30. huhtikuuta 2010
Teksti:

Petra on hakenut pois kaikki tavaransa. Hän teki sen parissa tunnissa, vaikka oli sovittu koko päivästä. Haistan siinä ahdistuksen. Petra toimii kurinalaisesti vain kriisitilanteissa.
    Petran lähdön jälkeen asunto on erilainen, vieras. Siitä puuttuu paloja. Missä aiemmin oli vaatekaappi, on enää pölyn reunustama kaistale lattiaa. Kirjahyllyn tasoista joka toinen on tyhjillään. Sängyn oikealta puoliskolta paistaa runkopatja.
    Istahdan ikkunalaudalle. Pilvet ovat alhaalla. Ilma on painostava, vaikka on toukokuu ja ulkona vielä viileää. Tuntuu kuin jotakin olisi tapahtumassa. Jokin ratas, joka ei ole koskaan aiemmin liikahtanut, on naksahtamassa eteenpäin.
    Olen kolmekymmentä ja yksin. Ajatus siitä nostaa ihon kananlihalle. Jostakin kaukaa kuuluu ambulanssin ääni.

Vastapäisen talon arkkitehti on kotona, hän seisoo tupakalla ranskalaisella parvekkeellaan. Arkkitehdilla ei ole paitaa, ja hänen ylävartalonsa ääriviivat näkyvät selkeästi vastavalossa. Hartiat ovat jännittyneet, niiden lihakset näyttävät pullistuneilta. Un bel homme. Hän katselee levottomasti kadulle, odottaen jotain.
    Arkkitehdin selän taakse ilmestyy hieman pyöreä, polkkatukkainen nainen. Naisella on yllään musta hame ja kermanväriset balconette-rintaliivit. Hän tuo mieleen Mad Men -sarjan toimistosihteerin. Arkkitehti sanoo naiselle jotakin, nainen nauraa ja sukii hiuksiaan. Arkkitehti suutelee naisen kaulaa. Nainen hymyilee ja kiemurtelee kissamaisesti. Saatan melkein haistaa Guerlainin parfyymin.
    Arkkitehti kietoo käsivartensa tiukasti naisen ympärille. Nainen katselee varovaisesti alas kadulle ja kihertää – häntä ujostuttaa olla esillä. Arkkitehti riisuu naisen rintaliivit. Nainen yrittää suojata rintojaan, mutta arkkitehti pitää hänen ranteistaan kiinni.
    Rinnat ovat kauniit ja nuppumaiset. Nännipihat ovat pienet ja tummat, samanlaiset kuin Petralla. Nainen sulkee silmänsä.

”Sä tuijotat ihmisiä.” Se oli Petran viimeisiä syytöksiä. Petra oli mustasukkainen ja pelkäsi, että halusin muita. Joskus vastasin ilkeästi takaisin: ”Niin, kauniita naisia!”
    Sellaisten riitojen aikaan Petra oli niin vihainen, että huusi. Lähiöstä opittu piirre: ei saa näyttää, että sattuu.
    Kurkotan työpöydän kulmalta luonnosvihkon ja hiilenpätkän. Alan hahmotella nopeita luonnoksia arkkitehdin ja naisen yhteisestä hahmosta. Naisen käsivarret ovat muuta vartaloa paksummat, piirrän ne rumiksi. Ne taatusti hölskyvät rakastellessa.
    ”Sä kiinnität ihmisessä ensimmäiseksi huomiota lihavuuteen tai laihuuteen. Arvaa mistä se johtuu?” Petralla oli tapana esittää rakastelun jälkeen retorisia kysymyksiä.
    Raukkamainen tapa. Makasin selälläni hiljaa, voipuneena, ja otin vastaan ryöpytystä.
    ”Samasta syystä kuin sä mariset mun juomisesta. Läski on addiktion merkki. Ja ihmiset sietävät toisissa ihmisissä kaikkein vähiten omia heikkouksiaan.”
    Arkkitehti ja nainen ovat vetäytyneet kauemmas olohuoneeseen – en näe heitä enää. Oletettavasti he rakastelevat juuri nyt. Jatkan naisen piirtämistä; teen sen raivokkaasti. Luon kaulan, korvannipukat ja hiukset. Muisti ja mielikuvitus sekoittuvat toisiinsa, se on niiden luonto. Kuin rakastavaiset.
    Rakastaakohan arkkitehti naista? Epätäydellistäkin voi rakastaa, siitä on olemassa todistusaineistoa.

Petra oli oikeassa. Kun ei voi sietää itseään, ei voi sietää oma heijastustaan. Luojan kiitos me emme hankkineet Petran kanssa lapsia, ne olisivat joutuneet kaksivuotiaina terapiaan.
    Nöyrryn ajatuksen edessä. On katsottava tarkemmin. On opittava näkemään uudella tavalla.
    Hengitän syvään ja piirrän naiselle huulet. Ne ovat pehmeät ja kutsuvat. Piirrän aistikkaan nenän ja kutsuvan rintakehän. Naisesta tulee kaunis.

Veera Kataja