26. marraskuuta 2010
Teksti:

Emme tunne häpeää emmekä historiaamme. Miksi yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa on edelleen niin vaikea puhua?

Sota on Suomessa ylevä asia. Mutta eivät kaikki sodat. Myyttisessä talvisodassa sisukas ja pieni Suomen kansa taisteli urhoollisesti suurta hyökkääjää vastaan. Jatkosodasta samanlaista sankaritarinaa ei saa.

Se oli sota, jonka aikana Suomessa oli 200 000 natsi-Saksan sotilasta ja jolloin Suomi yritti valloittaa ei ainoastaan Neuvostoliitolle menettämiään alueita, vaan paljon enemmän. Suomi luovutti tuhansia sotavankeja Saksaan tietäen, että heitä odotti kurja kohtalo. Yli tuhat suomalaista liittyi vapaaehtoisina WaffenSS-joukkoihin, ja Suomen Valtiollisen poliisin johtaja kirjoitti ihastuneen raportin vierailultaan Saksan keskitysleirillä. Turvallisuuspoliisit tekivät tiivistä yhteistyötä.

Tutkimus on viime vuosina paljastanut kosolti uutta tietoa Suomen ja Saksan likeisistä suhteista. Aina kun joku tutkija kertoo uutta tietoa, syntyy hirveä metakka. Miksi yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa on yhä niin vaikea puhua?

 

Jyväskylän yliopiston tutkijan Antero Holmilan mielestä keskustelua sodasta hallitsee liikaa Suomen itsenäisyys. Holmila julkaisi syksyllä kirjan Holokausti, joka on ensimmäinen kattava suomenkielinen teos juutalaisten kansanmurhasta.

”Kun puhutaan niinkin isoista asioista kuin maamme itsenäisyys, millään muulla ei ole merkitystä. Kaikki muu on muka jonnin joutavaa höpinää, koska ainoa merkittävä asia on, että Saksan apu oli tärkeää ja Suomi pelastui. Miksi halkoa hiuksia natsi-Saksan rikoksista ja Suomen osallisuudesta niihin, kun itsenäisyys on tärkeintä”, Holmila sanoo.

Yleisen käsityksen mukaan Suomi ei voinut välttyä sodalta. Kun vaihtoehtoja sodalle ei tutkijoidenkaan mukaan juuri ollut, yksityiskohdat itsenäisyyden hinnasta koetaan kiusallisina.
Myös tutkija Oula Silvennoisen mielestä Suomen ja natsi-Saksan yhteistyötä kaunistellaan julkisessa keskustelussa edelleen.

”Kollektiivinen muisti on valikoiva, kuten muissakin sodan käyneissä maissa. Joitain asioita, kuten Suomen vaikeaa tilannetta kahden suurvallan välissä, korostetaan. Ikävistä ylilyönneistä, kuten ihmisluovutuksista Saksaan, ei vieläkään haluta puhua”, hän sanoo.

Silvennoinen toi vuonna 2008 julkaistussa kirjassaan Salaiset aseveljet esiin, että Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyö oli ollut paljon luultua tiiviimpää. Suomessa toimi pahamaineinen Einsatzkommando-erikoisyksikkö. Kirja sai valtavasti huomiota ja sai aikaan kiivaan väittelyn siitä, oliko Suomi käynyt erillissotaa vai ei.

”Keskustelu kiertyi välittömästi sen ympärille, oliko kyseessä erillissota vai ei. En ollut odottanut sitä”, Silvennoinen sanoo.

 

Nykyisin tutkijat ovat pitkälti hylänneet teesin erillissodasta. Kun Helsingin Sanomat kysyi asiaa vuonna 2008 historian professoreilta, 28 vastaajasta 16 ei kannattanut sitä. Kuuden mielestä kyseessä oli erillissota, loput eivät ottaneet kantaa.

Historiantutkija Ohto Manninen kuuluu heihin, joiden mielestä erillissota-termi on yhä käyttökelpoinen. Hän katsoo, että Suomi oli Saksan liittolainen vain parin kuukauden ajan kesällä 1944, kun Ryti-Ribbentrop -sopimus oli voimassa. Manninen ei myöskään jaa käsitystä, että Saksa-yhteistyöstä olisi nykyisin vaikea puhua.

“Erillissota-termin halveksunnan taustalla on ajatus, että jos yhdessä soditaan, sota ei voi olla erillistä. Mutta Suomella oli sodassa omat päämäärät, joiden yhteydessä Suomen valtiojohto valmistautui Neuvostoliiton hajoamiseen”, Manninen sanoo.

