26. marraskuuta 2010
Teksti:

En tiedä teistä, mutta itse suhtaudun sen verran skeptisesti kanssaihmisiini, etten luota heidän kykyynsä tehdä fiksuja ja järkipohjaisia valintoja – moraalisesti kestävistä päätöksistä puhumattakaan. Niinpä ajatus siitä, että demokratia on paras mahdollinen valtiomuoto, tuntuu usein vaikealta niellä. Ei niin, että minulla olisi tarjota mitään parempaakaan. On vain vaikea olla ahdistumatta, kun päättäjämme ovat usein suunnilleen yhtä valistuneita kuin äänestäjänsäkin.

Räikein esimerkki on edesmennyt Tony Halme, joka päätyi kansanedustajaksi, koska erityisesti Itä-Helsingissä tykättiin hänen sofistikoituneesta maailmankuvastaan. Se, ettei hänellä ollut aiempaa poliittista kokemusta, koulutusta tai mitään muutakaan piirrettä, joka antaisi syytä uskoa hänen soveltuvan kansanedustajan tehtäviin, ei ollut mikään este. Se, että Halme oli Äijä, jonka perslistoon oli tatuoitu ”exit only”, riitti masentavan pitkälle.
Kuten kaikki tietävät, varsinainen kansanedustaminen jäi kuitenkin vähäiseksi. Oliko joku oikeasti yllättynyt? Kaiken järjen mukaan ei, mutta 16 390 ihmisen mielestä oli silti hyvä idea äänestää Halmetta. Se on vaikuttava äänivyöry, joka kertoo jotain sekä Halmeen vaalikampanjan tehokkuudesta että siitä, miten leveä kuilu on äänestyspäätösten ja varsinaisen valtakunnan asioista päättämisen välillä.

Kaikkein vinkeimpiä äänestettäviä ovat yhden asian huru-ukot. Nämä ilopillerit tyypillisesti vaativat suureen ääneen esimerkiksi markan palauttamista, jokaisen maahanmuuttajan karkoittamista, kaikkien ydinvoimaloiden sulkemista tai jotain muuta läpeensä realistista asiaa.
Äänestäjää ei haittaa yhtään, että ehdokas julistaa suureen ääneen ajavansa vain yhtä asiaa, vaikka sitä yhtä sydämen valittua käsitellään eduskunnassa ehkä kahtena päivänä vuodessa. Joka keskusteluun karautetaan silti aina yhdellä ja samalla keppihevosella. Tunnelinäkö on kätevä keksintö.
Tyypillisesti nämä sankarit tietenkin vaikuttavat hölmöissä pikkupuolueissa ja alkavat jo perustamiskokouksessaan kränätä armottomasti toistensa kanssa. Useimmiten paras tunniste on jo puolueen nimi. (Miten olisi Aitosuomalaiset? Tai Riippumattomat kansallissankarit?) Tällä sektorilla on kunnostautunut esimerkiksi Nummi-Pusulan kunnanvaltuutettu Heikki Parviainen, joka vaikutti aikoinaan perussuomalaisissa. Sieltä hän hän kuitenkin poistui itsenäisyyspuolueen riveihin, joista hän poistui kesällä ovet paukkuen. Tapaukseen liittyi uutisoinnin mukaan muun muassa kolhittu peräkärry ja kahvipannu, johon joku kusi. Valtapuolueet, ottakaa oppia!
Parviainen on taas otsikoissa, koska sai juuri sakkoja: käräjäoikeuden mukaan hän ajoi moottoripyörällä tahallaan 13-vuotiaan pojan päälle ja löi tätä sen jälkeen. Ilmeisesti syynä tähän kaikin puolin kohtuulliseen kuritukseen oli se, että jannu kehtasi huomauttaa Parviaiselle, ettei motskarilla sovi päristellä pyörätiellä.

Ja tämänkaltaisia tyyppejä me sitten äänestelemme vuodesta toiseen, vaikka tyhmänkin luulisi tajuavan jo etukäteen, ettei siitä seuraa mitään hyvää. Tässä yhteydessä voidaan oikeastaan mainita myös erilaiset julkkikset – tiedättehän, nämä markku uuspaavalniemet ja muut vastaavat, joiden suosio ei piile siinä, että he olisivat erityisen mielenkiintoisia, taitavia tai lupaavia poliitikkoja. Sellainen erikoistuminen ei ole tarpeen, sillä telkkaristahan ollaan ihan selvästi nähty, että ne osaavat punnertaa tai tehdä jotain muuta yhteiskunnallisesti hurjan hyödyllistä. Ehdokkaita itseään on vähän vaikea syyttää puolueiden laskelmoidusta populismista, mutta äänestäjien ennalta-arvattavuus näissä tapauksissa masentaa. Entä jos ensi kevään eduskuntavaaleissa yritettäisiin vähän kovemmin?

Mikko Rautalahti