Auringonvalo tulvii lentokoneen ikkunoista. Ensin näkyy pelkkiä pilviä, sitten kone kaartaa kohti pohjoisafrikkalaista lentokenttää. Kun pyörät tärähtävät maan kamaralle, kyydissä istuva 12-vuotias tyttö miettii kotiin jääneitä kavereitaan.
Eletään vuotta 2005. Muutamia päiviä aikaisemmin Maria on hyvästellyt ystävänsä. Nähdään vuoden päästä, hän on huikannut. Vuoden eroksi hän sitä silloin luuli.
”Isä päätti, että mennään siskon kanssa tutustumaan hänen kotimaahansa. Oppimaan kieltä ja tapaamaan sukulaisia”, nyt 18-vuotias Maria kertoo.
”Sitä ennen oltiin asuttu Suomessa, eikä oltu matkustettu pidemmälle kuin Tukholmaan. Olin jo sen verran vanha, että mulla oli kaikki kaverit täällä. Eikä mua silloin suoraan sanottuna kiinnostanut lähteä paikkaan, josta en tiennyt oikein mitään.”
Maahanmuuttajataustaisia lapsia ja nuoria, sellaisia kuin Maria, katoaa koulunpenkeiltä ja harrastuksista koko ajan. Helsingissä 5 000 lasta opiskeli vuonna 2009 suomea toisena kielenä. Lukukauden aikana 123 heistä kirjattiin ”ulkomaille muuttaneiksi”. 92 oli kadonnut ilman syytä. Minne he menevät, sitä ei aina tiedetä.
Suurimmassa osassa muuttoja ei tietysti ole mitään hämärää. Perheet muuttavat ulkomaille hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta eivät muista tai halua kertoa siitä viranomaisille. Toisaalta kaikki katoamistapaukset eivät tule viranomaisten tai järjestöjen tietoon. Huhupuheita sen sijaan liikkuu paljon.
Maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten lähettäminen pois Suomesta nousi julkisuuteen viime vuonna, kun Ihmisoikeusliitto julkisti asiasta selvityksen. Sitä varten haastateltiin yli 60:tä maahanmuuttajien kanssa työskentelevää. Koulujen ja neuvoloiden työntekijät kertoivat tutkijoille, että lapsia katoaa jatkuvasti.
Minne lapset katoavat ja miksi? Ja miltä lähtö vieraaseen maahan heistä tuntuu?
Kyseenalaisia kasvatuskeinoja
Helsingin kaupungilla sosiaalityöntekijänä työskentelevä Mukhtar Abib tietää 2000-luvulta kymmeniä tapauksia, joissa teini-ikäinen poika on lähetetty sukulaisten luo ikään kuin jäähylle kuukausiksi tai jopa vuosiksi. Hän on tehnyt töitä rikoksiin syyllistyneiden afrikkalaistaustaisten nuorten kanssa vuodesta 2001. Sitä ennen Abib työskenteli lastensuojelulaitoksissa.
Abibin mukaan lähettämisen syynä ovat kasvatusvaikeudet ja pelko siitä, että nuori joutuu ”pahoille teille”, omaksuu suomalaisen yhteiskunnan tavat ja unohtaa juurensa.
Maahanmuuttajataustaiset lapset oppivat monesti vanhempiaan nopeammin täkäläisen yhteiskunnan tavoille. Joskus liiankin hyvin – usein lähettämisen syynä on koulusta pinnaaminen, päihteiden käyttö tai rötöstely.
”Toisin kuin lapsilla, vanhemmilla ei ole tarpeeksi tietoa valtaväestön kulttuurista tai kontaktia tavalliseen suomalaiseen ihmiseen ja järjestelmään ylipäätään. He lähtevät ratkaisemaan ongelmia välillä primitiivisestikin”, Abib sanoo.
Kulttuurituottajan ja vuosia nuoriso-ohjaajana työskennelleen Abdi Asisin kolme kaveria lähetettiin hetkeksi Somaliaan. Syynä olivat vaikeudet koulussa ja kotona.
”Heidät lähetettiin sukulaisten luo, jotta he oppisivat, ettei kaikkialla eletä samalla tavalla ja jotta he oppisivat arvostamaan sitä mitä heillä on. He joivat ja riehuivat ulkona. Nyt he ovat tulleet takaisin fiksumpina.”
