16. huhtikuuta 2010
Teksti:

Seija Vilén hörppii maitoteetä kahvilan pöydässä. Sitä hän ei olisi voinut tehdä viisi vuotta sitten. Joku on saattanut juoda kupista aikaisemmin alkoholia ja syönyt lusikalla ehkä lihaa. Niiden käyttäminen olisi ollut Hare Krishnan puhtaussääntöjen vastaista.
Vilénistä tuli tänä keväänä esikoiskirjailija. Mangopuun alla kertoo tarinan Vilénin 17 vuodesta Krishna-liikkeessä.
Vilén joinasi eli liittyi Krishna-liikkeeseen viikkoa ennen 18-vuotissyntymäpäiväänsä. Sisko oli ostanut kaupungissa käydessään kadulta krishnalaisilta kirjan. Kirvesmiehen ja siivoojan tyttärelle se edusti pääsyä pienestä Iso-Äiniön kylästä suureen, uuteen, jännittävään maailmaan.
”Yläasteaikainen ystäväni kertoi Mangopuun luettuaan jääneensä miettimään, että eikös me kaikki haluttu sieltä pois. Perinteisesti lähdettiin opiskelemaan tai töihin. Minä vain satuin valitsemaan tämän mystisimmän vaihtoehdon”, Vilén sanoo.

Suomalaisissa kustantamoissa eletään tunnustuksellisen kirjallisuuden buumia. Kevään aikana on julkaistu prostituoidun tarina, elokuvatähden omaelämänkerrallinen teos väkivaltaisesta lapsuudesta ja lahkolaisten kasvattaman kauppaneuvoksen muistelmat.
Mangopuun alla ei kuitenkaan ole tyypillinen uskontojen uhrin tilitys. Tyyliltään se on kaunokirjallinen, jopa runollinen.
”Tämä ei ole sillä tavalla elämäkerta, että sen voisi laittaa tietokirjahyllyyn. Halusin kirjoittaa nimenomaan kaunokirjallisuutta ja taideproosaa. Elämänkokemukseni olivat niin suuria, että minun oli pakko saada ne pois jotenkin. Nyt olen vapaa kirjoittamaan muista asioista.”
Vilénillä tosiaan on kokemuksia yhdelle elämälle.
40-vuotiaaksi mennessä hän on elänyt neljän maan Krishna-temppeleissä, saanut kaksi lasta, eronnut, jättänyt ahdistavaksi käyneen yhteisön, käynyt läpi terapian, valmistunut sairaanhoitajaksi ja aloittanut kirjallisuustieteen opinnot Helsingin yliopistossa.
Hän on rakastanut lainehtivatukkaista sinistä poikajumalaa, väkivaltaista aviomiestä ja lopulta nykyistä vaimoaan, teatteriohjaaja Anna Kortesalmea, joka juuri nyt odottaa heille yhteistä lasta.

Rakkaus on voimakkaasti läsnä kirjassa. Jumalan palveleminen vaatii kymmenien sääntöjen noudattamista. Kerralla saa syödä vain viisi kikhernettä, jotka tuovat kertojan mieleen pyllyn. Seksiä saavat harrastaa vain avioparit ja hekin ainoastaan kerran kuussa. Silti tai juuri siksi temppelielämä on myös hyvin aistillista.
”Luterilaisuuden piirissä ei puhuta paljon uskonnon eroottisuudesta. Halusin tuoda sen aika rohkeasti ja rennosti esille, koska ihmisten on vaikea ymmärtää, miten joku voi olla 17 vuotta uskonnollisessa liikkeessä ja mitä sieltä kieltojen viidakosta saa.”
Sen sijaan perheväkivallan kuvaukset ovat hyvin hienovaraisia.
”Olemme nähneet ja lukeneet niin paljon väkivallan ja ahdistuksen kuvausta, että olemme turtuneet siihen. Kauheuden ja kivun näyttäminen viittauksilla on tehokkaampaa”, Vilén perustelee.

Kun Vilén jätti Krishna-yhteisön ja sen säännöt, elämästä tuli hapuilevaa omien juttujen etsimistä.
”Tämä nyt on vähän tätimäinen esimerkki, mutta ensin koin, että minun on pakko alkaa polttaa tupakkaa, koska se on ollut kiellettyä. Sitten tajusin, että oikeastaan tämä ei ollutkaan se juttu, mitä haluan tehdä.”
Mangopuun alla kertoo sopeutumisajan kummallisista kulttuuritörmäyksistä.
”Sinun kanssasi pidän mistä vain”, kirjan kertojaminä vastaa, kun tyttöystävä kysyy tältä, pitääkö hän valkkarista.
Todellisuudessa hänellä ei ole aavistustakaan, mitä valkkari on tai miten sitä harrastetaan.
Vilén sanoo, ettei kirjoittaminen ole hänelle terapiaa. Maalaaminen on. Esikoisteoksen kansi on hänen maalaamansa.
Kirjan graafikko tulkitsi kuvan väärin, ja se päätyi kanteen väärinpäin – ainakin tavallaan. Kuvassa piti olla teokseenkin päätynyt painajainen, jossa katossa roikkuu rautakanki ja jossa unennäkijälle sanotaan, että tästä et pääse koskaan yli.
Ylösalaisin käännetyssä, kirjan kanteen painetussa versiossa rautakanki on matalalla ja sen yläpuolella versoo köynnös. Vilén on tyytyväinen lopputulokseen.
”Nyt sen yli pääsee. Meillä kaikilla on omat rautakankemme. Niiden pitää olla tarpeeksi matalalla, että yli pääsee, jotta voi nauttia elämästä ylipäätään”, Vilén sanoo hymyillen.

Uusien alkujen ammattilaisena Vilén on seurannut ärtyneenä käynnissä olevaa keskustelua opintojen vauhdittamisesta ja ylioppilastodistuksella yliopistoon pyrkimisestä.
”Nyt on menossa sellainen suuntaus, että jos ei kerralla onnistu, pitää vain keksiä joku muu ala, johon todistus riittää. Se on jotenkin fatalistista.”
Vilén pääsi yliopistoon ensiyrittämällä pääsykokeiden kautta. Ensin piti suorittaa loppuun kesken jäänyt lukio. Nyt hän opiskelee toista vuotta kirjallisuustiedettä ja tekee samalla keikkatyötä sairaanhoitajana elättääkseen itsensä ja perheensä.
Myös työryhmien väläyttämä ajatus lukukausimaksuista kauhistuttaa. Jos ne olisivat olleet käytössä neljä vuotta sitten, Vilénin tarina voisi olla toisenlainen.
”En olisi voinut lähteä samalla tavalla opiskelemaan yksinhuoltajana. Väkivaltaisesta avioliitosta on helpompi lähteä, jos elämään tulee jotain uutta, kuten opiskelupaikka, että pystyy itsenäistymään. Haluaisin, että sellainen olisi jatkossakin mahdollista Suomessa.”

Ninni Lehtniemi
Kuva Teemu Granström