22. tammikuuta 2011
Teksti:

Kristian Smeds Inhoaa tätä haastattelua. Itse asiassa hän inhoaa kaikkia haastatteluja. Siksi hän ei niitä juuri annakaan. Inho ilmenee esimerkiksi näin:

Miten sä päädyit teatterin pariin?

”Pyrin Teatterikorkeakouluun ja pääsin. Ei siinä sen kummempaa.”

Haitko suoraan lukiosta?

”En.”

Kävitkö siis välissä intin tai sivarin?

”En oo käynyt kumpaakaan. Mutta tää ei ole asia, josta mä haluaisin puhua.”

Sä pääsit sisään ekalla yrittämällä ja aika nuorena, olit vasta 19-vuot…

”Oli siellä nuorempiakin.”

Okei, no sä pyrit opiskelemaan dramaturgiaa. Ootko aina kirjoittanut?

”Velipoika rassasi mopoja aamusta iltaan. Sitten se opiskeli automekaanikoksi ja nyt sillä on firma, jossa se myy autotallinovia ihmisille. Se oli hänen lahjakkuutensa. Mä osasin kirjoittaa, niin sitten mä kirjoitin.”

Siinä Smeds kuitenkin istuu, rautatieaseman kahvilan pöydässä, eikä halua juoda mitään. Välillä hän hymähtelee ääneen, että ”tääkin haastattelu, en mä oikein ymmärrä minkä takia mä tässä oikein höpisen”. Pikku hiljaa hän alkaa rentoutua ja kertoa. Aika usein hän nauraakin, mutta ei koskaan yhtä aikaa suulla ja silmillä.

Aloitetaan vuodesta 1990. Smeds opiskelee Teatterikorkeakoulussa dramaturgian laitoksella käsikirjoittajaksi. Teakissa dramaturgit ohjaavat ja ohjaajat kirjoittavat. Ylemmillä kursseilla opiskelevat Reko Lundán, Riikka Ala-Harja ja Juha Lehtola. Ylioppilasteatteri elää vahvaa kautta Atro Kahiluoto johtajanaan, ja myös siellä samat ihmiset ohjaavat ja kirjoittavat.

”Se oli ainutlaatuista. Euroopassa tekijät, ohjaajat ja dramaturgit, eivät oikein mahdu samaan pöytään. Reviirit ovat tarkat ja kilpailu tiukkaa, kaikki suojelevat omaa mainettaan.”

Niinpä Smedskin ohjaa ja kirjoittaa. Samaan aikaan lama koettelee teatterikenttää, minkä seurauksena Smedsin mukaan ”suuresta osasta teattereita niistettiin viihdepumppuja”.

Smeds valmistuu vuonna 1995 ja perustaa heti seuraavana vuonna oman teatterin, Takomon.

”Laman jäljiltä Helsingissä oli halpoja vuokratiloja. Teimme esityksiä kiinnostaviin paikkoihin kuten raitiovaunuhalliin ja jätevedenpuhdistuslaitokseen. Se oli luonteva tapa kokeilla käytännössä sitä, mitä on koulussa oppinut. Sanon aina opiskelijoille, että perustakaa oma ryhmä heti valmistuttuanne. Kannattaa katsoa se kortti silloin, kun ei vielä ole perhevelvoitteita.”

Mutta eikö oman teatterin perustaminen laman jälkimainingeissa ole taloudellinen itsemurha? Smeds ei ajattele niin. Hän on saanut apurahan, ja sitä paitsi kyse on siitä, mihin asettaa elintasovaatimuksensa. Mökin, veneen ja kahden auton eteen saakin tehdä töitä.

”Ei mun opiskeluaikana ollut mikään standardi, että opiskelijalla on oltava yksiö kantakaupungissa – että se on lähtötaso, josta ryhdytään ponnistamaan. Tuntuu siltä, että 2000-luvulla on ruvettu ajattelemaan, että pääkaupunkiseutulaisen opiskelijan asumisen pohjoisraja kulkee Kalliossa.”