Asisin mukaan taustalla on vanhempien huoli ja halu suojella. Hän puhuu toisesta mahdollisuudesta. Viranomaiset ovat palauttaneet hänen ystäviään Somaliaan rikosten vuoksi.
”Ei kukaan toivo eroa. Vanhemmat turvautuivat tähän ratkaisuun, jotta he saavat lapsensa takaisin vielä jossain vaiheessa. Se on paljon parempi kuin että viranomaiset lähettäisivät pois lopullisesti. Vanhemmat antoivat ystävilleni kaksi vaihtoehtoa: joko parannat elämäntapasi tai lähdet. Täällä ei pysty muuttumaan, vanha koira ei opi uusia temppuja.”
Mukhtar Abibin mukaan jäähylle lähettäminen oli yleisempää 1990-luvun loppupuolella, vaikka tapauksia tulee eteen edelleen. Samaa kertoo myös Ihmisoikeusliiton tekemä selvitys.
Somaliasta muutti Suomeen 1990-luvun alussa paljon alaikäisiä lapsia. Kun lasten vanhemmat saapuivat tänne perheenyhdistämisen kautta, kasvattajan rooli ja auktoriteetti eivät välttämättä palanneet käden käänteessä. Malli jäähylle lähettämisestä haettiin Britannian, Ruotsin ja Pohjois-Amerikan somaliyhteisöistä.
”Silloin kuulin melkein joka päivä, että joku on palautettu. Lapsi ajautui erilleen perheestä ja joutui sijaiskotiin, tai hän ei tullut ajoissa kotiin, lopetti koulun ja käytti alkoholia. Sitten vanhemmat ajattelivat, että kokeillaan tätä. Nykyään vanhemmat ovat eläneet pidempään osana tätä yhteiskuntaa, saaneet koulutusta ja oppineet kieltä. He uskaltavat pyytää apua.”
Abib kertoo ymmärtävänsä vanhempien huolen, mutta lähestymistapaa ja keinoja hän ei hyväksy. Suurin osa lähettämispäätöksistä on tehty kuulematta lasta. Vanhemmat – usein isä – päättävät. Monesti lähdöstä kerrotaan lapselle vasta viime hetkellä. Samalla rikotaan lakia ja poljetaan lapsen oikeuksia. Kun lapsi on 12-vuotias, hänen mielipiteensä on otettava huomioon, sanoo lastensuojelulaki. Tätäkin nuorempaa on kuunneltava, jos hän on kypsä ymmärtämään asian.
”Ehkä noin kahdeksan kymmenestä lapsesta ja nuoresta vastustaa lähtöä. Ne kaksi – ne, joille on kerrottu suunnitelmasta etukäteen – saattavat ajatella, että okei, haluan nähdä paikan, jossa vanhemmat on syntyneet.”
Useimmiten vanhempien tahtoon kuitenkin lopulta taivutaan. Noin puolessa Abibin tietämistä tapauksista toinen vanhemmista on lähtenyt mukaan.
”Se on ihannetilanne. Silloin lapsi ehkä säästyy henkiseltä tragedialta. Se on kyllä nähty, että palauttamisella ei saada aikaan ratkaisuja, vaan pikemminkin harmia lapselle ja perheelle.”
Vieraalla maalla
Milloin lapsi sitten lähtee vapaaehtoisesti? Marian tapauksessa näytti siltä, että kaikki oli kunnossa. Suomalainen äiti suostui ja muutti lastensa mukana. Lapsilta ei kysytty. Marian mukaan hänen äidillään ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa. Taustalla oli perheväkivaltaa ja henkistä painostusta.
”Mä olin ainut, joka uskalsi sanoa, etten halua lähteä. Isä raivostui ja löi. Sen jälkeen en sanonut hänelle suoraan enää mitään. Faija oli tyranni, eikä mutsikaan uskaltanut vastustaa sitä. Jos sille rupesi ryppyilemään, sen sitten tunsi siellä, minne hän sattuikaan osumaan.”
Isä jäi Suomeen. Ensin Maria äiteineen ja siskoineen muutti kesäksi maaseudulle suvun luo tapaamaan serkkuja, setiä, tätejä ja mummoa. Syksyn tullen he muuttivat pääkaupunkiin, jossa tytöt menivät kouluun ja oppivat isän äidinkieltä. He asuivat samassa asunnossa isän siskon kanssa. Toisen tädin mies toi kerran viikossa rahaa ruokaan. Jos lapset tai äiti sairastuivat, piti ottaa yhteyttä tädin mieheen, jotta sai rahaa hoitoon ja lääkkeisiin.
