14. toukokuuta 2010
Teksti:

Ostin viime kesänä grillikanaa. Piknikruuan aatelia, helppoa ja herkullista. Avasin pakkauksen, metallifoliopussin, jollaisissa lämpimät grillibroiskut myydään.
    Koipi on hyvä pala aloittaa, siihen siis kiinni. Mutta mitä ihmettä? Nilkka antaa periksi, luu ei pidä. Kanan koipi on murtunut, lähes irtipoikki. Kuvotti. Muistin törmänneeni samaan aiemmin, tarjouskoipien yhteydessä. Seistä törötin helsinkiläisessä puistossa tuijottamassa foliopussukkaani ja epäonnista kanaani.
    Ruuaksi suunniteltu ja päätyvä kana täytyy toki ottaa hengiltä. Hyväksyn sen. Olen käsittänyt, että senkin voi tehdä eläinarvoa kunnioittaen. Isommatkin erät. Siihen menee enemmän aikaa, ja se vaatii enemmän työvoimaa.
    Maatalouspolitiikka on viimeiset 15-20 vuotta keskittynyt kilpailukyvyn parantamiseen ohjaamalla tukia suurille tuotantoyksiköille. Tämä tarkoittaa kerrostalon kokoisia kanaloita, sikaloita ja teurastamoja, joiden liukuhihnoilta eläimet laitetaan päiviltä mikä mitenkin päin.
    Tarkoitus on keskittää ja tehostaa toimintoja. Suuret yksiköt tarkoittavat kasvottomia lihamassoja. Kanelin apeus ja Amandan uudet munimispaikat, kukaan ei tiedä niistä. Niitä ei ole. Ei vaikka tuottajien iloiset maisteriskanat syövätkin sydämen ja aivot kunnossa pitävää omegarehua monien mahdollisuuksien virikehäkissä.
    Ei pidä käsittää väärin. Olen iloinen kaikista parannuksista eläinten oloissa. On vain vaikea uskoa, että tilalliset olisivat äkkiä saaneet muutettua kaiken hyväksi kanojen ja sikojen kohdalla. Uudistusten toteuttamiseen tarvitaan rahaa, työtä ja aikaa. En tiedä onnistuuko tämä, jos tarkoitus on samalla säästää ja selvitä suomalaisissa oloissa nykyisten tukimallien keskellä.
    Esitänkin päättäjille toiveen pientenkin yksiköiden tukemisesta. En toivo paluuta kivikaudelle, enkä ajattele, että vain luonnosta jousella itse metsästetyt eläimet saisi syödä. Se ei nyky-yhteiskunnassa ole mahdollista. On tehtävä muutakin kuin keräiltävä ja viljeltävä. Ja jokaisen täytyy syödä.
    Luonnossa on isoja juttuja. Vaikka vuoret. Luonnossa on myös pieniä juttuja. Niin kuin leskenlehdet. Kaikella on paikkansa. Isoja yksiköitä tarvitaan, mutta niin pieniäkin. Voisiko elinkeinomonimuotoisuudesta tehdä aloitteen? Mauri Pekkarinen ja Sirkka-Liisa Anttila kuulkaa tämä! Pelkkä kannattavuus ei ole kannattavaa. Hinta on liian kova. Maksajina kanat ja possut, tässä tapauksessa.
    Silläkin uhalla, että saan vakaumuksellisilta kasvissyöjiltä vihapostia ja neuvon ryhtyä kasvissyöjäksi (kivat reseptit tervetulleita!) aion toimia sekaravinnon syöjänä parempien teurastusolosuhteiden puolesta. Tämä lienee mustaa huumoria ja kauhukuva useimmille lihansyönnin vastustajille.
    Maailma ei muutu ideaalista käsin, vaan joiltain pieniltä osin sitä kohti. Lihan syöntiä on. Mutta omalla kohdallani vähemmän kuin ennen.

Maija Amperla
Helsinki