Sodan aikana ja varsinkin natsi-Saksan hävittyä erillissota-termi oli epäilemättä hyödyllinen. Nykyisin se tuntuu termikikkailulta. Vähän niin kuin sanoisi, että kyllä tässä on aviopari, mutta katsos kun Matti tahtoo lapsia ja Pirkko tahtoo pitää hauskaa, niin ei se oikeastaan ole avioliitto ollenkaan.

“Yhteistyötä sodan aikana oli järkevää kutsua liittolaisuudeksi eikä erillissodaksi, ihan samalla tavalla kuin länsivallat olivat liittoutuneita keskenään, vaikka sodan päämäärät olivat erilaiset”, aatehistorioitsija, professori Juha Sihvola sanoo.

Vaikka tutkijat eivät enää juuri kiistele erillissodasta, poliitikoille asia on yhä kinkkinen. Vuonna 2005 Tarja Halonen kutsui puheessaan jatkosotaa erillissodaksi.

Ylioppilaslehti kysyi tätä juttua varten pääministeri Mari Kiviniemeltä, oliko jatkosota erillissota vai oliko Suomi Saksan liittolainen. Vastaus oli kepulainen:

”Mun mielestä tähän käy tyypillinen keskustalainen vastaus. Keskusta ei ole joko-tai -puolue vaan me ollaan sekä-että. Elementtejä löytyy molemmista”, Kiviniemi sanoi.

 

Mitä sitten nykyopiskelijat ajattelevat jatkosodasta? Kysyimme sitä 240:ltä Helsingin yliopiston opiskelijalta.

Vastaajista 36 prosenttia piti jatkosotaa erillissotana. Samaten 36 prosenttia luuli, että Suomi ei luovuttanut juutalaisia Saksaan. Kahdeksan prosenttia sanoi, ettei Suomi tehnyt lainkaan yhteistyötä Saksan kanssa. Toisaalta moni vastaus oli epäjohdonmukainen: saatettiin vastata, että Suomi oli Saksan liittolainen, mutta pitää silti jatkosotaa erillissotana. 55 prosenttia katsoi, että Neuvostoliitto hyökkäsi jatkosodassa. Kuitenkin saksalaiset olivat hyökänneet Neuvostoliittoon Suomen ilmatilasta käsin, eivätkä syyttömiä olleet suomalaisetkaan. Operaatio Barbarossaa varten suomalaiset muun muassa miinoittivat saksalaisten kanssa eteläisen Suomenlahden Viron edustalla ja katkaisivat Murmanskin radan.

 

Toisaalta ei ole mikään ihme, jos opiskelijoiden sotahistorian tuntemuksessa on aukkoja. Eri kustantajien peruskoulun ja lukion historiankirjat kertovat Suomen ja Saksan yhteistyöstä vähän ja vaihtelevasti. Ylioppilaslehti tarkasteli yhteensä kuusi yläkoulun historiankirjaa ja viisi lukiossa käytettävää kirjasarjaa.

Erillissota-termiin ei kirjoissa oteta suoraan kantaa. Kolme viidestä lukion historian kirjasta, WSOY:n Eepos, Editan Aikakirja ja Otavan Lukion horisontti, tuovat esiin osapuolten erilaiset näkemykset sodan aikana, mutta sivuuttavat erillissota-termiin myöhemmin kohdistetun kritiikin. Kriittisimmin Suomen puolueettomuudesta ja erillissota-puheista kerrotaan Otavan Forumissa. Se kertoo, että tuolloin Suomen intresseissä oli korostaa, ettei sitovaa liittosopimusta ole.

”Sellaista tosin ei ollut, kuten ei millään muullakaan Saksan rinnalla sotineella maalla. Saksa ei halunnut solmia liittosopimuksia, koska liittolaisten mielipiteitä olisi jouduttu huomioimaan sodankäynnissä”, kirjassa sanotaan.

Kaikissa viidessä lukion kirjassa on kartat, joihin on merkitty Saksan liittolaiset ja sodassa sitä vastaan olevat maat. Neljässä viidestä Suomi on merkitty Saksan liittolaiseksi. Viides kartta kuvaa tilannetta ennen kesäkuuta 1941 ja operaatio Barbarossaa.