”Me asuttiin kaikki samassa huoneessa. Tuntui aika kauhealta lähteä Suomesta, jossa kaikki oli hyvin ja mennä paikkaan, jossa ei tiedetä mitä on lämmitys tai tiivistetyt ikkunat ja roskat poltettiin kadulla. Se oli aika kulttuurisokki”, Maria kertoo.
”Elämä oli sitä, että koulun jälkeen tultiin kotiin, tehtiin läksyt, eikä siellä ollut muuta sosiaalista elämää. Elokuvateatteri oli, mutta se oli `huonoille nuorille` eikä sinne ollut menemistä.”
Vaikka sukulaisia oli ympärillä, he tuntuivat nuoresta Mariasta vierailta.
”Äiti yritti parhaansa mukaan. Mutsihan siellä oli eniten yksin. Ei se puhunut sikäläistä kieltä. Sönkkökielitaidollaan se osasi käydä ostamassa tomaattia ja perunaa torilta. Se keskittyi muhun ja siskoon, ei sillä ollut siellä muuta.”
Vanhempien perhekäsitys saattaa olla paljon laajempi kuin Suomessa kasvaneen lapsen. Vanhemmat ajattelevat, että isosetä ja pikkuserkut ovat lähisukua, mutta lapselle he ovat täysin vieraita ihmisiä.
Mukhtar Abib kertoo pari kuukautta sitten tapaamastaan 14-vuotiaasta pojasta, joka oli palannut jäähyn jälkeen Suomeen. Poika oli lähetetty Somaliaan, sillä hän ei käynyt koulua. Mukaan lähti isä, mutta silti kokemus oli ikävä.
”Hän kertoi, että ihmiset ympärillä olivat olevinaan sukulaisia, mutta heidän kanssaan oli mahdotonta tulla toimeen, kun poika itse oli asunut koko ikänsä Suomessa ja hänellä oli aivan erilainen maailmankuva. Hän kävi siellä yksityiskoulua, mutta kertoi olleensa muille lapsille kummajainen.”
Pojan tapauksessa alkuun näytti siltä, että matkalla oli vaikutusta.
”Hän sanoi minulle, että kyllä täällä [Suomessa] on hyvät oltavat. Hän myös palasi kouluun. Mutta sitten hän taas putosi kärryiltä.”
Abdi Asis puolestaan kertoo täysi-ikäisestä huumeongelmaisesta tuttavastaan, jolle kävi hyvin. Hänet lähetettiin vanhempien kotimaahan ikään kuin vieroitushoitoon. Neljä vuotta Somaliassa asunut tuttava on tällä hetkellä kuivilla ja perheellinen.
”Kun hän tuli takaisin, hän oli kuin eri ihminen. Aiemmin hänellä oli alkoholi- ja huumeongelmia ja hän rötösteli. Ensimmäiset viikot Somaliassa olivat vaikeita, mutta kun hän tutustui paikkaan ja ihmisiin, hänestä tuli paikallinen. Kukaan ei sanonut, että `mene takaisin omaan maahan`, niin kuin täällä.”
Abib sen sijaan ei usko palautukseen kasvatuskeinona tai ratkaisuna. Myös Ihmisoikeusliiton selvityksen mukaan lähettämisestä saattoi joskus olla hyötyä, mutta usein tapahtuma oli traumaattinen ja johti lisäongelmiin. Paluun jälkeen suhde vanhempiin saattaa tulehtua. Lapsi kokee tulleensa hylätyksi ja alkaa kapinoida. Osa syrjäytyy tai lopettaa koulun. Osa taas ei halua olla missään tekemisissä vanhempiensa kanssa. Abibin mukaan joitakin lapsia on sijoitettu sijaisperheisiin tästä syystä. On myös niitä, jotka ovat jäähylle jouduttuaan ottaneet yhteyttä eurooppalaisiin järjestöihin tai pohjoismaalaisiin suurlähetystöihin ja hankkiutuneet itse takaisin Suomeen.