Smeds saa Takomossa tehdä teatteria haluamallaan tavalla. Hän ohjaa, kirjoittaa ja neuvottelee lavastuksesta, valoista ja puvustuksesta. Harjoitusajat ovat, ja ovat yhä 15 vuotta myöhemmin, poikkeuksellisen pitkiä. Yhtä näytelmää saatetaan rakentaa puoli vuotta, ylikin.

Smeds myöntää, että oman teatterin perustaminen on nyt hankalampaa kuin hänen valmistuessaan. Vuokrat ovat hurjia ja toimitiloista on jatkuva pula.

”Helsingissä sitä paitsi on jo tarpeeksi teattereita. Saturaatiopiste on saavutettu.”

Vuonna 2001 Smeds siirtyy Takomosta Kajaanin kaupunginteatterin johtajaksi. Yksi syy lähtöön on aluepolitiikka – hyvästä teatterista pitää Smedsin mielestä voida nauttia myös Kehä kolmosen ulkopuolella. Taiteilijasta tulee virkamies. Smeds ohjaa ja hallinnoi teatteria yhtä aikaa. Neljän vuoden kuluttua hän on ohjannut Kainuu-trilogian, valvonut yli 200 esitystä, työskennellyt aamusta iltaan ja laukannut vierailuesityksissä ympäri Suomea ja Eurooppaa.

”Mitta tuli täytteen, työuupumus ja totaalinen väsähdys. Tavoitteet oli saavutettu, eikä uutta maalia ollut näkyvissä. Ja jos ei ole maalia, mitä helvettiä mä olisin siellä tehnyt, nostanut palkkaa vai? Luovuin teatterinjohtajan velvollisuuksista ja keskityin ohjaamaan viimeisen näytelmän, Kolme sisarta, loppuun. Siitä ei olisi ikinä tullut valmista, jos olisin samalla jatkanut johtajana, joutunut miettimään budjettia ja henkilöstöpolitiikkaa.”

Smeds jättää Kajaanin ja Suomen ja siirtyy Baltiaan, pieneen Von Krahlin teatteriin Tallinnaan.

”Muut menivät länteen, minä itään. Tulen paremmin toimeen balttien kanssa kuin vaikka saksalaisten. Saksalaisten, ranskalaisten ja venäläisten geeneihin on kirjoitettu, että tässä on suuren maan kansalainen. Löydän helpommin yhteisen kielen pienten maiden tekijöiden kanssa.”

Kahden vuoden Baltian-retken jälkeen, oltuaan seitsemän vuotta poissa Helsingistä, Smeds palaa ja täräyttää Kansallisteatteriin Tuntemattoman sotilaan. Se ravistelee jotain, jota Smeds kutsuu suomalaisten totuusfetisismiksi.

”Eestiläiset ystäväni ovat sitä mieltä, että suomalaisten kanssa voi keskustella ja käydä baarissa, mutta viimeistään kahdelta yöllä alkaa jankkaaminen. Mikä on oikea puolue, paras lätkäseura tai onko Jumalaa olemassa. Eikä se jankkaaminen lopu ennen kuin löytyy konsensus tai tulee tappelu. Tunnistan tästä myös itseni.”

Nyt suomalaiset opettelevat pikku hiljaa olemaan asioista eri mieltä, Smeds sanoo. Se on sukupolvia kestävä prosessi, johon teatteri tai taide voivat vaikuttaa vain vähän.

”Nyt aletaan punnita uudelleen, mitkä ovat ihmisen oikeudet ja velvollisuudet suhteessa yhteiskuntaan. Se näkyy prekariaatin nousussa ja siinä, että suhde paskaduuneihin on muuttumassa. Tulossa on protestivaalit, mutta Suomen kansa on lopulta aika varovaista. Äänestyskopissa voi mennä sisu kaulaan.”

Konservatiivit nostavat Tuntemattoman sotilaan käsittelytavasta porun, mutta Smeds sanoo, että hänen teoksensa saisivat kernaasti jakaa mielipiteitä vieläkin enemmän.

