26. marraskuuta 2010
Teksti:

Mitä tarkoittaa, kun ihminen heilauttaa käden pään yli ja sitten laskee sen roikkumaan? Se tarkoittaa vapautumista rooleista, se tarkoittaa kierrättämisen tärkeyttä, se tarkoittaa demarien kriisiä, se tarkoittaa Audi-miestä, se tarkoittaa paskaa.
Tanssitaiteessa mikä tahansa liike voi tarkoittaa mitä tahansa asiaa. Annetaanpa tanssitaiteilija Joona Halosen luetella uuden teoksensa Moral Parallel teemat. Ole hyvä, Joona.
”Kaksinaismoraali, ihmisen ja eläimen moraali, moraalinen krapula”, Halonen sanoo Zodiakissa nähtävän esityksen trailerissa.
Moraalia-sporaalia! Oikeasti lavalla heiluu neljä naista, jotka nostavat käsillään naamalleen virneen ja jatkavat sitten hyörimistä. Naiset muistavat aina välillä kaatua ja töniä toisiaan.

Kaikki tanssijat ovat pohjimmiltaan hyvin treenattuja hippejä. He asettautuvat kylmälle lattialle saunasolmuun pohtimaan liikkeen olemusta. Näille new age -kuntoilijoille keho on temppeli, jota hoivataan piiskalla ja pilkalla.
Tanssija on kävelevä taideteos. Ihan tuosta vaan hän voi heittää hyppyä ja synnyttää hetkellisen, tilallisen taidekokemuksen. Ihan tuosta vaan.
Harmi vaan, että tuo liiketeos on kuin uimahyppy avantoon – aina koskettavampi tekijälleen kuin katsojalle.

Nykyään tanssijat väittävät teoksiensa keskittyvän ”ei-liikkeeseen”. Niissä varsinainen liike – se tuttu pyörähdys tai kädenheilautus – ei ole olennaista, vaan tärkeintä on tila liikkeen välissä. Ei-liike todistaa yhden asian. Tanssijat eivät enää itsekään usko paskaan taidemuotoonsa. On aika surullista, että koreografioiden vahvin ja käytetyin liike on maassa makaaminen. Avuttomuus on suurin ilmaus, jonka äärimmäisiin liikkeisiin erikoistunut tanssija voi tehdä.

Kun tanssitaiteilijalta kysyy hänen taiteenlajinsa tulevaisuudesta, hän kertoo mahdollisimman hähmäisellä, yleisellä tasolla rajojen rikkomisesta, pushing the boundaries. Silloin tekisi mieli kysyä täsmennystä, mutta tanssija jo on pompahdellut salin nurkkaan venyttelemään college-housuisia jalkojaan.
Mutta oikeasti! Miten tanssitaiteessa voi enää rikkoa rajoja? Syömällä hyppyvoimaa kasvattavia steroideja? Tuomalla muutaman iPadin lavalle? Paljastamalla katsojille kolmannenkin nännin?
Paljon rohkeampaa olisi sanoa, että tulevaisuudessa minä, akateeminen tanssitaiteilija, aion heitellä niitä samoja piruetteja tällä samalla ruumiilla ja lopuksi rojahdan lavalle spottivaloon hönkäilemään.