”Koen viranomaisena, että osa vanhemmista pakenee vastuutaan olla läsnä ja kasvattaa. Elämään kuuluu ala- ja ylämäkiä. Osalla vanhemmista ei ehkä ole kaikki hanskassa, mutta ei näitä ongelmia voi ratkaista ilman että etsii ulospääsyä. On täysi utopia, etteivätkö lapset saisi vaikutteita ympäröivästä kulttuurista. Eivätkä vaikutteet aina ole huonoja.”
Ei pelkkiä pakkomatkoja
Kaikki matkat eivät tietenkään ole ongelmallisia. On hyvin yleistä, että lapsia ja nuoria lähetetään kotimaahan kesäksi ja he palaavat takaisin kouluun syksyllä.
”Tiedän erittäin paljon mukavia lomareissuja, joissa on menty vanhempien kanssa kotimaahan. Jopa enemmän kuin niitä, joissa on jotain ongelmallista taustalla”, muistuttaa Tyttöjen talon monikulttuurisesta tyttötyöstä vastaava Anne Väisänen.
”Jos vain on varaa, jokainen perhe haluaa, että lapset kävisivät tutustumassa kulttuuriin. Monelle matka on vähän sama kuin jos suomalaiset matkustavat etelään”, kertoo Abdi Asis.
Lapsia lähetetään lyhyemmiksi ajoiksi oppimaan kieltä, tutustumaan vanhempiensa kulttuuriin ja sukulaisiin tai saamaan uskontoon liittyvää opetusta esimerkiksi koraanikouluissa. Nykyään toinen vanhemmista lähtee usein mukaan. Nuoret lähtevät myös omasta tahdostaan vanhempiensa kotimaahan opiskelemaan, jatkamaan opintojaan tai viettämään välivuotta.
Ongelmia tulee vasta, jos vanhemmat toimivat lastaan kuulematta tai ilman nuoren suostumusta, hänen turvallisuutensa vaarantaen, nuoren vapautta riistäen tai päätökseen painostaen.
”Faija sanoi, ettei me osata kieltä tarpeeksi”
Kun Marian ja hänen siskonsa lukukausi oli lopuillaan, he alkoivat odottaa kotiinpaluuta. Oli sovittu, että tytöt viettäisivät isän kotimaassa vuoden.
”Faija tuli sinne lomailemaan ja toivoin, että jos nyt pääsisi veke. Mutta ei, ei. Faija sanoi, ettei me osata kieltä vielä tarpeeksi, joten jäädään vielä vuodeksi. Siinä vaiheessa alkoi toivo hiipua. Ajattelin, etten ikinä pääse takaisin.”
Mikä esti äitiä palaamasta tyttöjen kanssa kotiin?
Ensinnäkin se, että isä oli taitava selittämään asiat parhain päin. ”Sitten kun kouluvuosi päättyy, sitten kun tytöt ovat oppineet kunnolla kielen.” Toisekseen henkinen painostus. Ja kolmanneksi se, että passit oli viety. Marian äiti oli vienyt ne Suomen suurlähetystöön säilöön ensimmäisen kouluvuoden päätteeksi, ennen kuin perhe lähti kesäksi maaseudulle. Kun Marian isä tuli kesällä lomalle, hän pakotti hakemaan passit takaisin. Äiti taipui, luovutti passit isälle, eikä niitä nähty sen koommin.
Sukulaisista ei ollut apua, sillä Marian mukaan tädit olivat veljensä puolella ja suku oli alkanut kontrolloida ja valvoa heidän menemisiään. Mariasta tuntui, ettei ollut ketään ulkopuolista, kenelle kertoa tilanteesta.
”Ei koulussa puhuttu omista asioista, eikä opettajia kiinnostanut. Koulutkin oli jotain kivirakennelmia, joissa on pulpetteja. Opettajat tulivat vuorotellen luokkaan ja antoivat läksyt. Mitään vanhempainiltoja ei ollut, vanhemmat kutsuttiin paikalle vain, jos joku oli vaikka räjäyttänyt vessan.”
Toinen vuosi vaihtui kolmanneksi. Taas isä lähti Suomeen yksin.
”Mua alkoi kammottaa ajatus, että ollaan siellä kunnes ollaan täysi-ikäisiä ja isä naittaa meidät jollekin sikäläiselle miehelle. Sillä se välillä uhkasi. Mä muistan suunnitelleeni, että jos mä puraisen sulhaskandidaatilta sormen pois, se ei ainakaan halua mua”, Maria sanoo ja naurahtaa päälle vähän katkerasti.
