17. syyskuuta 2010
Teksti:

Töölöläisen kahvilan Tin Tin Tangon ovista sisään pyrähtää pieni nainen. Suurista silmistä ei voi erehtyä – neljä vuotta sitten ne tuijottivat vetoavasti jokaisen naistenlehden sivuilta.
    ”Pelkkiä haastatteluja koko viikko”, kirjailija Riikka Pulkkinen hengähtää.
    ”Eilen oli Annaan, huomenna MeNaisiin ja perjantaina Kalevaan. Maanantaina tein korjauksia Oliviaan ja sovin puhelimessa tv-asioista. Viime viikolla oli City-lehden juttu ja Otavan tiedotustilaisuus”, hän luettelee.
    Edessäni istuva Pulkkinen ei kainostele haastattelupyynnöistä puhuessaan. Ja miksi hän niin tekisikään. Vuonna 2006 julkaistu esikoisteos Raja sai erinomaiset arvostelut ja kirjailija satoja tunteja media-aikaa. Mielenkiinnosta ei ollut kiittäminen ainoastaan suorasukaisesti seksiin suhtautuva kirjaa. Mediassa on ainainen pula kauniista nuorista naisista, joilla on jotain sanottavaa. Kirjailijasta tuli naistenlehtien lemmikki, joka viipyi ja viipyi.
    Samaa hypeä on odotettavissa nyt, neljä vuotta esikoisen jälkeen. Odotettu toinen teos Totta julkaistaan muutaman viikon päästä tästä haastattelusta. Jokainen haluaa palan Pulkkista.
    ”Olen joutunut änkkäämään samoja asioita. En olisi uskonut, että siitä kirjan viivästymisestä nousee näin iso haloo”, Pulkkinen sanoo.
    Tosiaan. Vaikka ”odotettu toinen teos” on useimpien kirjailijoiden kohdalla juustoinen mainoslause, Pulkkisen kohdalla se on totta. Kirjaa on odotettu. Ja odotettu. Otava mainosti toisen romaanin ilmestyvän jo syksyllä 2009. Mikä sen kanssa oikein kesti? Ja nousiko julkisuus hattuun?

Luku 1

Eletään elokuuta 2006. Rajan julkaisuun on parisen viikkoa. Oululaistyttö opiskelee Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja filosofiaa ja työskentelee viikonloppuisin myyjänä Akateemisessa kirjakaupassa. Gradu on jo aluillaan.
    Kännykkä piippaa kesken päiväkävelyn ja kustannustoimittaja Mikko Aarne sanoo, että kirja menee painoon. Pulkkinen ei vielä tajua, mitä esikoisteos tuo tullessaan.
    ”En ollut ajatellut mitä se pitää sisällään. Olin haaveillut siitä, että saa kirjoittaa ja ajatella. Arto Nybergiä en osannut kuvitella missään haaveissani tai peloissani.”
    Kun Raja julkaistaan 24. elokuuta, on Pulkkinen jo samana aamuna eetterissä ja lehtihaastattelussa. Hänen kuvansa ladataan Basson Kauneimmat naiset -keskustelupalstalle Lily Allenin, Pussycat Dollsin Nicolen ja Natalie Portmanin joukkoon.
    Nelosen Kuka, mitä, häh? -keskusteluohjelmasta Pulkkinen opitaan tuntemaan nokkelia ja akateemisia puheenvuoroja pitävänä naisena. Jotkut alkavat jo potea ähkyä, mutta Pulkkista ei pääse pakoon. Arto Nybergin ja Imagen jälkeen tulevat naistenlehtien pikkusyvälliset henkilöhaastattelut. Seuraavaksi Pulkkista pyydetään jo naistenlehtien palvelupalstoille listaamaan omat lempihajuvetensä ja joululahjatoiveensa. Siinä vaiheessa kun muut kirjailijat aloittelevat seuraavaa teostaan, Pulkkinen pyörii edelleen pinnalla. Hyvää aikaa hulahtaa julkisuudessa, vaan miksi?
    ”Se tuntui mun arjelta silloin, töihin menemiseltä. Siitä tuli aika tavallista elämää.”
    Ja imartelihan mielenkiinto myös, sen Pulkkinen myöntää. Ja ennen pitkää kaikesta esillä olosta ja ylistyksestä huolimatta – tai ehkä juuri niistä johtuen – seurasi takapotku.