Osa oppikirjoista kertoo niukasti myös jatkosotaa edeltäneistä tapahtumista. Lukion kirjoista WSOY:n Eepos jättää kokonaan kertomatta sen, että Suomi osallistui salaisiin neuvotteluihin, joissa sovittiin Saksan hyökkäämisestä Neuvostoliittoon. Peruskoulun kirjoista kaksi, Tammen Kaleidoskooppi ja Otavan Horisontti eivät mainitse asiaa.

Lukion kirjoista kolme kertoo, että Suomi luovutti natsi-Saksaan juutalaisia. Otavan Lukion horisontti ja Editan Aikakirja eivät mainitse asiaa. Peruskoulun kirjoista vain Tammen Kaleidoskooppi kirjoittaa asiasta. Missään kirjoista ei kerrota siitä, että Suomi monien muiden Euroopan maiden tavoin kiristi pakolaispolitiikkaansa Saksasta pakenevien juutalaisten vuoksi.
Eikä liioin siitä, että WaffenSS-joukkoihin liittyi yli tuhat suomalaista vapaaehtoista.

Oppikirjan tekijöillä on tietysti vähän tilaa ja paljon monimutkaisia asioita kerrottavana. Kaikkea ei voi sanoa, koska silloin tulevaisuuden toivot eivät muistaisi lukemastaan mitään. Oppikirjoissa kuitenkin heijastuu se, miten liittolaisuutta natsi-Saksan kanssa Suomessa jäsennetään.

 

Jatkosodan alusta tulee ensi vuonna kuluneeksi 70 vuotta. Miksi natsiyhteistyöstä on näin pitkän ajan jälkeen vaikea puhua? Miksi meillä yhä halutaan vaalia käsitystä suoraselkäisestä Suomen kansasta, joka kävi omia rehtejä pikku sotiaan samaan aikaan kun koko muu Eurooppa taisteli maailmansodassa?

Helsingin yliopiston historian professorin Henrik Meinanderin mukaan julkisessa keskustelussa näkyy edelleen Neuvostoliiton uhka.

“Meillä vaikuttaa vieläkin kylmän sodan varovaisuus. Silloin ei haluttu antaa äärivasemmistolle ja Neuvostoliitolle argumentteja, joilla olisi voitu tuomita Suomen teot ja sanoa raadollisesti, että sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä ei puhuttu totta”, hän sanoo.

Suomalaista historiankirjoitusta on leimannut myös kansallismielisyys.

“Suuren kansallisen kertomuksen kannalta on ongelmallista sanoa, että sotamme ovat olleet periferisiä kahakoita isommissa sodissa. Mutta sitähän ne olivat.”

Antero Holmilan mielestä suomalaisten on vaikea myöntää, että Suomi on itsenäinen osittain juuri natsien ansiosta.

“Kyllä Suomi on natsi-Saksalle jossain määrin velkaa itsenäisyyden. On ihan kiistämätön tosiseikka, että Saksan apu sotavuosina oli Suomelle niin merkittävä, että ilman sitä apua Suomen olisi ollut vaikea pysyä itsenäisenä.”

 

Ennen muuta sotahistorian ruodintaa vaikeuttaa nykyisin kuitenkin holokausti. Meinanderin mukaan tutkimuksessa puhutaan toisinaan holocaustification-ilmiöstä, jossa keskustelua toisesta maailmansodasta hallitsee juutalaisten joukkomurha.

“Populaarikeskustelussa liittolaisuuden myöntäminen natsi-Saksaan tulkitaan useimmiten niin, että Suomi on osa holokaustia”, Meinander sanoo.

Se ei ole kiva ajatus.

Oliko Suomi siis osasyyllinen natsi-Saksan hirmutekoihin vai ei?

Tutkijoiden näkökulmat eroavat.

Ohto Mannisen mielestä kysymys kuuluu, kuinka Suomi onnistui pyrkimyksessään pysytellä irti saksalaisten julmuuksista.

“On kyse siitä, miten hyvin Suomi onnistui pysymään erossa holokaustista. On muutamia pieniä esimerkkejä, joissa ei onnistunut, mutta juutalaiskysymyksessä Suomi onnistui melkein puhtain paperein. Suomen hallitus ei myöskään omaksunut Saksan päämäärää neuvostokomissaarien tuhoamisesta, vaan päinvastoin puolusti omia kommunistejaan Lapissa saksalaisilta.”

Holokaustia tutkineen Antero Holmilan mielestä taas Suomella oli oma, joskin pieni, roolinsa saksalaisten tuhoamis- ja rotusodassa, jonka yksi osa holokausti oli.