Nuoria naisia lähetetään avioon
Vaikka Mariaa ei naitettu, Ihmisoikeusliiton selvityksessä yleisin syy nuorten tyttöjen lähettämiseen oli järjestetty avioliitto. Liiton tietoon tulleista tapauksista ainakin yhdessä oli kyse suoranaisesta pakkoavioliitosta. Selvitystä varten haastateltujen mukaan nuorten naisten lähettäminen avioliittotarkoituksessa on lisääntynyt. On tavallista, että äiti lähtee mukaan. Näistä tapauksista tieto tulee harvoin viranomaisille asti.
Samaa sanovat Tyttöjen talon Anne Väisänen ja Natalie Gerbert Monika-Naiset liitosta. Gerbert toimii Monikan Voimavarakeskuksen johtajana. Keskus tarjoaa apua ja neuvontaa väkivaltaa kokeneille tai sen uhan alla eläville maahanmuuttajanaisille. Gerbert kertoo saavansa vuosittain yhteydenottoja naisilta, jotka pelkäävät tulevansa naitetuiksi vanhempien valitsemalle miehelle lomamatkan aikana.
”Meihin yhteydessä olevat nuoret naiset ovat vain jäävuoren huippu. Osa ei tiedä meidän palveluista, toiset eivät uskalla puhua tai eivät näe muuta mahdollisuutta kuin suostua perheen vaatimukseen. Myös ammattikoulujen ja koulujen kuraattorit kysyvät neuvoja; miten toimia, kun nuori tyttö tulee puhumaan peloistaan”, hän kertoo.
Anne Väisänen tietää viisi tapausta, joissa nuori on jo naimisissa vanhempiensa valitseman miehen kanssa siinä vaiheessa, kun hän tulee mukaan Tyttöjen talon toimintaan.
”On myös tyttöjä, jotka käyvät täällä ja katoavat. Myöhemmin kuulen heidän ystäviltään, että he ovat avioituneet ja asuvat toisessa maassa. `Ai jaa, eksä oo kuullut, se muutti meidän kotimaahan ja se on siellä naimisissa`. Usein ne ovat arvolatautuneita kertomuksia. Kukaan ei ole sanonut, että `ihana juttu, että nyt se tosta lähti`.”
Avioliittotarkoituksessa lähetetyt tytöt ja naiset ovat yleisimmin täysi-ikäisyyden kynnyksellä tai jo täysi-ikäisiä. He ovat kotoisin esimerkiksi Länsi-Afrikasta, Somaliasta, Afganistanista, Syyriasta, Iranista, Irakista ja Libanonista. Useimmiten vanhemmat ovat valinneet miehen valmiiksi omasta kulttuuristaan, joko kotimaasta tai jostain muusta maasta. Tuleva puoliso voi olla myös sukulainen.
Vanhemmat saattavat pelätä sitä, että länsimainen kulttuuri turmelee tytön. Normaaliin suomalaiseen elämään kuuluvat asiat kuten seurustelu saattavat vanhempien näkökulmasta pilata tytön ja perheen maineen. Jos vanhemmat ovat kotiutuneet hyvin tai ovat korkeasti koulutettuja, tyttöjä ei lähetetä yhtä hanakasti.
”Kunnian käsite on hyvin erilainen vanhemmille ja nuorille. Monessa kulttuurissa perheen kunnia menee yksilön edelle. Tytöille on myös kunnia-asia toimia vanhempien toiveiden mukaisesti. Tytön arvoasteikossa perheyhteyden säilyttäminen on tärkeää. Pahinta on se, että yhteys perheeseen katkeaa tai että suljetaan yhteisön ulkopuolelle”, Väisänen sanoo.
Natalje Gelbertin mukaan motiivina naittamiselle voi olla myös omaisuuden säilyminen perheessä tai sukulaisperheen Suomeen saaminen.
Unohtunut ”tahdon”
Avioliittotarkoituksessa lähetettyjen oikeuksia ei tietenkään poljeta silloin, jos nuori nainen haluaa naimisiin. Ulospäin näyttää usein siltä, että nuori nainen on itse hyväksynyt valitun aviopuolison ja avioliiton. Näin ei välttämättä ole.