Luku 2

Tammikuussa 2008, kun toista teosta olisi pitänyt kirjoittaa toden teolla, Pulkkinen oli lukossa. Hän oli alkanut kirjoittaa ensimmäistä tarinaa jo syksyllä 2006. Välillä syntyi tekstiä, mutta valmista ei tullut. Takana oli kustantajan vaihdos Gummerukselta Otavalle.
    ”Syynä oli epäluottamus. Tapahtui kaikenlaista, tuli sellainen olo, ettei siellä voinut jatkaa. Olisi voinut ajatella, että kaiken menestyksen jälkeen lurittelen lauseita ja olen voimieni tunnossa, mutta se ei mennyt niin.”
    Lauseet eivät tulleet ulos, ja Pulkkinen yritti vimmaisesti keksiä uusia tyylejä ja tapoja kirjoittaa. Esikoisteostaan Pulkkinen oli kirjoittanut rauhassa kuusi vuotta, mutta tällä kertaa päässä kummittelivat kirjallisuuden opinnoissa listatut kerrontatekniikat.
    ”Rajaa kirjoittaessani uskoin vilpittömästi siihen, että olen hyvä. Sitä olotilaa en enää saanut.”
    Kirjojen, levyjen ja elokuvien kohdalla puhutaan ”siitä toisesta vaikeasta”. Esikoista seuraavassa teoksessa pitäisi osoittaa, että ensimmäisen menestys ei ollut sattumaa, vaan tekijä on oikeasti hyvä. Totta-romaani oli Pulkkiselle se toinen vaikea hieman toisella tavalla. Huuman tilalle tuli häpeä.
    ”Pukeuduin huppariin ja kävelin seinänvieriä. Koin voimakasta häpeää itsestäni ja kirjastani. En tunnistanut itseäni. Varmaan siinä oli taustalla jokin kulttuurinen selitys, että menestyksen pitäisi tulla kovalla työllä ja vastata sitä työmäärää, eikä se saisi olla satumaista.”
    Häpeästä huolimatta lehdistä sai lukea mahtipontisia lausuntoja, joissa Pulkkinen ei peitellyt erinomaisuuttaan. Suomen Kuvalehdessä hän kertoi kirjastaan näin:
    ”Se rinnastuu ehkä pikemminkin maailmankirjallisuuteen kuin suomalaiseen kirjallisuustraditioon. Se kertoo vahvan tarinan vallasta, rakkaudesta, ajasta ja kaipauksesta, mutta on myös filosofisesti syvä ja eettisesti merkityksellinen teos.”
    Kyseinen sitaatti ja siitä tehdyt revittelyt ovat jääneet kummittelemaan Pulkkisen mieleen.
    ”Oikeasti minua pyydettiin kehumaan omaa teostani. Käytin väärää sanaa. Medialla on tällainen muisti, että yksittäiset virheet jäävät elämään.”
    Tätä nykyä Pulkkinen sanoo olevansa nöyrempi. Jälkeenpäin hän tajuaa tehneensä julkisuudesta peilin. Mutta itsehän hän leikkiin ryhtyi, Pulkkinen myöntää. Lehtijutut ja tv-esiintymiset vastasivat narsistiseen tarpeeseen tulla nähdyksi.
    ”Ajauduin kahvilasta toiseen ja tapasin mukavia ihmisiä, mutta sain vastaukseksi aina vaan `hyvää syksyä`. Kohtaamisissa on aidon kohtaamisen rakenne, mutta se on feikkiä.”
    Pulkkinen ei myöskään tunnistanut itsestään julkisuudessa rakennettua kuvaa, vaikka itse osallistuikin sen tekemiseen.
    ”Olin aina se viaton lapsinaisen näköinen nainen, joka katsoi vetoavasti alaviistosta kameraan ja puhui paatoksellisesti etiikasta ja kirjallisuuden merkityksestä.”
    Katkeralta Pulkkinen ei haluaisi kuulostaa.
    ”Mun mielestä vastenmielisin julkisuuden muoto on palata julkisuuteen kertomaan, miten se traumatisoi. Olen kuitenkin saanut paljon. ”
    Paljolla hän tarkoittaa kolumnistin ja vapaan kirjoittajan töitä, joita on riittänyt kiitettävästi. Mutta jätetään julkisuus ja palataan siihen toiseen vaikeaan.

