14. toukokuuta 2010
Teksti:

Stiina käyskentelee galleriassa eksyneen näköisenä. Hän pysähtyy jokaisen taulun kohdalle hetkeksi, siirtyy eteenpäin ja kääntyy taas takaisin.
    Stiina on viimeisillään raskaana, vatsa on niin suuri, että sen katseleminen tekee pahaa. Hän näyttää vanhentuneelta, silmien ympärillä on ryppyjä. Otsaan on kiinnitetty violetti bindi.
    Vahtimestari tarjoaa Stiinalle tuolia, hän kieltäytyy hämmennyksissään.
    Tulen Stiinan vierelle ja tarjoan samppanjalasillisen Pommacia. Stiina maistaa juomaa, kasvoilla käväisee mielihyvä. ”Intiassa mä kaipasin lapsuuden makuja”, hän sanoo ja hymyilee ujosti.
    Minä en tunne tätä Stiinaa, anteeksipyytelevää ja epävarmaa. Hymyilen rohkaisevasti takaisin.

Galleria alkaa täyttyä. Sukulaiset ja ystävät, ilmaisjakelulehden toimittajat ja lähikorttelien kulttuuritädit muodostavat tilaan rupattelevan äänipatjan. Anton koputtelee sormenpäillään mikrofoniin, yskii välissä ja sanoo venäjäksi yykaakoo, raz-dva-tri.
    Päät kääntyvät kohti Antonia. Joku rientää hakemaan itselleen uuden kuohuviinin.
    ”Tervetuloa Jalava-ryhmän ensimmäiseen näyttelyyn mesdames et messieurs”, Anton julistaa korokkeellaan huojuen. Hän on ottanut jo kuusi lasia venäläistä samppanjaa taltuttaakseen ramppikuumeensa. Anton jännittää oppilaidensa näyttelyitä enemmän kuin omiaan, tai niin hän ainakin väittää. Luultavasti se on vain tekosyy.
    Unohdun katselemaan yleisöä sillä välin kun Anton kuvailee näyttelyn syntytarinaa.
    ”Veera Katajan piirroksissa kaunis kohtaa inhorealismin”, hän julistaa.
    Anton osoittaa minua sormellaan. Ihmiset ympärillä kääntävät katseensa minua kohti. Stiinan silmät ovat lukkiutuneet minuun. Katseessa on jotakin tutkivaa.

”Sä et piirrä enää naisia”, Stiina huomauttaa myöhemmin, kun puheet on pidetty ja juomatarjoilut lopussa. Galleriassa alkaa olla väljempää, joku on avannut oven, ja sisään tulvii kevätillan ilmaa.
    Se on totta. En ole luonnostellut edes Stiinaa enää aikoihin. En Stiinan kasvoja, en hiuksia, en intialaisia symboleja. En Stiinan hiusten kadmiuminkeltaista talojen seinissä tai eläinten turkeissa.
    ”Mä piirrän nykyisin enemmän miehiä”, sanon. ”Niissä on uusia muotoja. Enemmän haastetta.”
    Muutamassa tunnissa paikka on melkein tyhjä. Kadulta astelee sisään enää satunnaisia ohikulkijoita ja puliukko, jota ovimies maanittelee poistumaan.
    Stiinan veli tulee hakemaan Stiinan autolla kotiin. Autan takin päälle ja kumarrun auton takapenkille halaamaan Stiinaa. Vauva potkii, Stiina sanoo. Hänen silmissään on jotakin surullista. Vauvan isästä ei ole tänään puhuttu.

Anton tulee tarjoamaan jaloviinaa. ”Na zdarovje, taiteilijattarelle!” hän julistaa. Kilistelemme pahvimukeja ja katselemme toisiamme hetken hymyillen. Tiedämme molemmat, etten ole erityisen lahjakas eikä minusta koskaan tule suurta taiteilijaa. Mutta sillä ei ole väliä. Väliä on sillä, että minä edelleen piirrän.
    ”Tärkeintä on tehdä, mitä rakastaa”, Anton sanoo. ”Maailmassa, joka ei noudata järjen tai armon lakeja, se on ainoa oikea tie.”
    Skoolaamme vielä kerran.
    Viivähdän galleriassa vielä hetken pahvimuki kädessäni. Naapurin arkkitehtia esittävän piirroksen edessä seisoo mietteliäs papparainen, joka katselee piirrosta ja kaivaa samalla korvaansa. Välillä hän pudottelee korvasta löytyneitä keltaisia palleroita näyttelyluettelon väliin. Katselen miestä lumoutuneena; jospa vain arkkitehti tietäisi, että juuri nyt hänen alastonta vartaloaan ahmii silmillään vanhempi satyyri.
    Hetken kuluttua papparainen kävelee galleristin luo ja tekee tarjouksen. Se on paljon suurempi kuin kukaan meistä olisi osannut odottaa.

Veera Kataja

Jatkokertomus päättyy tähän.