”En mä kuitenkaan teatterin keinoin pysty tekemään yhteiskunnallisesti mitään kovin tärkeää. Teatteri ei ole iso eikä merkittävä asia. Joskus joku näytelmä, kuten Tuntematon, resonoi yhteiskunnassa isommin. Mutta siinäkin oli suurelta osin kyse siitä, että media loi itselleen kohun saadakseen lisämyyntiä. Se on huomiotalouden mediavaahtoa.”

Nyt Smedsin tukikohta on Nurmijärvellä, jossa hän on käynyt lukion ja jossa asuvat myös vaimo ja lukioikäinen tytär. Tunteeko ohjaaja kotiseuturakkautta Matti Vanhasen puutarhakaupunkiin?

”No en. Ei mitään tunnesuhdetta.”

Smeds ja hänen vuonna 2007 perustettu ensemblensä operoivatkin koko Euroopassa. Tosin teatteri on Smedsin mukaan pienessä laskusuhdanteessa. Nuoret teatterintekijät kautta Euroopan etsivät uutta suuntaa. He ovat lopen kyllästyneitä ironiaan, jonka kautta asioita on tarkasteltu teatterissa koko 2000-luku. Eurooppa odottaa teatterin seuraavaa suurta uudistajaa ja suunnannäyttäjää.

”Teatterin dinosaurukset aistivat tämän muutoksen ja ovat ihan hukassa, koska heidän tapansa tehdä teatteria ei enää toimi.”

Nuoret tekijät etsivät nyt uutta idealismia ja uutta romantiikkaa.

”Olisi kiva, että taide ehdottaisi välillä jotain sen sijaan, että aina vaan kritisoidaan, kuinka päin persettä kaikki menee. Kyse on vilpittömästä halusta etsiä toisenlaisia näkökulmia. Esitysten ei tarvitse tarjota valmiita vastauksia tai kaiken kattavia selityksiä maailmanjärjestykselle, kunhan nyt ehdotettaisiin edes jotain uutta. Uskon myös, että tarina on tekemässä paluuta. Mr. Vertigo oli multa jonkin sortin avaus tähän suuntaan.”

Mihin katseet kannattaa suunnata? Smeds ei osaa nimetä paikkaa tai henkilöä, joka kääntää teatterin jälleen nousuun. Monet lahjakkaat teatterintekijät etsivät uutta suuntaa Berliinistä, jossa kuvataiteilijat ovat rampanneet jo pidempään. Suomessa hän seuraa kiinnostuksella esimerkiksi Ylioppilasteatteria ja Kansallisteatteria.

”Ylioppilasteatterin johdossa aloitti syksyllä joukko nuoria, nälkäisiä ihmisiä. Kansallisteatterissa on meneillään iso sukupolvenvaihdos, ja siitä voi kehittyä oikein hieno teatteri.”

Ennen kaikkea Smeds toivoo näkevänsä ja tekevänsä hyviä tarinoita.

”Mun näytelmät kertovat ihmisestä sielullisena tai hengellisenä olentona, ihmisen sisäavaruudesta, siitä, miten ihminen rakentuu ja siitä, millainen sosiaalinen eläin ihminen on. Hyvät tarinat pysäyttävät ja viihdyttävät, kerrottiinpa ne teatterissa, kirjassa tai kalareissulla. Olen mä ajatellut elokuvien tekemistä ja kirjojen kirjoittamista, mutta mä tunnen teatterin parhaiten ja viihdyn siellä.”

Elokuvia ohjaava ja kirjoja kirjoittava teatteridramaturgi kuulostaa juuri sellaiselta henkilöltä, jonka taideyliopisto haluaisi maskotikseen. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä esitti vuoden alussa, että Teatterikorkeakoulu, Kuvataideakatemia ja Sibelius-Akatemia yhdistettäisiin yhdeksi taideyliopistoksi, jonka olisi määrä aloittaa toimintansa vuonna 2013. Smedsin mielestä ajatus on huono.

”Kuulostaa siltä, että muutama byrokraatti ja poliitikko haluaa jättää puumerkkinsä maailmaan. Taideyliopiston ovat suunnitelleet henkilöt, jotka ei itse tee taidetta. Että yhdistellään, hei, tosta vähän musiikkia ja pannaan teatteri kaveriksi, sehän on hyvä. Ja elokuvat vielä, siinähän syntyykin synergiaa. Se on puppugeneraattorista tullutta hölinää, näyttää hyvältä paperilla mutta ei toimi käytännössä. Kaikki, jotka haluavat opiskella yli taiderajojen, voivat tehdä sen jo nyt.”