”Sisäinen ristiriita on suuri. Tytöt saavat suuremman arvon yhteisössään mentyään naimisiin. Monet tuskailevat, miten toimia, kun itse haluaisi kouluttautua, mutta kaikki muutkin menevät naimisiin ja saavat lapsia”, Väisänen kertoo.
Gerbertin mukaan vanhemmat saattavat luvata, että viime kädessä tyttö saa päättää itse.
”Monesti tyttö saattaa jo kymmenvuotiaasta tietää, kenet hänelle on valittu, tai että jossain vaiheessa vanhemmat ehdottavat puolisoa. Mutta kun avioliitto lähestyy, lisääntyy pelko, etteivät lupaukset pidä paikkaansa. Vanhemmat sanovat, että mennään tutustumaan kotimaahan ja siellä mahdolliseen puolisoon. Että voit sitten itse päättää. Nuoret pelkäävät, että lopulta on pakko.”
Sekä Väisänen että Gerbert kyseenalaistavat valinnan vapaaehtoisuuden. Kun kokemuksia käydään myöhemmin läpi avioituneiden kanssa, huomataan joskus, että kyse on ollut pakkoavioliitosta.
”Aluksi nuoret ajattelevat, että he ovat itse halunneet naimisiin. Sitten selviää, etteivät he muista sitä kohtaa, jossa olisivat sanoneet `kyllä, haluan naimisiin ja tämän miehen kanssa`”, Väisänen sanoo.
Väisänen ei ole koskaan joutunut ottamaan yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin. Gerbertin mukaan ”joitain tapauksia on ollut”. Useimmiten Voimavarakeskukseen yhteyttä ottavat tytöt ja nuoret naiset haluavat keskustella peloistaan ja pyytävät tietoa ja apua. Voimavarakeskuksesta saatetaan ohjata nainen sosiaalityöntekijän luo. Myös koko perheen kanssa voidaan keskustella. Usein kuitenkin käy niin, että jossain vaiheessa yhteys katkeaa eikä tytöstä myöhemmin kuulla.
On myös heitä, jotka asettuvat vanhempansa tahtoa vastaan. Väisänen kertoo somalitytöstä, jonka isä oli ilmoittanut tytön menevän naimisiin serkkunsa kanssa. Tyttö kuitenkin kieltäytyi, ja asiasta riideltiin pitkään.
”Tyttö oli hyvin läheinen serkkunsa kanssa ja koki, että avioliitto pilaa ystävyyden. Äiti tuki tyttöä ainakin hiljaisesti, avioliitto unohdettiin, tyttö opiskeli, sai ammatin ja asuu veljensä kanssa”, Väisänen kertoo.
Väisänen tuntee myös naisia, jotka välien katkettua ovat saaneet tukea yhteiskunnalta. Vastaan asettuminen on kuitenkin hankalaa. Harvemmin kukaan lähtee pois kotoa. Jos näin käy, Gerbertin mukaan moni palaa suvun painostuksesta takaisin.
”Välillä tuntuu kohtuuttomalta, että nuoren naisen on lyhyessä ajassa tehtävä päätöksiä, jotka vaikuttavat koko hänen elämäänsä: menenkö naimisiin vai kapinoinko ja lähden pois kotoa. Tunteet menevät laidasta laitaan; on huolta, pelkoa, toivottomuutta tulevasta, syyllisyyttä jos ei tottele, pelko että loukkaa omia vanhempiaan eikä täytä heidän odotuksiaan. Ja toivoa siitä, ettei tuleva aviomies ehkä olekaan huono.”
Usein avioliitot kriisiytyvät Suomeen paluun jälkeen. Se, pannaanko suhteen epäonnistuminen naisen syyksi vai hyväksytäänkö avioero, riippuu perheestä. On niitäkin, jotka tukevat tytärtään avioerossa.
Ongelmat eivät jää matkalle
Mutta miten kävi Marian? Palataan kevääseen 2008. Auringonvalo tulvii lentokoneen ikkunoista. Ensin näkyy vain pilviä, kohta kone lähtee kaartamaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Kun koneen pyörät tärähtävät maan kamaralle, kyydissä istuva, nyt 13-vuotias tyttö miettii taakse jäänyttä maata, kotona Suomessa odottavia kavereitaan ja vapaampaa tulevaisuutta.