“Kun saksalaiset miehittivät alueita Neuvostoliitosta, 20-27 miljoonaa neuvostokansalaista kuoli joko murhien tai väkivallan kautta tai nälkään ja tauteihin. Suomalaiset SS-joukot toimivat sen valtavan miehityskoneiston osana, joka loi kaiken tämän. Sen miehityskoneiston kanssa Suomi oli liitossa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri, ja sitä meillä on nihkeästi haluttu tunnustaa.”

Holmilan mielestä sitä, että Suomi luovutti Saksaan virallisesti vain kahdeksan juutalaispakolaista, käytetään tavallaan myös todistamaan Suomen puhtoisuutta. Suomen kansalaisia ei luovutettu yhtään. Tuhansien luovutettujen sotavankien joukossa kuitenkin oli juutalaisia ja kommunisteja, kuten Elina Sana toi esiin Tieto-Finlandialla palkitussa teoksessaan Luovutetut (2003). Historian irvokkuutta on, että myös Suomen juutalaiset joutuivat sotimaan rintamalla natsi-Saksan puolella.

 

Holmilasta Suomessa on tutkittu liian vähän esimerkiksi Valtiollisen poliisin antisemitismiä. Luovutuksista päättänyt Valpon johtaja Arno Anthonin tiedetään antisemitistiksi, mutta siitä, miten yleistä se Valpossa oli, ei ole tehty selkoa.

“Esimerkiksi Ruotsissa ulkoministeriön juutalaisvastaisuutta on selvitetty paljon enemmän”, Holmila sanoi.

Varsinainen antisemitismi oli Suomessa 1930-luvulla harvinaista, mutta Saksaa ja kansallissosialismia ihailtiin yleisesti. Esimerkiksi Helsingin yliopiston professoreista moni oli saksalaismielinen. Ylioppilaslehti julkaisi vuonna 1937 Saksa-numeron, jossa ihaillaan kansalaissosialismia ja ylistetään Hitleriä.

“Juutalaiskysymys nähtiin ikään kuin saksalaisten ylilyöntinä ja sisäpoliittisena asiana”, Holmila sanoo.

Toisaalta Suomessa yleinen mielipide tuomitsi juutalaispakolaisten luovutuksen, ja kenties juuri sen vuoksi useammilta luovutuksilta vältyttiin.

Holmilasta tutkimuksessa on silti turhan usein oletettu, että suomalaiset ovat syyttömiä.

“Suomessa on otettu lähtökohdaksi, että Waffen-SS-joukkoihin lähteneet vapaaehtoiset eivät nähneet natsien julmuuksia, koska siitä ei ole olemassa arkistolähteitä. Oletuksena on suomalaisten viattomuus. Esimerkiksi Tanskassa taas on lähdetty siitä, että todennäköisesti vapaaehtoiset näkivät ja moni osallistuikin väkivallan tekoihin. Asetelma on meillä ylösalaisin verrattuna siihen, mitä se on muualla maailmassa.”

Holmila ei hyväksy väitettä, että tutkijat yrittäisivät väkisin tuoda holokaustia Suomen menneisyyteen.

“Kyse on oman menneisyyden ymmärtämisestä, eikä mistään itseruoskinnasta.”

 

Professori Juha Sihvola arvelee, että vaaditaan vielä ainakin yksi sukupolvi, että jatkosota lakkaisi olemasta niin herkkä asia.

“Sisällissodan osalta aletaan olla siinä vaiheessa, että siitä voi puhua neutraalisti. Viimeinenkin punakaartilainen kuoli pari vuotta sitten.”

Tutkimusta sodan ikävistä asioista tehdään nykyään joka tapauksessa paljon. Tällä hetkellä Suomen akatemia rahoittaa tutkimusprojektia jatkosodan aikaisista ihmisluovutuksista. Ehkä niin talvi- kuin jatkosodastakin voidaan jonain päivänä puhua kriittiseen sävyyn.

Ikävyyksien tutkiminen on herättänyt myös närkästystä. Oula Silvennoisen Salaiset aseveljet -teosta kiiteltiin akateemisissa piireissä, mutta kansalaisilta tuli myös jyrkkää palautetta. Osa koki, että sotaveteraanien kunniaa loukattiin. Hämmentävää kyllä, kielteistä palautetta antaneet ovat kuuluneet yleensä veteraanien jälkeen syntyneeseen suurten ikäluokkien sukupolveen.
Veteraanit itse eivät teoksesta loukkaantuneet. Päinvastoin.