Smedsiä huolestuttaa erityisesti paperinpyörittelyn lisääntyminen opiskelijoiden kustannuksella. Hänen mielestään Teatterikorkeakoulu on jo nyt pulassa, koska byrokratia syö aikaa opiskelijoiden ohjaamiselta.

”Kun mä olin koulussa, pääroolissa olivat oppilaat ja opettajat, niiden välinen suhde. Nyt suunnittelijaporukka on lisääntynyt hirveästi, koulun kylkeen on kasvanut aikuiskoulutusta ja muuta härpäkettä. Uudet hienot tilat on koko ajan lukossa ja helvetinmoisten koodien takana, on tunne että mitään ei saa tehdä. Pääasia on, että hienot koneet hengittävät öisinkin hienoissa lukituissa tiloissaan. Uskon, että taideyliopisto lisäisi byrokratiaa ja vähentäisi henkilökohtaista opetusta. Meidän ammatissa opiskelijat tarvitsevat valtavasti henkilökohtaista ohjausta, läsnäoloa ja palautetta.”

Niin, palaute. Se on Smedsin mukaan suomalaisen taidekoulutuksen haaste. Suoraa palautetta ei aina hennota antaa.

”Taidekoulussa on tabu sanoa oppilaalle, että voi olla, että sä olet keskinkertainen, ja voi olla, että sulla ei riitä rahkeet tekemään tästä elantoa”. Opiskelijoita paapotaan liikaa, koska Suomesta puuttuu suoran palautteen antamisen perinne. Taidekorkeakouluun pääsee niin harva, että opiskelija saattaa luulla liikoja itsestään. Kun on kerran päässyt kouluun, ajatellaan, että olen tarpeeksi hyvä, ja jos nyt vain seuraan opetusta, minusta tulee taiteilija. Mutta ei se ole ollenkaan niin.”

Myös kilpailu sekä alan sisällä että muiden taide- ja viihdemuotojen kanssa on Smedsistä teatterille hyväksi. Netti ja sosiaaliset yhteisöt luovat teatterille painetta kehittyä paremmaksi.

”Teatterin status on pudonnut 1970-luvulta lähtien. Silloin teatterit miellettiin hienoiksi sivistyslaitoksiksi. Tänä päivänä teatteri ei ole mitenkään erityinen tai kiinnostava paikka.”

Joskus riitti, että esitettiin klassikoita kansan sivistämiseksi. Ei enää.

”Se on nykyään teatterin loppu, jos ajatellaan, että nyt me tehdään tätä TÅ¡ehovia ja sitten tehdään tämä Shakespeare ja tohon väliin vähän jotain minnacanthia. Jos tekijät haikailevat omassa teatterissaan, että miksei katsojia tule, niin pitää katsoa peiliin. Ei kai niitä tule, jos sä siellä vaan haikailet. Eihän kukaan halua sun huokailua tulla sinne todistamaan. Tekijöillä on paine tehdä niin kiinnostavaa tavaraa, että ihmiset tulevat telkkarin äärestä teatteriin. Ja se on ihan oikein.”

Kuka

Kristian Smeds, 40, on Suomen johtavia teatteriohjaajia. Hän on työskennellyt Teatteri Takomon ja Kajaanin kaupunginteatterin johtajana sekä ohjannut lukuisia esityksiä eri teattereihin Suomessa ja Euroopassa. Tällä hetkellä Smeds johtaa omaa teatteriryhmäänsä, Smeds Ensembleä. Kansallisteatterissa pyörii parhaillaan hänen uusin ohjauksensa Mr. Vertigo.

Himottaa

”Elämä, kuolema ja naiset. Vaihtelevasti.”

Kaduttaa

”Älämölö.”

Kyrpii

”Saamattomuus.”

Maria Pettersson

Kuva Teemu Granström