14. toukokuuta 2010
Teksti:

Kädet tärisevät. Eivät ensi kuussa 80 vuotta täyttävän Christer Kihlmanin kädet vaan minun. Olen kauhuissani.
Kauluspaitaan ja villatakkiin sonnustautunut Kihlman siemailee kahvia ja kertoo, ettei ole antanut haastatteluja pitkään aikaan. Kirjailija viettää hiljaiseloa Porvoon Diktarhemmetissä, suomenruotsalaisille kirjailijoille tarkoitetussa talossa aivan tuomiokirkon vieressä.
Kihlman ei ole julkaissut romaania lähes 25 vuoteen, mutta minulle hän on yhä suurin suomalainen kirjailija. Siksi minua jännittää.
Lukioikäisenä ahmin kaikki Kihlmanin kirjat. Vaikka olin keskiluokkaisen suomenkielisen perheen poika, eläydyin vahvasti porvarillisen elämänmenon ja suomenruotsalaisen perhehelvetin kuvauksiin. Ihailin kirjailijan omaelämäkerrallisia teoksia, joissa hän näytti itsensä paljaana ja itselleen ankarana. Viattomana ja turmeltuneena. Kihlmanin tekstejä lukiessa ymmärsin, että rakkautta on monenlaista ja mieheyden malleja monia. Jokaisen meistä pitää etsiä oma yksilöllinen tapa elää elämäänsä.
Ja tuossa Kihlman nyt istuu, tarjoilee Brunbergin tryffeleitä ja keksejä.
1700-luvulla valmistuneen talon seinillä roikkuu vanhoja maalauksia ja ikkunoista avautuu upea näkymä kattojen yli Porvoonjoelle.

”Jokaisella sukupolvella on oma aikansa. Tämä ei ole enää minun aikaani vaan nuorempien. Olen siirtynyt keskustasta periferiaan”, Kihlman sanoo.
”Mutta ei se mitenkään pahalta tunnu. Niinhän elämä menee.”
Moni ei enää Kihlmanin nimeä tunne, mutta 1960- ja 70-luvuilla mies oli Suomessa keskeinen kulttuurivaikuttaja. Märta Tikkasen, Jörn Donnerin ja Henrik Tikkasen ohella hän oli niitä suomenruotsalaisia kirjailijoita, joita myös suomenkieliset lukivat.
Kihlman osallistui yhteiskunnalliseen keskusteluun, vieraili Kekkosen lastenkutsuilla ja sai ärhäkällä tekstillään kustantamot varuilleen. Esimerkiksi Otava ei aikoinaan suostunut julkaisemaan hänen Sininen äiti -romaaniaan, koska se pelkäsi oikeustoimia kirjan seksuaalikuvausten ja porvaristokritiikin vuoksi.
Kihlmanista, porvariskodin lapsesta, kasvoi porvariston arvostelija, sosialisti ja boheemi, mutta kirjailijaa on ollut hankala luokitella. Häntä on vieroksuttu myös vasemmistopiireissä.
Kihlman on aina ajatellut, että kirjailijalla pitää olla tietoinen poliittinen näkemys. Ajatuksen hän omaksui aikoinaan italialaiselta kirjailijalta Alberto Moravialta. Hän on yhä samaa mieltä.
”Moni kirjailija ajattelee tietysti toisin. Ehkä he pitävät kirjallisuutta jollain tavalla hienompana kuin politiikkaa, mutta minusta se ei ole näin. Kirjallisuuteen kuuluu kaikki.”
Edesmennyt tutkija Seppo Toiviainen kutsui Kihlmanin kirjailijantietä sarjaksi ”väkivaltaisia itsensä irti leikkaamisia”. Tällä Toiviainen viittasi siihen, että Kihlman on aina pyrkinyt kohti muutosta, irti taustastaan ja nykyisestä minästään.
Konfliktien ja ristiriitojen täyteinen elämä on heijastunut kirjailijan teoksiin – ja sieltä takaisin. Tekemällä henkilökohtaisista tunnoistaan julkisia Kihlman lienee vaikuttanut ihmisiin enemmän kuin tunkkaisella luokkakritiikillä.