”Mä muistan, että tuntui vapaalta. Että jee, me mennään kotiin.”
Vain tunteja aikaisemmin Maria perheineen oli päässyt koneeseen kohti kotia. Äiti oli ottanut yhteyttä Suomen suurlähetystöön, joka hankki uudet passit ja lentoliput Marian suomalaisen isoäidin avustuksella.
”Me lähdettiin sieltä salaa, karattiin. Sisko oli niin pieni, ettei sille kerrottu suunnitelmasta. Meillä oli autokuski, joka vei meidät aamuisin kouluun. Kun se heitti meidät sinne, mun tehtävänä oli puijata sisko suurlähetystöön. Mä muistan sanoneeni, että käydään hakemassa uutta mansikka-Pepsiä.”
Suomessa lentokentällä odottivat poliisit, ja perhe vietiin turvakotiin. Siellä he viettivät pari kuukautta ennen kuin muuttivat kolmisin nykyiseen asuntoon. Marian äiti selvitti, voisiko isää syyttää vapaudenriistosta. Asia jäi käsittelemättä, mutta isä sai vuoden lähestymiskiellon.
Vaikka Maria jatkoi elämäänsä Suomessa, ongelmat eivät olleet ohi. Vanhempien ero astui voimaan, mutta he kävivät vuosia huoltajuuskiistaa Marian pikkusiskosta. Sisko itse oli halunnut jäädä äidin luo.
Marian äänestä kuuluu katkeruus kun hän puhuu isästään. Hänen mielestään isän lähestymisyritykset olivat vainoa ja häiriköintiä. Vuosien takaisista asioista puhuttaessa muistissa on myös aukkoja.
”Mä olen yrittänyt niin monta vuotta unohtaa, niin sitten kun pitäisi muistaa, mä en vaan muista”, hän sanoo moneen kertaan haastattelun aikana.
”Mä halusin vain, että se olisi mahdollisimman kaukana. Mä olen ollut faijalle vihainen koko ajan. Nyt vasta olen ajatellut, että voisin olla sen kanssa yhteyksissä jossain vaiheessa tulevaisuudessa. Soitella kuulumisia kerran kuukaudessa.”
Ongelmat vanhempien suhteessa ja isän kotimaassa vietetty aika traumatisoivat. Maria kärsi koulunkäyntivaikeuksista ja masennuksesta. Vuosi paluun jälkeen hän kävi nuorisopsykologilla, mutta siitä ei ollut apua.
”Siellä yritettiin kaivaa, että puhu nyt lapsi hyvä. Olin teinikapinallinen, ei siitä ollut apua. Peruskoulun viimeiset luokat menivät päin persettä. Vasta nyt, viiden vuoden jälkeen, olisin valmis käsittelemään tapahtunutta.”
Ystävillekään hän ei halunnut puhua, vaikka he Marian tarinasta tiesivätkin.
”Halusin nauttia ystävistä ja siitä että saan olla nuori, enkä alkaa masistella. En halunnut selitellä, sillä kun alkoi ajatella, tuli paha olo.”
Tällä hetkellä hänellä menee jo paremmin. Maria opiskelee ammattikoulussa ja suorittaa samalla ylioppilastutkintoa, asuu omillaan, harrastaa. Hän on käynyt myös puhumassa kokemuksistaan.
”Kun mua pyydettiin puhumaan lapsen näkökulmasta äideille, joilla on tällaisia kokemuksia, musta tuntui, että sain hyvää aikaan. Mä olen katsonut myös äidin tuskaa läheltä. Ja mä sanoin, että niiden lapset rakastaa niitä, tuli mitä tuli.”
Kohti aitoa kiinnostusta
Niin, se lapsen ääni, miten se saataisiin kuuluviin? Miten lähettämiseen liittyvä ongelmia voidaan ratkaista ja kenen tulisi toimia?
Ihmisoikeusliitto esittää, että lasten katoamistapauksiin pitäisi puuttua tehokkaammin. Samaa mieltä ovat myös haastatellut asiantuntijat. Mutta jokainen heistä korostaa, etteivät ratkaisut tule ulkoapäin. Monikulttuuriseen perhetyöhön pitäisi panostaa. Kouluissa, neuvoloissa ja sosiaalipalveluissa tulisi keskustella lasten tulevaisuudesta ja oikeuksista, vaihtaa avoimesti mielipiteitä.