”Yhdeltäkään veteraanilta en ole saanut muuta kuin myönteistä palautetta. Heitä seuraavan sukupolven suhde sotaan tuntuu olevan vaikeampi. He katsovat asiakseen puolustaa veteraanien kunniaa. Sodan kokeneet eivät ole tutkimusta arvostelleet. He tietävät, millaista silloin oli.”

 

Suuri kampuskysely: Opiskelijoiden historiantuntemuksessa aukkoja.

Alle kaksi kolmasosaa opiskelijoista tietää juutalaisten luovuttamisesta. Erillissota-termi elää yhtä vahvasti.

Suomen sotahistoria ei ole yliopisto-opiskelijoilla täysin hanskassa. Edelleenkin moni on sitä mieltä, että jatkosota oli erillissotaa eikä Suomi luovuttanut yhtään juutalaista Saksaan. Huonoimmin jatkosotaan liittyvät asiat ovat hallussa 18-22 -vuotiailla ja naisilla.

Tämä selviää Ylioppilaslehden tekemästä kyselystä, johon vastasi lähes 250 opiskelijaa eri tiedekunnista. Sillä haluttiin selvittää opiskelijoiden näkemyksiä jatkosodasta sekä Suomen ja Saksan yhteistyöstä. Vastanneista suurin osa oli 18-27-vuotiaita, ja 60 prosenttia oli naisia.

Lähes 40 prosenttia ei tiennyt, että Suomi luovutti juutalaisia Saksaan jatkosodan aikana. Vajaa 40 prosenttia vastanneista katsoi, että Suomi oli erillissodassa Venäjän kanssa. Naisista yli 40 prosenttia oli tätä mieltä, miehistä vain 20 prosenttia.

Erillissota-selityksestä ja ajopuuteoriasta on historiantutkimuksessa jo pitkälti luovuttu. Monien tutkijoiden mukaan Suomen selitykset puolueettomuudesta ja vetäytyminen erillissota-termin taakse olivat politiikkaa, jonka tarkoitus oli vähätellä ja kaunistella omaa osuutta toisen maailmansodan tapahtumiin sekä yrittää säilyttää kasvot länsivaltojen edessä Saksan koettua tappion.

Vaikka ikäryhmittäin vastauksissa ei ollutkaan suuria vaihteluita, 18-22 -vuotiaat pärjäsivät heikoimmin. He nimesivät jatkosodan erillissodaksi muita ikäryhmiä useammin. He myös tiesivät huomattavasti 23-27-vuotiaita harvemmin juutalaisten luovuttamisesta.

Kampuskysely osoittaa, että nykyopiskelijoille Suomen ja Saksan liittolaisuus ole enää herkkä paikka. Suomen johtohan korosti jatkosodan sytyttyä sitä, että Suomi oli ainoastaan ”aseveli” tai ”kanssasotija”, eikä liitossa Saksan kanssa.

Hieman alle 60 prosentin mielestä jatkosodan aikana Suomi oli Saksan liittolainen, kun taas noin 30 prosenttia vastasi Suomen ainoastaan sotineen Saksan rinnalla. Lähes kymmenen prosentin mielestä Suomi ei tehnyt lainkaan yhteistyötä Saksan kanssa.

Eniten tyhjiä vastauksia tuli kysyttäessä sitä, kuka hyökkäsi ensimmäisenä jatkosodassa. Yli puolet osoittaa entisen Neuvostoliiton suuntaan. Joka kymmenes ruksasi ”joku muu” -kohdan. Näistä lähes jokaisessa luki ”Saksa” tai ”Saksa ja Suomi”.

Parhaiten historiamme tuntevat valtiotieteilijät ja heikoimmin kasvatustieteilijät. Tässä tarkastelussa ulkopuolelle tosin jäivät maatalous- ja metsätieteilijät, farmasian opiskelijat, eläinlääkisläiset, Svenska social- och kommunalhögskolanin opiskelijat ja bio- ja ympäristötieteilijät. Heidän määränsä kyselyssä jäi liian pieneksi, jotta tulokset olisivat olleet vertailussa luotettavia.

Näin kysely tehtiin:

Ylioppilaslehden kysely tehtiin kaikilla neljällä kampuksella: keskustassa, Meilahdessa, Viikissä ja Kumpulassa. Opiskelijoiden täytettäväksi annettiin neljä kysymystä sisältävä lomake, joka tuli täyttää paikan päällä. Nettiä ei saanut käyttää apuna. Lopullinen otos on 240. Tulokset ovat tilastollisesti merkitseviä.

 

Teksti: Maria Manner ja Ann-Mari Huhtanen.