Kongon sisällissodan joukkoraiskaukset ja -tuhoamiset olivat seurausta Ruandan verilöylystä ja pakolaisvyörystä.

Työnsä takia Chishugi palaa kolmesti vuodessa kansanmurhan tapahtumapaikoille, viimeksi lokakuussa.
”Ruanda on kaunis maa. Paikka on muuttunut paljon, mutta se ei estä vanhoja muistoja nousemasta pintaan. Toivon, että jonakin päivänä kauhukuvat eivät enää palautuisi mieleeni, kun saavun Ruandaan.”

Pitkä matka paratiisiin -teoksen kirjoittaminen oli raskas prosessi, kuten minkä tahansa terapian läpi käyminen.
”Alkuun oli hyvin vaikea hyväksyä sitä, että minulla on katto pääni päällä, leipää, peitto, lämpöä ja kaikkea, mitä tarvitsen.”

Satojen tuhansien muiden uhrien lisäksi neljä Chishugin yhdeksästä sisaruksesta murhattiin – vieläpä heidän äitinsä silmien edessä. Isä menehtyi autopommi-iskussa. Kirjassaan Chishugi tunnustaa tuntevansa syyllisyyttä siitä, että hän selvisi hengissä.
”Saadakseni rauhan minun täytyy selvittää, miksi juuri minä jäin eloon. Elän etuoikeutettua elämää, sillä Afrikassa on vain köyhyyttä. Minulla on kaikkea.”

Leah Chishugi Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa to 3.3. klo 17.
Pitkä matka paratiisiin -kirja ilmestyi suomeksi Likeltä 26.2.
www.everythingisabenefit.org

Sanat: Marko Ylitalo
Kuva: Like