Kun Kihlman oli lapsi, hänelle opetettiin, ettei itsestään pidä tehdä numeroa eikä itseään saa tuoda esiin. ”Täytyy olla nöyrä, selkä suorana, mutta nöyrä”, porvariskodissa painotettiin.
Kihlman teki juuri päinvastoin.
Avoimessa itsetilityksessään Ihminen joka järkkyi hän kirjoitti alkoholismista, vaikeasta avioliitosta ja homoseksuaalisuudesta. Vuonna 1971 näistä aiheista ei juuri puhuttu.
Kihlman ei kuitenkaan pidä sanasta tunnustuskirjallisuus, jota on käytetty hänen ja monen muun 1970-luvun kirjailijan yhteydessä.
”Eivät ne olleet tunnustuksia. En moralisoi käyttäytymistäni. Yhtä hyvin kirjailija voi kirjoittaa siitä, että menee ulos syömään kalaa, kuin siitä, mitä tekee seksuaalisesti.”
Homoseksuaalisuus on toistuva aihe kaikissa Kihlmanin teoksissa. Hän kirjoitti yhtenä ensimmäisistä suomalaisista homoudesta ja kritisoi voimakkaasti valtion suhtautumista seksuaalivähemmistöihin. Kihlman itse eli avioliitossa naisen kanssa, mutta hänellä oli rinnakkaissuhteita miehiin.
Ihminen joka järkkyi ilmestyi samana vuonna, kun homoseksuaaliset teot lakkasivat olemasta Suomessa rikos. Kirja oli painava puheenvuoro ajan arvokeskusteluun.
”Halusin ehkä rikkoa tabuja mutta myös kertoa omista kokemuksistani niille, jotka kokevat seksuaalisuutensa ongelmaksi.”
Avun tarvitsijoita riitti. Teoksen ilmestymisen jälkeen Kihlman sai soittoja epätoivoisilta miehiltä kaikkiin vuorokaudenaikoihin. Kirjailijalle ehdoteltiin treffejä, häntä pyydettiin psykiatriksi ja hänelle tilitettiin elämänongelmista.
”Se oli minulle oikeastaan hyvin vaikeaa aikaa”, Kihlman kertoo.

Kihlman alkoi ymmärtää seksuaalisuuden kirjoa teini-iässä, kun hän luki ranskalaisen André Giden elämäkertateoksen Ellei vehnänjyvä kuole. Siinä Gidé kertoo homoseksuaalisista kokemuksistaan Algeriassa ja öisistä seikkailuista Oscar Wilden kanssa.
Vielä vuonna 1984 Kihlman kirjoitti, että homoseksuaaliset ihmiset ovat yhä luvallista riistaa ja kuuluvat yleisen mielipiteen mukaan alempaan ihmislajiin.
Sen jälkeen on kuljettu ripeästi pitkä matka. Suvaitsevaisuus on kasvanut, homoille on suotu samoja oikeuksia kuin heteroillekin, ja heistä on tullut tv-sarjojen vakituista kuvastoa.
Onko Kihlman nyt tyytyväinen?
”Homoseksuaalisuutta korostetaan nykyään­ hyvin pinnallisella tavalla. Minä en sitä oikein ymmärrä”, Kihlman sanoo.
”Minusta jokaisella ihmisellä pitää olla oikeus siihen, ettei häntä identifioida seksuaalisuutensa kautta. Edelleen saatetaan puhua homoseksuaalisesta kirjailijasta mutta ei koskaan heteroseksuaalisesta piispasta. Jokaisella on oikeus tulla identifioiduksi ennen kaikkea ihmisenä.”

