14. toukokuuta 2010
Teksti:

Perhosia vatsassa, kihelmöintiä iholla. Ajatukset pyörivät yhteisessä tulevaisuudessa, ja on vaikea olla ajattelematta mitään muuta. Jännittää. Ensitapaamisiin pukeutuu huolellisesti ja ennen kuin asuu ulos, vilkaisee peilistä vielä kerran.
    Työsuhteen alkua sävyttää usein kiinnostumisen ja hullaantumisen vaihe. Työntekijästä tuntuu vahvasti siltä, että jotain uutta ja ainutlaatuista on tapahtumassa. Työpaikka tuntuu miellyttävältä, sen huonoja puolia ei vielä osaa nähdä.
    Sitten pienet asiat alkavat ärsyttää. Alkaa paljastua epämiellyttäviä piirteitä: työnjako hiertää, työvälineet ovat puutteelliset ja pomo pottuilee. Työntekijä alkaa puhua häiritsevistä asioista yhä suoremmin, totuudenmukaisemmin ja kaunistelematta.
    Sitten pitäisi rakastua syvemmin, kohdata ja hyväksyä sekä itsensä että toisen. Olisi opittava rakastamaan itseään, jotta voisi rakastaa toista.
    Silloin rysähtää. Suhde jää yksipuoliseksi, koska työpaikka harvemmin rakastaa sinua. Se tarvitsee sinua.

Väitetään, että vanhemmiten viisastuu. En ole vielä huomannut sitä. Useimmiten sitä toistaa samoja virheitä, kulkee laput silmillä.
    Tämä pätee myös työelämään. Opiskeluaikana suhtautuminen työhön on vielä jokseenkin tervettä. Työtä tehdään, jotta voidaan rahoittaa opinnot ja saada rahaa vapaa-ajanviettoon.
    Sitten ihminen alkaa suorittaa uraa. Työstä tulee henkilökohtainen asia, parisuhde, jolta odotetaan paljon, vaikka suhde jää aina vajaaksi, ilman vastarakkautta. Ihmiset paiskivat ylitöitä, stressaavat ja vakuuttelevat itselleen, että mielekästä tämä on.
    Nyt lähipiirissäni olevat kolmikymppiset ovat törmänneet siihen, että samaan aikaan, kun he ovat hoidelleet työsuhdettaan, oikea parisuhde on voinut pahoin ja muu elämä luisunut menojaan. Jos todella rakastaisi itseään, ei antaisi työn määritellä muuta elämää.

Tämä lehti on tämän Ylioppilaslehden toimituksen viimeinen. Ylioppilaslehden kaltainen lehti tarvitsee tarmoa ja idealismia, ja me olemme tältä erää kuluttaneet varantomme loppuun.
    Suhde on ollut poikkeuksellisen hyvä. Olemme toki paiskineet ylitöitä ja suorittaneet, mutta työpaikka on joustanut. Rakkautta olemme saaneet ainakin toisiltamme – joskus myös lukijoilta.
    Pätkätyö on aina parempi kuin huono vakituinen työpaikka, mutta haasteena on erottaa, milloin tekee töitä ja milloin ei. Nyt käännekohdassa on mahdollisuus miettiä asioita uusiksi.
    Töissä ja elämässä jaksamisen kannalta tärkein elin on aivot. Pitäkää huolta niistä ja itsestänne.

Antti Järvi
päätoimittaja