”Pitäisi etsiä ratkaisuja leimaamatta. Me tiedetään, mutta tietääkö se ryhmä, jota asia varsinaisesti koskee? Tietävätkö he, että kaikki painivat samanlaisten kasvatusvaikeuksien kanssa? Viranomaisten pitäisi viedä osaamistaan näille yhteisöille”, sanoo Mukhtar Abib.
”Että oltaisiin kiinnostuneita näistä perheistä muutenkin kuin ympärileikkausten, pakkoavioliittojen ja kunniamurhien osalta. Jos olen vieraassa kulttuurissa, jossa ollaan kiinnostuneita vain, siitä maksanko vuokrat ajallaan, ja viranomaiset ovat oven takana kertomassa että ympärileikkautan tai avioitan tyttäreni lomamatkalla, loukkaannun. Jos mun perheen hyvinvoinnista ja lasten koulussa pärjäämisestä ollaan oikeasti kiinnostuneita, en”, sanoo Anne Väisänen.
Lähde: Selvitys maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten lähettämisestä kotimaahan tai toiseen maahan väliaikaisesti kasvatettavaksi tai asumaan, Ihmisoikeusliitto, toukokuu 2010
Jutussa Marian nimi ja yksityiskohtia hänen tarinassaan on muutettu.
Ympärileikataanko tyttöjä?
Ihmisoikeusliitto pitää mahdollisena, että tyttöjä on 2000-luvulla lähetetty tai lähetetään edelleen ympärileikattavaksi. Tyttöjen ympärileikkaus on ihmisoikeusrikos. Rikoslaissa se katsotaan lapsen törkeäksi pahoinpitelyksi, ja epäilystä on aina ilmoitettava viranomaisille.
Ihmisoikeusliiton selvitystä varten haastatellut asiantuntijat kertoivat tapauksista, joissa tyttö on lähetetty ympärileikattavaksi tai leikkaus on tehty Suomessa. Vahvistusta ei saatu.
Tyttöjen talolla käy Anne Väisäsen mukaan nyt jo teini- tai täysi-ikäisiä tyttöjä, joille leikkaus on tehty. ”He ovat syntyneet tai käyneet koulunsa täällä Suomessa. Leikkaus on siis tehty täällä tai muualla. Joissain tapauksissa avausleikkaukset ovat myöhemmin tulleet kyseeseen”, Väisänen sanoo.
Sosiaalityöntekijä Mukhtar Abib kertoo saaneensa sosiaaliviranomaisilta yhteydenottoja aiheeseen liittyen. Pieni osa epäilyistä osoittautui paikkansapitäviksi. Ihmisoikeusliiton KokoNainen-hankkeen asiantuntijan Janneke Johanssonin mukaan epäilyjä on ollut, mutta poliisin mukaan riittävää näyttöä tyttöjen lähettämisestä ympärileikattavaksi ei ole. KokoNaisen tavoitteena on ehkäistä tyttöjen ympärileikkauksia tarjoamalla koulutusta sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille sekä järjestämällä keskustelutilaisuuksia maahanmuuttajayhteisöille.
Ympärileikkausten uskotaan Suomessa olevan vähenemään päin. Suomeen muuttaneiden asenteet niitä kohtaan ovat yhä kielteisempiä. Saman on huomannut Somaliassa kätilöitä haastatellut ja Norjassa somaliyhteisöjä tutkinut professori Aud Tallen. Hänen tutkimuksensa mukaan 1990-luvulla Somaliaan lähetettiin ympärileikattavaksi tyttöjä Euroopasta, myös Suomesta. Määrä on 2000-luvulla vähentynyt.
Johanssonin mukaan ennaltaehkäisevälle työlle on silti edelleen tarvetta. Suomalaisten terveydenhoitajien pitäisi saada ohjeistus ympärileikkauksien ennaltaehkäisyyn ja ylipäänsä niistä puhumiseen jo opintovaiheessa. Vaikka myös Somaliassa on alettu tehdä ympärileikkauksia puudutuksen alaisena ja terveydenalan ammattilaisen tekemänä, uusi tapa ei ole yhtään sen laillisempi ja aiheuttaa yhtä lailla kärsimystä koko elämän ajan.
Ann-Mari Huhtanen
Kuvat Janne Kuisma