Buenos Aires 1976. Sotilasjuntta istuu Argentiinan vallan kahvassa ja käy likaista sotaa kansalaisia vastaan. Kaupungin puistokaduilla kukkivat sinisinä jakarandapuut.
Kallis prinssi -romaanin nostattamaan huutomyrskyyn kyllästynyt ja sukulaisensa jalanjälkiä seuraamaan lähtenyt Kihlman tapaa paikallisessa tangobaarissa 19-vuotiaan nuorukaisen Juanin. Kihlman rakastuu poikaprostituoituun.
Kaksikon välille syntyy kiinteä suhde. Ajan kuluessa se muuttaa muotoaan ja johtaa lopulta siihen, että molemmista tulee osa toistensa perhettä. Juan muuttaa yhdeksi talveksi jopa Suomeen ja tuo mukanaan morsiamensa. Kihlmanin perhe, Juan ja tämän morsian asettuvat asumaan saman katon alle.
Perinteisestä poikkeavan suhteen kuvaus on dokumentoitu Kihlmanin romaanin Kaikki minun lapseni. Romaani herätti hämmennystä ja paheksuntaa, mutta ei pelkästään suhteen luonteen vuoksi. Sekä vasemmisto- että oikeistopiirit moittivat Kihlmania siitä, ettei tämä kiinnittänyt enemmän huomiota Argentiinan poliittiseen tilanteeseen.
Tunne-elämän kuvausta, identiteetin etsintää ja seksuaalisuuden kulttuuristen erojen tarkastelua ei tuolloin nähty niin merkittävänä kuin maailmanpoliittista kritiikkiä.
Kihlmania häiritsi, että häntä oltiin tunkemassa lokeroon.
”Kriitikot halusivat tehdä minusta jotain, mitä minä en ollut. He halusivat tehdä minusta homokirjailijan.”
Kolme vuosikymmentä myöhemmin Kihlman on yhä yhteydessä Juaniin. Viimeksi hän vieraili tämän luona Buenos Airesissa syksyllä.
”Meillä oli hyvin lämmin ja harmoninen jälleennäkeminen. Juanista on jo tullut isoisä.”

Rakkaus on yksinkertaiseksi asiaksi varsin monimutkainen. Kihlman on elämänsä aikana rakastanut palavasti viittä ihmistä, kolmea naista ja kahta miestä. Jokainen rakastuminen ja jokainen suhde on ollut erilainen.
Tuotannon perusteella kirjailijasta välittyy kuva, että hän on ihmissuhteissaan sekä itsekäs narsisti että herkkä itsensä etsijä.
”Miten paljon inhimillistä kärsimystä olisikaan voitu vuosisatojen varrella välttää, jos rakkauden perustana ja todellisena edellytyksenä olisi suuremmassa määrin korostettu yksilöiden itsenäisyyttä eikä keskinäistä riippuvuutta”, Kihlman kirjoitti teoksessa Ihminen joka järkkyi.
Avioliiton kuvaus on kirjassa raadollinen. Kihlman myöntää, että hänen läheisensä ovat joutuneet kärsimään.
”Sosiaalinen kykyni on ehkä jollain tavalla puutteellinen. Olen tehnyt pahaa ihmisille, koska en aina ole pystynyt eläytymään toisiin ihmisiin, heidän tunteisiinsa ja reaktioihinsa.”
Kihlmanin avioliitto kesti 51 vuotta. Hänen vaimonsa kuoli kolme vuotta sitten.
”Vaikka meillä oli osittain hyvin myrskyisä avioliitto, pysyimme kuitenkin yhdessä. On hirvittävän suuri tapahtuma jäädä 51 vuoden jälkeen yhtäkkiä yksin. Kestää pitkään ennen kuin pystyy sopeutumaan tähän uuteen elämään”, Kihlman sanoo.
”Tuntuu kuin toinen olisi yhä jatkuvasti jotenkin mukana.”

Sanat eivät enää riitä

”Vielä yksi luomiskausi”, otsikko kertoo kymmenen vuoden takaisessa, porvoolaisen Peilikuva-lehden nettiartikkelissa. Siinä kerrotaan, että Kihlman kirjoittaa kolmea kirjaa.
Niitä ei ole kuitenkaan syntynyt. Kihlman kertoo kirjoittavansa jatkuvasti, mutta kirjoittaminen on muuttunut hankalaksi ja siitä on kadonnut hauskuus.
”Haluaisin julkaista vielä yhden kirjan. Minulla on oikeastaan enää yksi aihe, joka minua kiinnostaa: ihmiskunnan tulevaisuus ja ihmisten mahdollisuudet jäädä elämään maapallolle. Se on tietysti aika suuri aihe, joten se vie aikaa”, Kihlman hymyilee.
Hänen mukaansa kirjoittamisessa on nykyään vaikeinta se, että sanat eivät tunnu riittävän monimutkaisten asioiden kuvaamiseen.
”Asiat eivät mahdu sanojen sisään. Kieleen ei mahdu kaikki se, mitä elämään mahtuu.”

Antti Järvi
Kuva Teemu Granström