Luku 3

Toukokuun viimeinen viikko vuonna 2009. Otavan toimistossa Uudenmaankadulla pidetään kriisipalaveria. Pulkkisen vieressä istuu kustannustoimittaja Lotta Sonninen ja vastapäätä kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkö Jaana Koistinen. Pulkkinen on hionut tekstiä viimeiset kaksi kuukautta 12 tuntia päivässä, mutta ei näe enää metsää puilta. Totta on olemassa useina tiedostoina, mutta sen saattaminen yhdeksi kokonaiseksi ei onnistu.
    ”Jaana sanoi, että nyt on kaksi vaihtoehtoa: tehdä kirjaa yökaudet läpi kesän tai päättää, ettei se ilmesty vielä syksyllä. Järkyttyneenä tartuin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.”
    On harvinaista, että kirja ehtii kustantamon katalogeihin saakka eikä sitten ilmestykään.
    ”Tunnustettiin, että tässä tehdään kirjaa, ei makkaraa tai korkokenkiä.”
    Pulkkinen lähti taas kävelylle. Olo oli samaan aikaan helpottunut, järkyttynyt ja pettynyt. Kun hän illalla tapasi kirjailijaystävänsä Miikka Nousiaisen ja Taina Latvalan Linnunlaulun kahvilassa, iski kateus. Molempien kirjat ilmestyisivät syksyllä suunnitelmien mukaan.
    ”Sanoin heille, että nyt on hankala olla. Halusin vain olla yksin ja maistella tragediaani. Oli sellainen olo, etten halua enää kirjoittaa”, Pulkkinen muistelee.
    Kesällä hän kuitenkin otti itseään niskasta kiinni. ”Tuli sellainen olo, että nyt kirjoitetaan saatana.”
    Valmista tuli tänä kesänä, vuotta myöhässä. Romaani kummitteli vielä sittenkin, kun se oli valmis. Maanantaina 30. elokuuta painokoneet Keuruulla olivat juuri lähteneet käyntiin, kun Pulkkinen soitti kustannustoimittajalle. Hän pyysi mahdollisuutta poistaa kirjasta kaksi lausetta. Se ei käynyt päinsä, painokoneet sylkivät jo kirjoja 6000 kappaleen ensipainoksesta.
    ”Kun signeeraan, menen sinne sivulle ja poistan lauseet editorialisilla merkinnöillä. Ne eivät kuulu sinne. Olen rakentanut tekstin niin, että siinä on kaksi tulkintavaihtoa. Nämä kaksi lausetta kallistavat tulkinnan liikaa toiseen vaihtoehtoon.”
    Kun luet Tottaa, tee kirjailijalle mieliksi ja ohita nämä kaksi lausetta sivulta 279:
    Ehkä tapahtuma oli mitätön pikkujuttu, jota matkalla sattuu. Mutta mielessään Eeva kohotti sen merkiksi siitä, ettei hän kuulunut tähän maailmaan, että todellisuudesta oli tullut hänelle vieras. Pahin on Pulkkisen mukaan takana, eikä vastaanotto pelota.
    ”Pahempaa voisi olla vain täydellinen ohittaminen, se ettei kukaan olisi kiinnostunut. Mutta tiedän, ettei niin käy.”
    Mutta hetkonen, aikooko Pulkkinen pudota toisen romaanin kanssa samoihin sudenkuoppiin?
    ”Poseeraan hajuvesipullon kanssa? En. Haluaisin toimia keskustelijana ja toivoisin, että se ulkokirjallinen juttu olisi sivuosassa. Sen olen päättänyt, etten enää kutsu toimittajia kotiini tai leivo heille mustikkapiirakkaa. Ja nykyään mä tiedän ilman sitä peiliäkin, kuka mä olen.”

Kuka

Riikka Pulkkinen, 30, on kirjailija, vapaa kirjoittaja ja gradua vaille valmis filosofian maisteri.

Himottaa
”Geisha ja Fazerina.”

Kaduttaa
”Tekemättä jättämiset.”

Kyrpii
”Kiire ja se, että olen itse aina myöhässä.”

Ann-Mari Huhtanen
Kuva Jarmo Katila